Muut nukkuvat, minä olen jalkeilla. On hiirenhiljaista, rauhallinen tuntini tehdä mitä huvittaa. Minun pitäisi kaiken järjen mukaan ajatella nyt isoja puolueita puheenjohtajineen; miten he pärjäävät huomisessa pääministeritentissä joka on Marinille syöttö lapaan, viimeinen mahdollisuus paimentaa estoitta vasemmistoliiton ja vihreiden äänestäjiä demarileiriin. Tai ehkä USA:n politiikkasirkusta.
Mutta ei, ajatukseni harhailevat erääseen näiden vaalien kuriositeettiin, Paavo Väyryseen, joka on palannut alkuperäiseen pelipaitaansa alkuperäisessä ja hänelle rakkaimmassa Lapin vaalipiirissä. Hän tuskin tulee valituksi, ja silloin hän lopulta luovuttaa.
Aina Väyrynen ei ollut kuriositeetti ja comic relief – 1976 hänestä tuli 30-vuotiaana ulkoministeri, mikä oli silloin aivan ennenkuulumatonta. Monet haistelivat hänestä presidenttiä joskus tulevaisuudessa. Väyrynen itse oli asiasta vakuuttunut, uhosipa hän joskus muutaman lasillisen jälkeen olevansa ”Jumalan valittu johtamaan Suomen kansaa”.
Vuonna 1980 Väyrynen voitti 34-vuotiaana kepun puheenjohtajavaalissa legendaarisen Johannes Virolaisen. 80-luvulla Väyrynen tuunasi aiemmin kesystä kepusta kovan terrierin, jonka hampaat olivat tiukasti pureutuneina pääministeri Kalevi Sorsan pohkeeseen koko vaalikauden 83-87. Sen jälkeen Väyrysen eduskuntavaalien taktinen peli räjähti silmille ja suuntana oli katkerasti oppositio.
Keväällä -90 oppositiojohtaja Väyrynen mietti syvällistä strategista suunnitelmaa seuraaville neljälle vuodelle. 1994 tulisi olemaan vuosi jolloin hän selvittäisi lopullisesti välit Sorsan kanssa presidentinvaalin toisella kierroksella. Sorsaa pidettiin käytännössä varmana demarien ehdokkaana. Väyrynen luultavasti mietti, että Koivisto on vasemmistopuolueen presidenttinä anomalia, poikkeus. Sorsan naama on kulunut, ei ole koskaan ollut lähellekään niin suosittu kuin Koivisto. Väyrynen kokoaisi porvarivoimat yhteen ja voittaisi. Mutta kaikki askelmerkit pitäisi huolella hioa, mitään ei saisi jättää sattuman varaan.
Kesällä 1990 Väyrynen kaikkien yllätykseksi luopui kepun puheenjohtajuudesta. Hän ajatteli, että presidenttiehdokkuus olisi parempi toteuttaa hieman etäällä päivänpolitiikan kovimmista väännöistä. Keväällä 1991 hän oli koko eduskuntavaalien äänikuningas ja nimitettiin ulkoministeriksi Ahon hallitukseen. Siitä postista hän erosi vuonna -93. Hän oli kuin shakinpelaaja, joka uhraa useita upseereitaan hyökätäkseen kaikin voimin vastustajan kuninkaan kimppuun. Kaikki yhden kortin varaan. Sorsa oli shokeeraavasti hävinnyt esivaalin Ahtisaarelle. Ei se mitään, Väyrynen kaataisi nobodyn toisella kierroksella. Viimeinen viikko, ihan puskista RKP:n Elisabeth Rehn nousee vaalien ilmiöksi. Väyrynen jää kolmanneksi, suuri unelma on murskana. Väyrynen on poliittisesti poikki, kaikesta luopunut ja Ahonkin kanssa välit tärvellyt mies, eikä hän oikein koskaan enää toinnu ennalleen, vaan sinkoutuu politiikan ulkokehille.
Olen Väyrysen kanssa eri linjoilla useimmista asioista, mutta olen silti aina ollut kiinnostunut hänestä. Harva Suomessa on pelannut poliittista peliä niin pitkään ja niin värikkäin kääntein kuin hän. Hän on kiehtova pala Suomen poliittista historiaa. Mutta sunnuntaina taitaa lopulta olla poliittisten jäähyväisten aika.
1970-luku – Jumalan valittu
1980-luku – Tahtopoliitikko
1990-luku – Mediapelillä kadotukseen
2000-luku – Me, Myself and I
2010-luku – Harhailija
2020-luku – Yhden miehen oppositio