Noissahan on kaiken lisäksi vaatimustaso laskenut kuin lehmän häntä. 2000 esim pizzatehtävä vaatii perustelemaan vastauksen laskelmalla, kun taas 2012 MP3-tehtävä on monivalinta, jossa kysymyksiä lukemattakin pyöreästi 2 oppilasta tuhannesta saa täydet.
Lisäksi pizzatehtävä vaatii, että oppilas ymmärtää käyttää ympyrän pinta-alan kaavaa sekä “paremman vastineen” selvittämiseksi hänen on suhteutettava pinta-ala hintaan.
Monivalintatehtävät ovat kyllä opettajalle kivoja, kun heikoinkin materiaali saa yleensä nollaa suuremmat pisteet, joten hänet voi hyvällä omalla tunnolla lykätä seuraavalle luokalle välttäen riitelyn vanhempien kanssa.
No ei varmasti ole käännettä nähtävissä, se on yhtä varma kuin keksi tähän oma kuvaava sana.
Jos syitä aletaan pohtimaan tähän kaikkeen, niin mitäs heitätte syiksi?
Älylaitteet?
Sanoisin näin opettajana että kyllä älylaitteitakin voidaan syyttää. Ei kuitenkaan sen vuoksi, että niitä käytetään koulussa, vaan sen takia että niitä käytetään jatkuvasti joka paikassa. Älylaitteet ovat kuitenkin liian helppo syntipukki, oikeat syyt ovat monimutkaisia ja monitasoisia.
Väitän kuitenkin että kulttuurin muuttuminen on suurin syy. Kotona ei enää tarkisteta että hommat hoituvat. Minä opetan kuitenkin niitä 20+ lasta luokallani maksimissaankin vain sen 7h päivässä, eri aineita sisältäen. Esimerkiksi joskus jää kotiin ainekirjoitusta ja muuta, jota ei koulussa saatu loppuun (tai ainakaan hitaat/epämotivoituneet eivät saaneet). Sitten kun annan läksyksi tehdä kotona loppuun niin on arvattavissa että kotoa tulee palautuspäivänä joku selitys Wilmaan miksi lapsi ei ole tehnyt tehtävää tai on tehnyt sen jotenkin muuten kuin ohjeen mukaan. Ei kuulemma tietty läksyä, ei ollut aikaa harrastuksen takia tai ei osattu auttaa. Sitten kun tarjoan tukiopetusta niin ei ole kuulemma tarpeen tai lapsi ei halua, joten ei sen takia tarvitse jäädä. No, se on annettu mikä on tarjottu.
Edellisen esimerkin poimin siksi, että se on aivan yleistä luokallani, ja olen ollut kyseiseen asiaan viime aikoina melko turhautunut.
Ehkä tuo esimerkki ei parhaalla tavalla kuvannut sitä mitä halusin, mutta en nyt ala vaihtamaankaan. Pointti oli se, että yksi iso syy mielestäni tulosten laskemiselle on, että koulutyön ja opiskelun arvostus on yleisesti ottaen laskenut, eikä lasten kotonakaan olla välttämättä lainkaan kiinnostuneita siitä mitä lapsi oppii ja yrittää. Kunhan nyt pääsee läpi. (Ja läpi kyllä pääsee, liian helposti).
Kärjistäen ja vähän mutuillen vähemmän yllättäen kiinnostuneimpia lastensa koulutehtävistä ja koulumenestyksestä ovat mm. lääkäri-, juristi-, opettajavanhemmat. Jotkut toiset sitten vähemmän, ja tämä kyllä näkyy, joten jo aiemmin mainitut vanhempien taustat kyllä vaikuttavat myös.
Kuten alussa totesin, syitä on monia mutta tässä on mielestäni yksi sellainen iso syy: kulttuuri on muuttunut, koulua ei enää arvosteta sanoin kuin joskus aiemmin.
Se ainainen resurssipula ainakin omalla kohdallani tarkoittaa sitä, että koulupäivän aikana ei ehdi tukemaan tarpeeksi kaikkia tuen tarvitsijoita. Luokassa pitäisi olla joko vähemmän oppilaita ylipäätään, vähemmän tehostetun tuen tarpeisia oppilaita, mieluusti ei lainkaan erityisen tuen oppilaita ilman koulunkäynninohjaajaa tai erityisopettajaa.
Tilanne on kuitenkin, että luokassa on yli 20 oppilasta ja kumpaakin tukiporrasta löytyy. Koulunkäynninohjaaja ja erkkaope ovat paikalla muutamia tunteja viikossa.
Aika olisi se tärkein resurssi oppilaiden tukemiseksi. Sitä voisi järjestää vähentämällä oppilaita tai lisäämällä aikuisia. Eli se maksaa rahaa.
Yritetään rakentavassa hengessä pohtia joka osapuolelta kehitettävää
Koulut
Opetus pääosin hyvää, mutta opettajien väliset erot huomattavat. Erityisopettajana voin suoraan sanoa muutamat koulumme luokan- tai aineenopettajat joille tyttäreni haluaisin opiskelemaan, ja päinvastoin. Ala on hyvin vahvasti omassa kuplassa puurtamista, ja ei-halutuista työtavoista tuntuu olevan todella hankala päästä eroon työyhteisön sisällä. → Tarvitaan parempaa johtamista ja ongelmakohtiin puuttumista.
Päättäjät
Allekirjoitan resurssien puolesta ylemmän kommentin. Omassa työssäni tämä ei opetuksen aikana näy, koska opetan pienryhmiä. Se missä näen, on kokoajan kasvava määrä oppilaita jotka minun palveluitani tarvitsevat tai kaipaavat = tuntini eivät riitä tähän, ja lisätunneista maksetaan aivan liian vähän jotta olisin niistä kiinnostunut. Nämä oppilaat jäävät sitten minimi erkkaopetukselle tai kurjimmassa keississä täysin ilman.
Opiskelijat/oppilaat
Työn teko. Työn teko. Työn teko. Nykyään tuntuu, että kaikesta selviää liian helpolla. Uskallan sanoa, että keskivertoa heikkolahjaisempikin oppilas oppii tyydyttävälle tasolle oikeilla oppimistekniikoilla sekä raskaalla työnteolla, eli lukemisella, kokeilemalla, erehtymällä, onnistumalla ja reflektoimalla.
Riippuvuuksista eroon pääsy ja ylivirittyneen tilan purkaminen. Käsittämätön määrä lapsia on onnistunut koukuttamaan itsensä puhelimiin jo alakouluikäisinä. Tämä näkyy mielialassa (illan/yön doomscrolling), väsymyksessä, ajatusten harhailussa, keskittymiskyvyssä ja niin monessa muussa osa-alueessa. Tässä muksut tarvitsevat vanhempien apua, koska itsesäätely harvallla riittää puhelimen omaehtoiseen poislaittoon esim kello 21.30, tai muuten tiukkaan ruutuaikaan.
Perheet / kodit
Lapsen tukeminen varhaisessa lapsuudessa, läsnäoleminen ja ongelmakohtiin tarttuminen. Monen tunnin tv:n huudatus on toki helppoa vanhemmuutta ja voidaan koululla palaverissa todeta ‘ei näitä ongelmia kotona ole’. Ei niin, koska ette vaadi lapseltanne. On karua, kuinka pienetkin vaatimukset nykyään ahdistavat ja lannistavat nuoria, koska ei olla totuttu ponnisteluun. Vaatikaa, ja pitäkää jalkanne maassa. Se on vanhemman tehtävä. Onnistumisista palkitaan, tekemättä jättämisistä sanktioidaan.
Vanhempien oma elämänhallinta retuperällä. Koskee enemmän ehkä alempien sosioekonomisten luokkien lapsia. Lapset ihannoivat lähtökohtaisesti omia vanhempiaan, ja omaksuvat heiltä toimintamalleja. Jos aikuinen valvoo puhelin naamassa kiinni 01.00 yöllä ja puhuu kotona työnteosta ja opiskelusta ‘halventavaan’ sävyyn, arvatkaa mitä? Niin se lapsi myös asian tulee kokemaan.
Demokratian ongelma on, että kadunmiehetkin saavat äänestää, ja perheiden ongelma on se, että käytännössä kuka vain voi lisääntyä. Oma kaksi senttiäni on se, että pelkästään vanhempien ryhtiliikkeellä saataisiin valtavasti hyvää aikaan. Sen jälkeen voidaan räjäyttää uusin OPSi ja palata vanhoihin toimiviin kriteereihin.
Allekirjoittan aivan täysin tämän listan. On niin monta asiaa, joihin pitäisi puuttua ja saada muutos, että tykkään juuri sen takia itse puhua kokonaisvaltaisesti kulttuurista. Maailma ei nimittäin ole enää sama kuin PISA-tulosten huippuaikoina, eikä koulu pysty siksi tähän yksin vastaamaan.
Tarvitaan koko yhteiskunnan yhteisymmärrystä ja -työtä, muuten suuntaa ei tulla kääntämään. Tätä eivät monet ymmärrä korkeaillakaan tuoleilla (ehkä jopa vähemmän kuin matalilla tuoleilla).
Ei Suomi tule näissä kansainvälisissä pisa tai muissa kilpailuissa pärjäämään. Nykyisessä yhteiskunnassamme on pyritty poistamaan kilpailu ja menestyminen tasaamalla kaikki lopulta kaikille tasan. Samaan aikaan esimerkiksi Aasissa on monia maita, jotka suhtautuvat koulukilpailuihin kuin suomalainen himofani jääkiekkoon.
Pehmeät ideologiset arvot ja vasemmistolaisuus toimii, joissain asioissa. Kuitenkin tälläisissä asioissa, joissa kilpaillaan ja verrataan tuloksi vielä kansainvälisesti toisiin maihin ideologinen lähtökohta on haastavampi.
Huolestututtavaa oli, että Henrikson nosti koronan syyksi. Eikö muilla mailla ollutkaan samaa haastetta? Ja joku koulutusasiantuntija näki, että nyt vain on rahoitusta nostettava, jotta saadaan vielä paremmin nämä meidän “viisaudet” toteutettua.
Omasta mielestä lähes kaikki kulminoituu sinne kotiin ja kurin puutteeseen. Perhearvojen “katoaminen” ja liika tasapäistäminen. Toisin sanoen kulttuuriin.
Juuri kävin aasiassa ja totesin ihan kaupassa käydessäni kuinka valtava ero on lasten käyttäytymisellä. Siellä lapset ei huuda, kilju ja juokse ympäriinsä vaan auttavat ostosten teossa tai seuraavat hiljaa vierestä. Jokaisella on älypuhelin, mutta vanhemmat päättävät sen käytöstä, ei lapset. Lapset kunnioittavat sekä omia vanhempiaan sekä muita itseään vanhempia ihmisiä.
Siellä koulutus on maksullista joten sitä arvostetaan ja sikäläisille on häpeän aihe mikäli lapsi ei menesty koulussa. Silti sosioekonominen tilanne ei ole este koulutukselle koska jos lapsi menestyy koulussa hyvin, valtio kustantaa parhaiden oppilaiden koulutuksen. Huippuoppilaille kaikki on ilmaista, asuminen, ruoka, koulutarvikkeet, kirjat. Siihen tosin liittyy ehto että mikäli arvosanat eivät pysy riittävällä tasolla, tuki lakkaa välittömästi.
Monesti ne kaikkein köyhimmistä oloista olevat lapset menestyvätkin parhaiten, koska koulutus nähdään ainoana ulospääsynä kurjuudesta koko perheelle.
Jos kaikille on kaikki ilmaista niin eihän silloin synny motivaatiota olla hyvä jos tasan samaan lopputulokseen pääsee jo pelkästään tulemalla paikalle.
Poliitikot eivät uskalla osoittaa sormella vanhempia/vanhempaa, kun ovat samalla äänestäjiä. Ja onhan se niinkin, että jos on yksinhuoltaja-äiti, niin ei hän halua riidellä sen ainoan toisen ihmisen kanssa, joka asuu samassa postiosoitteessa. Äiti on läheis-riippuvuudessa lapsestaan.
Aivot ovat omanlaisensa lihas ja jos sitä ei jumpata niin suorituskyky laskee. Ennen kaikki piti laskea käsin/päässä tai korkeintaan puutikun avulla, kertotaulun ulkoa opettelu oli yksin tärkeimmistä ala-asteen tavoitteista.
Älykännykän vaikutusta joihinkin lapsiin pidän todella pelottava, moniko 9. luokkalainen kykenee nykyää lukemaan normaaliin pituisen kirjan verrattuna 80-lukuun?
Omalta 90-luvun yläasteelta muistan, että yksi luokan pojista ei suorittanut pakollista kirjan lukemista, hän yritti tehdä tiivistelmää kirjan takakannen avulla, mutta siihen oli ymmärrettävä syy, hänellä oli ihan selkeästi ADHD.
Toivottavasti peruskouluun saadaan pian tarkkailuokat takaisin ja kännykät lokerikkoon.
Laitan vielä yhden varsin pysäyttävän graafin. Tilanne on jo niin pitkään lähinnä naurattanut, mutta nyt alkaa olemaan kyllä jo enemmän surun puolella. Kiitän ammatinvalintaani siitä, että voin tarjota tyttärelleni vaikka sitten kotona tarvittavan laadukkaan ja rauhallisen oppimisympäristön.
Tähän erinomaiseen ketjuun sopii itsenäisyyspäivän teemana tämä Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen veistely pienen kansakunnan henkisten panostusten tärkeydestä: valistus on elinehto, kuten tuossa lainauksen lopussa todetaan.
Nyt kun näitä syyllisiä on etsitty Suomen heikentyneisiin PISA-tuloksiin, niin ajattelin tulla kantamaan oman korteni kekoon ilmoittamalla, että aloitin matematiikan opettajana tuossa punaisen pisteen kohdalla.
”Uuden Pisa-tutkimuksen mukaan menestys matematiikassa korreloi sen kanssa, onko oppilaan kotona kirjoja vai ei.”
Aika harva yläkouluikäinen lukee vapaaehtoisesti mitään kirjoja, mikä on sääli ja näkyy näissäkin tuloksissa. Eipä sitä malliakaan lukuharrastukseen kovin monella kotona toki ole.
– Minulle tuli yllätyksenä, ettei oppilailla ole kirjastokortteja. Heidät on myös vaikea saada hankkimaan niitä, koska he näkevät sen niin turhana, Leskinen sanoo.
Myös turkulaisen Luostarivuoren yläkoulun äidinkielen opettaja Tiina Kiviniemi on työssään nähnyt heikon lukutaidon vaikutukset.
– Keskittyminen ja vaatimus lukutaidosta ovat monelle aivan ylivoimaista. Kokonaisen romaanin lukeminen on täysin poissuljettua ja tuntuu ylitsepääsemättömältä esteeltä.
“…noin joka neljäs oppilaista arvioi, ettei varmuudella osaa selvittää aikataulun avulla, kauanko kestää matkustaa junalla yhdeltä paikkakunnalta toiselle. Ja jopa 40 prosenttia oppilaista arvelee, ettei välttämättä osaa laskea, montako neliömetriä laattoja tietyn lattian päällystämiseen tarvitaan…”
Suomessa kannattaa varautua vientiteollisuuden mahalaskuun ja sitä myötä elintason jyrkkään laskuun.
Oma käsitykseni koulutuksen tason laskuun liittyy opiskelijaa tukevien rakenteiden poistamiseen.
Noin reilu 10 vuotta sitten nuorten orastaviin mielenterveysongelmiin reagoitiin pehmentämällä vaatimustasoa ja antamalla opiskelijoille vapauksia. Tämä ei varsinaisesti tue nuorta mieltä, joka hyötyisi eniten selkeistä rakenteista ja vaatimuksista.
Kova kuri ei ole enää tätä päivää, mutta sen voisi ilmentää selkeällä vaatimustasolla. Opiskelijalle tulee kertoa, mitä vaaditaan ja myös kertoa miten paljon töitä vaatimuksiin pääseminen tarkoittaa. Mikäli ei pääse asetettuihin vaatimuksiin niin sitten pitää kerrata.
Olen huomannut huolestuttavia merkkejä myös korkeakouluopiskelussa. Eihän sen pitäisi olla mikään yllätys, että haasteet siirtyvät vähitelleen myös yliopistotasolle.
Vaikka suomalaisten kunnioitus ja arvostus poliisin työtä kohtaan on kansainvälisessä vertailussa ollut perinteisesti hyvä, haastavat nuoret virkatehtäviään hoitavia poliiseja yhä enemmän.
– Haastaminen ei ole fyysistä, vaan poliisin virkatehtävän kyseenalaistamista. Kysytään, onko teillä oikeuksia ja millä perusteella, Kero sanoo.
Kero kertoo esimerkin: poliisi oli tehnyt aivan tavanomaisen tarkastuksen ja joku nuorista tokaisi, että ”haluan puhua sun kersantin kanssa”. Lause on suoraan televisiosta tai sosiaalisen median alustoilta.
– Suomessahan ei poliisin palveluksessa kersantteja ole, Amerikassa kylläkin, hän muistuttaa.
Lisäksi kiinniotettu saattaa vaatia oikeutta yhteen puheluun. Sekin vaatimus on suoraan Amerikkalaisista televisiosarjoista ja elokuvista.
Laihian kouluista on tämän vuoden aikana kantautunut uutisia levottomuuksista. Viimeviikkoiset koulu-uhkaukset Laihian ja Isonkyrön yläkouluissa asettuvat suuren yleisön korvin samaan uutisten jonoon.
Kerolla ei ole vastausta siihen, mistä levottomuuden kumpuavat. Kysymys on hänen mukaansa erittäin monimutkainen, eikä siihen voi yksiselitteisesti vastata.
Yksi vastaus on tuo aiemmin mainittu auktoriteettien haastaminen.
Paljon lukevana vamhempana näen haasteena sen, että lähes kaikki lukemani materiaali - niin kirjat, lehdet kuin erillisartikkelit (blogikirjoitukset) - on digitaalista. Kirjoja ei ole aikuisten hyllyssä yhtä runsaasti kuin omassa lapauudessa, ja lukemista ei lapsi pysty erottamaan kännykän viihdekäytöstä ellei ala vierestä katsomaan.
Omalla päiväkoti-ikäisellä lapsellani on runsaasti kirjoja, niin omaksi ostettuna kuin kirjastosta lainattuna, ja iltasadut luetaan aina paperikirjasta. Mutta mietin, miten käy kun lapsi hoksaa, etteivät vanhemmat juuri koskaan pidä paperikirjaa kädessä muulloin.
Toisaalta valonpilkahduksena olen huomannut, että lapsen kiinnostus HSL-sovelluksen karttaan on laajentunut nyt innostukseen tutkia joululahjaksi saamaansa pääkaupunkiseudun seinäkarttaa (oli muuten hankala löytää paperista karttaa nykyään). Ehkä tässä on vielä toivoa, että lapsi oppii ymmärtämään, että asian voi esittää monessa eri mediassa. Seinäkartalla on paljon helpompi hahmottaa seudun kokonaisuus.
Mitä taas laajemmin koulutuksen tilanteeseen tulee, itseäni ihmetyttää puhe siitä, että ongelma syntyy kotona. Meillä oli muutama hyvä sukupolvi, jollloin koulun käyneet vanhemmat kirittivät lapsiaan hyvään koulunkäyntiin. Muistetaan kuitenkin, miksi oppivelvollisuus on aikanaan säädetty: koulu nähtiin monessa perheessä resurssien tuhlauksena, eikä ilman pakkoa lapsia lähetetty kouluihin. Oppivelvollisuuden päätyttyä oli tavallista, että lapsi palasi maatilan töihin tai muuten työllistyi. Suomen hyvä koulutustaso on luotu perheistä huolimatta, ei perheiden avulla.
Se missä Suomessa minusta mentiin metsään oli ajattelussa että Suomen PISA-menestys olisi jotenkin Suonen erinomaisuutta. Meillä kävi tuuri, ja nyt tulee paluu todellisuuteen. Ylpeys käy lankeemuksen edellä.
