Kävin Sokoksen ruokakaupassa. Huikentelin ostamalla muun muassa lasagnea lounasbaarista sekä rasiallisen mansikoita. Löydettyäni lyhyen kassajonon ja päästessäni vuoroon minua tervehti nuori mies. ”Hei”, hän sanoi, katsoen syvälle silmiini ja huokuen koko kasvojensa mitalta positiivisuutta. Piippailessaan tuotteita hänellä oli koko ajan rennon luonnollinen hymy. Hän ei viskonut tuotteita vaan kohteli niitäkin kunnioittavasti.
Jossain vaiheessa hän identifioi jäljellä olevista tuotteista lasagnen ja mansikat, noukkien ne peräkkäin. ”Haluaisitteko että laitan lasagnen ja mansikat pieniin pusseihin?”, hän kysyi. ”Nerokasta”, ajattelin. Sen sijaan että töksäyttäisi ”laitanko nämä pieniin pusseihin” laittaen minut kiperään valintatilanteeseen oman turvallisuuteni ja luonnon kuormittamisen välillä, hän hienovaraisen lempeästi ohjasi minut valintaan joka on kannaltani paras. ”Joo voishan ne laittaa”, kakaisin helpottuneena.
Näppärin sormin hän alkoi pussittaa tuotteita, jutustellen samalla, kuinka varsinkin lasagnen kannen reunasta saattaa usein vuotaa hieman nestettä. ”Mansikatkin voi räjähtää reppuun”, uskalsin murjaista. Hän naurahti juuri sopivasti, ei ylenpalttisesti, ja kertoi näin käyneen hänelle hiljattain. Hiljaa mielessäni en tätä uskonut, mutta sekin oli tietenkin juuri oikein sanottu.
Lopuksi hän katsoi vielä kerran silmiini ja sanoi ”kiitos, ja oikein aurinkoista päivänjatkoa”.
Suomalaiset ovat insinöörikansaa jonka asiakaspalvelu jää usein lapsipuolen asemaan. Tämä myyjä sai minut tuntemaan, etten ole vain osa kassan läpi virtaavaa geneeristä ihmismassaa vaan ihminen, joka otetaan huomioon. Jokainen millimetri hänen asiakaspalvelussaan oli mietitty viimeisen päälle. Tuli mieleen joku Bill Clinton kättelemässä äänestäjiä. Hänestä kuullaan vielä.