Näihin Pisa-tuloksiin liittyen hiemaan omaa tarinaani:
Kävin ala-asteen pienessä kyläkoulussa luokkakoko vaihteli 12-14 välillä muuttoliikkeestä riippuen. Porukka oli syystä tiivis ja välitunnit vietettiin yhdessä ja luokanopettaja oli tavallaan isähahmo koko luokalle. Ala-astetta leimasi siis vahva yhteisöllisyys ja tunnit kuluivat täysin uusien asioiden oppimiseen.
Ylä-asteelle se sama vanha luokka rikottiin ja jaettiin osiin. Tuttuja ihmisiä oli enää kaksi. Luokkakoko yli tuplaantui. Opettajat vaihtuivat aina aineen mukaan ja heistä tuli tietyssä mielessä kasvottomia, jotka hädin tuskin tiesivät nimesi.
Yläastetta leimasi tietty viidakonlaki: vahvinta ei kiusata -ajattelu, joka on omiaan luomaan epämiellyttävän ilmapiirin ja lisäämään kiusaamista joskus tämä muuttui myös fyysiseksi. Tiedän, että sosiaalinen media on pahentanut tätä ihan huomattavasti. Se elämä, jota murrosiässä eletään on todella rajua nykyään nöyryytyksineen.
Kouluun piti herätä todella aikaisin pitkästä koulumatkasta johtuen. Päivät venyivät helposti yli 8 tunnin päiviksi. Tunneilla ei käytännössä opittu mitään uutta tai ainakin se tuntui siltä. Koulu ei tarjonnut minkäänlaista haastetta uteliaalle, etevälle ja energiselle nuorelle miehelle. Energia piti kohdentaa muualle ja totta kai se ilmeni häiriköintinä, joka tuhosi koko luokan oppimisilmapiirin. Opettajat olivat käytännössä hampaattomia: ainoana työvälineenä jo silloin olivat wilma-merkinnät, joille korkeintaan naurettiin. Minua ei taidettu kertaakaan poistaa luokasta. Istuin kerran jälki-istunnossa ja senkin jostakin lumipallon heittämisestä. Edes jälki-istunnossa ei ollut kuria.
Tätä sekoilua jatkui noin vuoden. Opettajat eivät keksineet muuta ratkaisua kuin siirron tarkkailuluokalle, jossa lukujärjestyksestä poistettiin kaikki ”turha” (kuvaamataito, kotitalous jne.) Koulupäivät lyhenivät 3-4 tuntiin. Tämä oli suuri helpotus, sillä miksi viettää aikaa paikassa, jossa ei oppinut mitään? Pääsin pienryhmään muiden häiriköiden / erityisopetuksessa olevien kanssa, mutta ei se kestänyt kauaa (taisi kestää koko noin kuukauden). Silloin sain mahdollisuuden nähdä ihmisiä hyvin erilaisista taustoista. Osittain varmaan selittää senkin miksi tulen lähes kaikkien kanssa nykyään toimeen ja ymmärrän hyvin erilaisia ihmisiä. Useilla oli perheen kanssa ongelmia. Itselläni näin ei ollut. Taustan perusteella olin ns. kiiltokuvapoika.
Lukuvuosi lähestyi loppuaan ja pääsin takaisin vanhalle luokalle, mutta sama meno jatkui heti. Lopulta homma päättyi viralliseen paperilappuäänestykseen, jossa käskettiin nimetä henkilö, joka on suurin häirikkö ja pitäisi poistaa luokalta. Totta kai voitin tuon äänestyksen, jos se saavutukseksi voidaan laskea. Tuosta itsestään selvästä äänestyksestä ei ollut kuin haittaa. Kesän jälkeen sain siirron toiselle luokalle. Muuttiko siirto itsestään mitään? Ei. Sain korkeintaan intressin kostaa kohtaloni kahta kauheammin, mutta en kuitenkaan tehnyt sitä. Mikä sitten muuttui? Niin kornilta kuin se kuulostaakin sain ohjattua energiani muualle – nimittäin sijoittamiseen ja sen tutkimiseen. Olin tuolloin kahdeksannella luokalla ja se tosissaan vei mukanaan.
Samalla kun häiriökäyttäytymiseni lakkasi arvosanat lähtivät nousuun. Nostin keskiarvoa yli kahdella numerolla ja taisin myös jäädä koulun historiaan suurimpana parantajana. Itse koulun ja oppimisen kanssa minulla siis ei koskaan ollut ongelmia. Nyt kun olen nähnyt vanhoja opettajiani, niin kieltämättä monelta loksahtaa leuka, kun kuulevat miksi lopulta kouluttauduin ja millä arvosanoilla. Monet veikkasivat jotakin ihan muuta kohtaloa ja sanoivat sen silloin suoraan.
Mitä haluan tuoda esiin on, että ei tällaisessa tapauksessa mitkään kehityskeskustelut auta. Oli kieltämättä huvittavaa, että monet uskoivat kaiken pajunköyden mitä niille tuli syötettyä. En puhunut kertaakaan kuraattorille, psykologille tms. (varmaankin ne kuuluisat resurssit). Ehkä se olisi auttanut, mutta tuskin sillä vaikutusta olisi ollut. Minunlaiseni tarvitsevat ennen kaikkea rajoja. Kunnioitin tuolloin vain muutamia opettajia, jotka sattumalta olivat sellaisia, jotka omaavat korkean auktoriteetin luonnostaan. Usein he olivat myös miehiä. Eniten ärsyttivät ne, jotka aliarvioivat tai pitivät minua tyhmänä, ja sen osasin heille myös kostaa.
Tiedän, että käyttäytymiseni oli tuolloin ala-arvoista ja aiheutin suurta tuskaa monelle. Monet nuoret opettajat olivat täysin toivottomia ja varmaan harkitsivat alanvaihtoa. Nyt jälkeenpäin hävettää ja melkoisesti. Olen yrittänyt pyydellä anteeksi pahimpien ylilyöntien kohdalla ja koen nykyään pakollisen tarpeen auttaa muita ja olla positiivinen.
Olin yläasteella juuri ennen kuin sosiaalinen media, älypuhelimet jne. yleistyivät. Ennen kuin luokkatiloista tuli avoimia jatkuvien häiriötekijöiden kanssa. Nämä tekijät olisivat vain pahentaneet asioita moninkertaisesti. Luokkamme lisäksi koostui täysin suomen kieltä puhuvista henkilöistä, joten opettajien oli vielä kohtuullisen helppo kommunikoida kaikkien kanssa.
Lopuksi haluan vielä sanoa, että se tarkkailuluokka todella oli omalla kohdallani pelastus enkä voi käsittää, että miksi ne on suureksi osin poistettu ja erityisopetukseen ei panosteta. Yksi ihminen riittää sekoittamaan luokan ja itse olin sellainen.
En yhtään ihmettele, että inkluusion nimissä myös niiden parhaiten pärjäävien määrä on vähentynyt todella nopeasti. Se on jalo ajatuksena, että ketään ei eristetä, mutta käytännössä se ei vain toimi. Olen elävä esimerkki sellaisesta.
, eikö tähän liittynyt se testosterooni juttukin?
Moni osake tullut jo +10%-+30% pohjistaan.
, Hexistä ei taida saada puolikkaita ostettua. Mikään lappu ei saisi maksaa 2€ enempää.
