Inderesin kahvihuone (Osa 6)

Valitettavasti liian iso tatuoinniksi, vai onko… :thinking:

5 tykkäystä

Lukusuositus ketjulle

4 tykkäystä

Törmäsin sattumalta Ozzy Osbournen kappaleen Crazy Train livetaltiointiin vuodelta 1981. En ole lainkaan raskaan rockin tuntija, mutta tämä taltiointi teki vaikutuksen. Olin tietenkin kuullut kappaleen lukuisia kertoja, mutta varmaankin aina studioversion. Vaikka sekin oli mielestäni hyvä, tämä livetaltiointi oli aivan eri tasolla, ja sen jälkeen kuunneltuna studio tuntuukin valjulta. Erityisesti kiinnitin liveversiossa huomiota kitaristiin, joka tuntui harjaantumattomallakin korvallani omistavan kappaleen suvereenisti. Piti ihan katsoa, kuka hän on: Randy Rhoads.

Loppuvuodesta 1956 syntynyt Rhoads opiskeli alun perin klassista kitaransoittoa, mutta liukui teinivuosinaan rock-musiikin pariin. Hänen bändinsä keikkaili kuitenkin lähinnä vain kotikaupunki Los Angelesin klubeilla, isomman läpimurron jäädessä piippuun. 1970-luvun lopulla reilu parikymppinen Rhoads etsi uutta suuntaa bändin polkiessa vähän paikallaan.

Samaan aikaan vuonna 1979 kolmekymppinen Ozzy Osbourne — tuolloin jo yksi maailman tunnetuimmista rock/metal-muusikoista — sai kenkää perustamastaan Black Sabbathista hallitsemattomiksi äityneiden päihdeongelmiensa vuoksi. Osbourne alkoi etsiä Losista uusia soittajia aloitellakseen soolouraansa. Eräs Rhoadsin kaveri painosti häntä herkeämättä hakeutumaan koesoittoon. Rhoads ei ollut lainkaan innostunut; hän ei pitänyt Black Sabbathin musiikista eikä liioin sen edustamasta rock’n roll -elämäntyylistä. Lopulta hän kuitenkin taipui hakemaan, ja sai puhelun tulla koesoittoon. Kyseessä oli siltä erää viimeinen päivä kun Osbourne oli kaupungissa. Osbourne saapui paikalle voimakkaasti alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena. 170-senttinen ja 48-kiloinen Rhoads alkoi improvisoida kitarallaan. Osbourne on myöhemmin muistellut tilannetta: “He played this fucking solo and I’m like, am I that fucking stoned or am I hallucinating or what the fuck is this?” Osbourne kiinnitti Rhoadsin heti kitaristikseen.

Yhtye saatiin kasaan ja sai nimekseen The Blizzard of Ozz. Ennakkoluuloton Osbourne kannusti Rhoadsia ottamaan rohkeammin vaikutteita klassiselta puolelta, ja yhtyeen vuonna 1980 julkaistulla debyyttialbumilla Rhoads kehitteli eteenpäin neoklassisen rokin tyylisuuntaa, johon kuuluivat teknisesti erittäin vaativat, klassista tyyliä speed metalliin yhdistelevät melodiat. Tyyli näkyi albumilta julkaistuilla singleillä Crazy Train ja Mr. Crowley, jotka Rhoads kirjoitti yhdessä Osbournen ja bändin basistin Bob Daisleyn kanssa. Jo seuraavana vuonna ilmestyi toinen albumi Diary of a Madman, jonka tiimoilta yhtye lähti ensimmäiselle USA:n kiertueelleen. Loppuvuodesta 1981 25 vuotta täyttänyt Rhoads valittiin musiikkilehti Soundsin äänestyksessä vuoden hevimetal-kitaristiksi.

Osbourne jatkoi kiertueella järjetöntä päihteiden käyttöään, mistä bändi ja erityisesti uskonnollinen ja lähes päihteetön Rhoads kärsi. Monesti Osbourne ei ollut esiintymiskunnossa, mutta yleensä hänen naisystävänsä (ja tuleva vaimonsa) Sharon sai parsittua hänet riittävästi kasaan. Joskus keikkoja jouduttiin kuitenkin perumaan. Tammikuussa 1982 Iowassa joku heitti kesken keikan elävän lepakon lavalle, ja sekavassa tilassa ollut Osbourne puri siltä pään irti, antaen katetta jo Black Sabbathin aikana muodostuneelle lempinimelleen Prince of Darkness. Asiasta syntyi kohu Yhdysvalloissa.

Rhoads alkoi saada tarpeekseen. Hän käytti kiertueella vapaa-aikansa etsien eri kaupungeista klassisen kitaransoiton opettajia ja hakeutuen heidän tunneilleen. Hänellä alkoi kypsyä ajatus jättää rock ainakin joiksikin vuosiksi ja hakeutua arvostettuun University of Californiaan suorittamaan klassisen kitaransoiton yliopistotutkinto.

18.3.1982 yhtye soitti onnistuneen keikan Tennesseen Knoxvillessä ja suuntasi yötä vasten kohti Floridaa. Keikkabussissa Rhoads yritti jälleen saada Osbournea vähentämään ryyppäämistään. Ozzyn sammuessa Rhoadsin loppukaneetti oli: “You’ll kill yourself, you know, one of these days.” Kokaiinipäissään ollut keikkabussin kuljettaja Andrew Aycock pysäköi lopulta ajoneuvon piskuisen floridalaiskylän ilmailukeskuksen viereen. Aycockilla oli lentolupakirja, ja hän halusi hetken mielijohteesta tehdä muutaman koelennon eräällä alueen pienellä potkurikoneella. Ensimmäiselle lennolle Aycock houkutteli yhtyeen kosketinsoittajan sekä kiertueen managerin. Rhoads pelkäsi lentämistä, mutta halusi niin paljon ottaa valokuvia lennolta äidilleen, että suostui toiselle lennolle yhdessä yhtyeen maskeeraajan kanssa. Aycock halusi tehdä uhkarohkeita bussin ylilentoja vain muutaman metrin korkeudella köyden herättääkseen komeasti yhtyeen nukkuvat jäsenet. Neljännellä ylilennolla koneen siipi osui bussiin, jolloin Aycock menetti koneen hallinnan. Se syöksyi hallitsemattomasti päin läheistä rakennusta ja räjähti.

Hirvittävästä järkytyksestä hiljalleen toipunut Osbourne ei vastoin kaikkia todennäköisyyksiä seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä kuollut, vaan jatkoi rokkitähden elämäänsä sekä soolouralla että useita kertoja Black Sabbathiin väliaikaisesti palaten. Yli 50 vuoden ura huipulla on sementoinut hänet ”hevimetallin kummisedäksi”.

Rhoads valittiin hiljattain rockin Hall of Fameen. Hän on esiintynyt lukuisissa kaikkien aikojen parhaiden kitaristien äänestyksissä. Vuonna 2016 Osbourne kuuli ensimmäistä kertaa 36 vuoteen Crazy Trainin ensimmäisen, miksaamattoman version ja Rhoadsin alkuperäisen soolosaundin:

”When I hear the Master of Crazy Train, I remember the fun we had writing it and making it. It’s kind of bittersweet. It’s kind of like going back to a good time but yet a really horrible time at the same time. I only wish he could have been around a little bit longer.”

92 tykkäystä

Uutisen mukaan yhtiö tehnyt tähän mennessä liikevaihtoa 1,2 meur (vuonna -21 0,281 meur) ja osinkoja on nostettu yhteensä 0,150 meur. Maailman parhaimpia hiihtäjiä kuitenkin niin kyllähän se täytyis näkyä tilillä. Mutta fiksua tuo yhtiön perustaminen kyllä tossa. Mutta harvoin tuntuu suomalaisurheilijat oikeille rahoille pääsevän varsinkaan tuolla saralla, melkein sääliks käy että otetaan kymppitonnien lainoja että on varaa treenata ja sitten tehdään ristinmerkkiä että sitä menestystä oikeasti tulee ja ne rahat tulevat korkojen kera takaisin. Onhan se oikeasti varmasti korkea kynnys lähteä sille tielle. Katsotaan jotain Norjan meininkiä missä tuodaan tarjottimella kaikki eikä ole rahasta kiinni varusteet eikä mitkään niin kyllähän se varmasti näkyy kaikessa.

23 tykkäystä

Itse olen aina pitänyt Crazy Trainin kitarasoundista ja joskus penskana miettinyt efektipedaalien ja vahvistimen nuppien kanssa miten moista äämtä saisi vahvarista ulos. Taltioinnilla kuuluu kyllä biisinsä ja soittimensa suvereenisti tuntevan virtuoosin kädenjälki, leikittelyä ja toisaalta virheetöntä tekemistä. Ainut mikä itselläni häiritsee on säkeistön ”laiska” soitto verrattuna studioversioon. Jostain syystä en tarinaa muistanut vaikka metallin historia on muuten hallussa.

12 tykkäystä

Omxh25 firmat toimivat lähtökohtaisesti kaikki ulkomailla ja suurin osa liiketoiminnoista on EU-alueella, paljon pelkästään korkeakoulutusta merkittävämpi tulevaisuuden mittari on omasta mielestäni se miltä meidän väestöpyramidi näyttää koko maanosan tulevaisuuden kannalta ja sehän on samansuuntainen kuin meidän koulutus. :grinning:

Trendit ovat molempien suhteen huolestuttavia ja “jotain pitäisi tehdä” loogisena ratkaisuna voikin odotella kun kokoomus pääsee taas vetelemään koulutusbudjettia juustohöylällä. :sunglasses:

19 tykkäystä

Sijoitus 18 euroa ja olohuoneen seinälle vähän uutta sisustuselementtiä.

28 tykkäystä

Olen hieman ärsyyntynyt ettei Stokka ketjun nimeä ole vaihdettu ”Stockmann Group - Vauhti kiihtyy” kuten @III21 ehdotti.

14 tykkäystä

Sulla on oikeus tehdä se itsekin, niin eikai sillo ole oikeutta olla pettynyt?

2 tykkäystä

I have bad feeling about this. :face_with_peeking_eye:

4 tykkäystä

Eikös se ole vain Mestareilla, minä olen ihan nöösipoika :full_moon_with_face:

E: Kappas, monokkeli jäänyt varmaan kodinhoitajalta pesemättä.

Hyvää palvelusväkeä on nykyään niin vaikea löytää…

9 tykkäystä


eikö tästä hajuvesimainoksessa lue, että oot mestari?

21 tykkäystä

Vauhti kiihtyy nyt :sunglasses:

3 tykkäystä

Harvian verkkokaupan 0e postikulut lienee hyvä esimerkki siitä, ettei ilmaisia lounaita ole. Esim löylykiulu Harvian sivuilla melkeen 140e ja jälleenmyyjillä alle 100e. Kiulun ja kauhan ostossa säästi varmaan 100e kun nappasi muualta tarjouksesta ne aikoinaan. :smiley:

18 tykkäystä

Wou, kun luin ton tekstin niin totesin että eipä ollut tämäkään turha päivä tämä. Ei ollut kyllä ennestään tuttu tuo Randy minulle (mutta nyt on!), mutta ei siinä en muutenkaan ole mikään musiikkitietäväinen. Ozzyn biisit on kyllä hyviä. Mutta kun luin ton tekstin niin se oli joku pienoisaikamatka jonnekin. Yhtäkkiä noi kaikki tapahtumat, Ozzyn päihteiden käyttö ja Randyn totaalinen kyllästyminen, saivat jonkun uuden merkityksen, ja se on ihan fantastista. Suhtaudun tästä lähin noihin biiseihin varmasti ihan eri tavalla, eli jotain uutta tuo teksti synnytti. Kiitos tästä! Lisää näitä.

17 tykkäystä

Voi kyynel, itsepä aloittanut hyökkäyssodan toiseen maahan.

31 tykkäystä

En tiedä muista mutta itse ainakin luin tämän Klaus Flemingin äänellä ja nautin matkasta. Kiitos.

35 tykkäystä

Olipa hyvä kirjoitus @Kale-possu lta ja vielä sopivasti perjantai-illaksi.

Randy Rhoads oli taitava kitaristi, joka olisi varmasti tehnyt myös hienoja soololevyjä, jos olisi saanut elää pidempään. Jäänyt minulle vähän tuntemattomaksi, lähinnä Crazy Train tulee ensimmäisenä mieleen. Viime vuonna Randy Rhoadsista julkaistiin uusi dokumenttielokuva ”Randy Rhoads: Reflections of a Guitar Icon”. Ehkä pitäisi tuokin jossain vaiheessa katsella.

Ozzy on saanut työskennellä monien taitavien soittajien kanssa Randy Rhoadsin lisäksi. Esimerkiksi Black Sabbathin alkupään tuotanto on erittäin laadukasta ja Birminghamin miesten taitotaso vakuuttaa ainakin minut.

Erinomaisena osoituksena etenkin Children of the Grave biisi vuodelta 1971, joka löytyy Master of Reality levyltä. Kappale alkaa ukkosmaisella jytinällä ja huomio kiinnittyy etenkin rumpali Bill Wardin erinomaisen työskentelyyn. Black Sabbathin rumpalia ei yleensä mainita parhaista rumpaleista puhuttaessa. Eikä Ward tietysti yllä John Bonhamin, Keith Moonin tai Neil Peartin tasolle. Mutta yleisesti klassisen kauden brittiläisten heviyhtyeiden rumpalit ovat taitavia. Erinomaisena esimerkkinä Deep Purplen rumpali Ian Paice, jonka osaamista kertoo myös tämä opetusvideo.

Eikä Black Sabbathin kitaristi Tony Iommi jää taitotasoltaan yhtään jälkeen esimerkiksi Ritchie Blackmorea. Oman lisänsä hänen soittoon tuo keskisormen ja nimettömän katkenneet sormenpäät, jonka takia hän käyttää voimasointuja ja riffejä tavallista enemmän. Ozzy on myös hyvä hevilaulaja, vaikka hänet myöhemmin korvannut Ronnie James Dio saikin osakseen ansaitusti enemmän arvostusta. Mutta Dio onkin yksi parhaista ellei paras hevilaulaja, joka näkyy minusta etenkin biiseissä Man of the Silver Mountain tai The Last In Line.

Nostetaan vielä esille pari päivää sitten kuultu suru-uutinen.

Eilen musiikkimaailma sai tiedon yhden kitaravirtuoosin kuolemasta. Legendaarinen Jeff Beck kuoli 78-vuotiaana aivonkalvontulehdukseen. Beckin kuolemasta ja urasta on kirjoitettu jo paljon lehdissä. Jostain syystä Beckin tuotantoa ei ole noissa muistokirjoituksissa kovin tarkasti käsitelty.

Mainitsen tähän pari Beckin kappaletta, vaikka hän on varmaan suurimmalle osalle tuttu nimi ja tunnetuimmat kappaleet on kuunneltu jossain vaiheessa.

Tunnetuin klassikko on ehkä vuonna 1967 singlenä ilmestynyt Beck’s Bolero. Singlen levytyssessio kokosi yhteen Led Zeppelin kitaristi Jimmy Pagen ja basisti John Paul Jonesin sekä The Whon rumpali Keith Moonin ja kosketinsoittaja Nicky Hopkinsin. Tuloksena syntyi yksi rockin historian hiennoimmista instrumentaaleista. Vähän samanlainen instrumentaaliklassikko kuin Loirin levy 4+20.

Tämän jälkeen Beck perusti yhtyeen The Jeff Beck Group, jonka laulajaksi tuli Rod Stewart ja basistiksi Rolling Stonesista tuttu Ron Wood. Yhtyeen tunnetuin kappale on varmaan Definitely Maybe vuodelta 1972. Alussa haikean kuuloinen instrumentaalibiisi, joka etenee hitaasti. Ehkä jopa hieman jazz-tunnelmainen kappale, joka paranee loppua kohden kuin nouseva aamuaurinko. (Jeff Beck Group - Definitely Maybe - YouTube)

Jeff Beckin levyt eivät koskaan olleet kovia myyntimenestyksiä eivätkä singletkään nouseeet listoilla kovin korkealle. Muusikot arvostivat hänet aina korkealle. Paras Britannian singlelistan sijoitus taisi olla 10 sijan tuntumassa Donovanin kanssa tehdyllä kappaleella. Esimerkiksi vuonna 1975 ilmestynyt single Cause We’ve Ended as Lovers on erinomainen biisi, joka tuntuu jääneen aivan unholaan. Ehkä monikin luokittelee tällaiset kappaleet aikuisrockin kategoriaan, josta ei myyntimenestyksiä yleensä tule.

Tästä kertoo myös se, että tunnetuinta kappaletta eli Beck’s Boleroa on youtubessa kuunneltu 8 vuodessa vain 110 tuhatta kertaa. Tässä linkkiä kappaleeseen. Jeff Beck 1944-2023 R.I.P.

32 tykkäystä

Ozzylla on toden totta aina ollut kovia soittoniekkoja taustallaan.

Jeff Beck muuten ehti vielä käydä Ozzyn tuoreimmalla, viime syksynä ilmestyneellä, albumilla parilla raidalla vierailemassa. Mahtoi olla ihan hänen viimeisiä levytyksiään, ellei jopa viimeisin.

Ja olihan tuolla mukana muutama muukin kova nimi…

Ja kiitos mukavasta kahvihuoneen musiikkisivistyshetkestä @Kale-possu ! Randy Rhoads <3

10 tykkäystä

Näin perjantai-illan kunniaksi, haluan nostaa maljaa analyytiikko @Rauli_Juva lle. Olen ollut sijoittamassa hänen seuraamiin yhtiöihin (mm. Harvia, Stockmann, Fiskars, Oriola), ja sitä kautta tullut tutustuttua enemmän hänen työhön. Vahvaa analyysia bull-bear näkökulmista, tosi nopeaa mutta silti hyvin perusteltua reagointia yhtiöiden tapahtumiin, ja foorumissakin tosi aktiivinen. Näiden yhtiöiden ketjussa porukka haastaa joskus vähän railakkaamminkin analyytikkoa, mutta vastaus on aina asiallinen ja runsastietoinen, että sivusta seuraajaakin aina oppii yhtiöstä lisää. Mielestäni tosi vahvaa lisäystä on ollut viime vuodelta Inderesin analyytikkotiimiin.

100 tykkäystä