Tällaiset julkisen sektorin ulkoistusdiilien kilpailutukset, valitukset, oikeudenkäynnit, uudet kilpailutukset, uudet valitukset jne… on kyllä hieno osoitus näistä byrokratian ongelmista mitä tuolla kentällä tulee varmasti jatkossakin vastaan. Julkisissa kilpailutuksissa on aina kysymysmerkki myös siitä, että onko siellä kuinka osaavia ostajia vastassa ja mikä kokemus heillä on julkisista kilpailutuksista (näistä itse prosesseista ja kilpailutuksen toteuttamistyylistäkin voi valittaa nimittäin) ja tähän vielä päälle se, että miten paljon siellä on portinvartijoina sellasia tahoja, joilla on oikeasti omat jauhot pussissa ja haluavat kääntää ratkaisun itselle tai omille äänestäjille edulliseen suuntaan, millä ei välttämättä ole mitään tekemistä taloudellisen järkevyyden kanssa. Ihan hyvä juttu, että valitetaan, jos on mennyt väärälle taholle kilpailun voitto, mutta näissä kannattaa aina muistaa se, että kosto elää ja perästä kuuluu.
En voi olla ohittamatta sitä ajatusta, että tulee tästä Feelian/Fodbarin ulkoistusbisneksestä kunnon deja vu -fiilis Pihlajalinnan listautumisesta vuonna 2015. Pihlajalinna oli juuri voittanut isoja kuntaulkoistuksia ja liikevaihto oli kauheassa kasvussa. Sitten listautumisen kynnyksellä sijoittajatarinassa nojattiin kovasti siihen, että kuntien taloudet on kuralla, me tehdään nää hommat paljon tehokkaammin, meillä on nyt monta kilpailutusta käynnissä ja jos näistä voitetaan edes osa, niin meidän liikevaihto on kohta ihan älyttömästi korkeammalla kuin nyt ja Suomen talous pelastuu. Kuulosti erittäin houkuttelevalta se näkymä ja iso ketsuppipulloefekti, mikä siinä saattoi purkautua, jos kunnat vaan tajuisivat alkaa hoitaa näitä asioita tehokkaammin. Excelissä hommat näytti todella hyvältä ja järkisyiden kautta tällainen ulkoistusaallon sisältävä tulevaisuudennäkymä oli hyvinkin rationaalisesti perusteltavissa.
No siinä nousi sitten odotukset ja ennusteet yhtiön liiketoiminnan kehityksestä todella korkealle. Pihlajalinna investoi vahvasti kasvuun ostamalla yrityksiä ja investoimalla infraan. Joitain kilpailutuksia ne voittivatkin, mutta sitten niin voittivat myös muut kilpailijat ja niistä lähes aina valitettiin ristiin rastiin. Sitten kun se valitusten peli oli aloitettu, niin se jatkui melkein jokaisen kilpailutuksen jälkeen. Sitten tuli erilaiset poliittiset pelit siihen mukaan, että onko ok ulkoistaa ja kuinka paljon tässä annetaan yksityisille valtaa ja kuinka monta työpaikkaa meidän kunnalta lähtee, kun se vaimon velikin on siellä keskuskeittiössä töissä jne. ja kun kaikki nämä kauhat laitettiin sinne soppaan, homma ei ollutkaan enää niin simppeliä kuin mitä se Excel näytti. Pahin ja ilkein piirre omasta mielestäni oli se, että kilpailijat alkoivat jatkuvasti valittaa jonkun toisen kilpailutuksen “väärästä tuloksesta”, niin nämä prosessit kilpailutuksen julkistamisesta oikeasti siihen diilin alkamiseen venyivät aivan älyttömän pitkiksi ja välillä jopa niin pitkiksi, että niistä luovuttiin sitten kokonaan. Tuntui siltä, että moni taho alalla oli valmis maksamaan 50 euroa siitä, ettei kilpailija saa 100 euroa.
Tämä vaan omaa ajatuksenjuoksua tästä linkatusta uutisesta ja pitää todeta tähän vielä, että täysin eri asia puhua terveydenhuollosta ja ruokahuollosta. Mutta samoja elementtejä voi löytää tältäkin alalta ja juuri näistä julkisten kilpailutusten rationaalisuus vs. tunteet -taisteluista.
Jonkun pitää heittää piimääkin kalasoppaan.