Tuottovaatimus diskonttauksessa tai hyväksyttävien P/B:den ja P/E:den kanssa sanotaan usein perustuvan WACC:iin. WACC:n hassuus on kuitenkin siinä, että siitä tulee yleensä pienempi velkaisuuden noustessa, vaikka kehityksen pitäisi olla toiseen suuntaan. Tätä korjataan riskipreemioilla, jotka päätellään yleensä tilastollisesti.
Kysymys tulee tässä:
Luulisi, että kun tiedetään ROE:t, ROI:t, velkasuhteet, velkakorot, kasvut ja vastaavat, niin olen ihan varma että joku on kehittänyt kätevän tavan laskea niistä sopiva velkariskipreemio WACC:n päälle. En ole kuitenkaan löytänyt googlailemalla moista kaavaa. Minkälainen tällainen kaava olisi?
Niin, ja vielä kun luin tarkemmin viestin, niin varmastikin on kyllä niin, että korkeampi ROE antaa bufferia velkaantumiselle (ja siten alentaa riskitasoa ja velkaantumisen aiheuttamaa osakkeen tuottovaateen nousua).
Alhainen ROI/ROE, syklinen business ja korkea velka onkin aika myrkyllinen yhdistelmä. (Outokumpu, anybody?)
Ja vielä sellainen kommentti, että taloustieteissä käytetään paljon matikkaa, vaikkei se välttämättä vastaa reaalimaailmaa tai ole matemaattisesti “oikein”. Samoin tuo wacc on monessa mielessä hankala. On esim. hassua, että kaavassa, jolla lasketaan yrityksen arvo on inputtina yrityksen arvo…
Siksi voi ajatella asiaa käänteisesti. Jos yrityksen arvo on nyt tämä, ja sen kassavirrat tällaisia, niin millaista tuottoa se näistä johdettuna tarjoaa. Ja sitten voi peilata tulosta omaan henkilökohtaiseen riskipreemioonsa mitä arvioi firmalle.
Oikeastaan olen pohtinut asiaa niin, että WACC kertoo vain mitä yrityksen on tuotettava pitääkseen olemassaolevat sijoittajat ja velkojat tyytyväisenä, joten se ei nyt ihan suoraan sovi sijoittajan ohjenuoraksi.
Mutta osakesijoittajalle paras tuottovaatimus lienee jotain osinkotuotosta, firman pääomien kasvuun käytetystä tuotosta, ja osakkeen volatiliteetistä johdettua plus riskipreemiot, joista tämä velkaisuudesta tuleva tuntuu minusta eniten matemaattisesti määriteltävissä olevalta.
Olen pohtinut jotain korkokulujen suhdetta käyttökatteeseen ja käyttökatteen/liikevaihdon volatiliteettiin perustuvaa matikkaa.
Mutta ei oikeasti tee mieli alkaa lukemaan rahoitusteoriaa ja kuluttamaan päänsärkytabletteja tietäen että kuitenkin keksii vain pyörää uudelleen
Akateemisesti aihetta on tutkittu suht paljon ja erilaisia malleja on kehitetty oman pääoman tuottovaatimuksen mallintamiseksi. Ongelma on siinä, että mekaanisiin kaavoihin perustuvat laskelmat eivät tässä käytännössä toimi, mm. koska yhtiöt ovat niin erilaisia ja niiden yksilölliset ominaisuudet pitäisi ottaa huomioon. Suosittelen käyttämään tuottovaatimuksen määrittelyssä aina omaa subjektiivista harkintaa.
Damodaranin video tosiaan toi mieleen yksinkertaisimman lähestymistavan aiheeseen: Selvitetään firmalle luottoluokitus, jossa nämä asiat on pohdittu jo valmiiksi tieteellisimmällä mahdollisella tavalla, ja määritetään eri luokituksille sopiva riskipreemion hiha-arvo. Jos ei luokitusta kerrota suoraan firman raportoinnissa, voi netistä aina yrittää kaivaa esiin taulukoita joissa on eri luokitusten kriteerejä suhteessa tunnuslukuihin avattu.
Aaa… Hamada’s equation on se mitä tässä saatetaankin kaivata jos haluaa oikeasti numeroita murskata. Aikaisemmin en ole törmännyt googlaillessa tuohon nimeen, vain pelkkään valmiiseen betan yhtälöön COE:n laskennan yhteydessä. Ja kyseisen laskennan heikkous on siinä ettei muuttujina ole yhtiön velan ja velkakorkojen maksukykyä (eli ROE:ta, ROI:ta ja/tai tuloksen tai operativiisen kassavirran keskimääräistä tasoa ja vaihtelua), mutta Wikipedia-artikkelissa näkyy tuo taikasana EBIT.
koska yhtiöt ovat niin erilaisia ja niiden yksilölliset ominaisuudet pitäisi ottaa huomioon
Kokonaisuudessa kyllä, mutta nyt kiinnostaakin vain yksi osa-alue. Vertaan siihen, että pokerin pelaajienkin pitää ymmärtää pelin perustuvan todennäköisyyslaskentaan, vaikka mm. pelikavereiden ja oma psykologia muodostaa osan pelin kulkua.
Akateemisesti tätä on tutkittu, mutta monet näistä esim. lainanhoitokyky (interest coverage) eivät ole olleet empiirisesti tilastollisesti merkittäviä selittämään riskiä (beta) eli ne eivät ole käytännössä toimineet. Parhaiten riskiä selittäviä muuttujia ovat olleet mm. historiallinen nettotuloksen vaihtelu, ns. accounting beta, velkaantuneisuusaste ja osingonmaksusuhde. Ongelma on kuitenkin se, että parhaatkaan mallit eivät ole pystyneet selittämään riskiä kovin hyvin ja kaikilla ei ole teoreettista pohjaa miksi ne olisivat riskimittareita. Aihe on hyvin mielenkiintoinen, itse tein graduni tähän liittyen.
Kokonaan toinen keskustelu on sitten onko CAPM toimiva malli ja onko beta oikea mittari riskille. Inderesillä monet (varmaan suurin osa) ovat hyvin skeptisiä koko betan suhteen. CAPM:illa on vahva teoreettinen perusta, mutta sen taustalla on useita epärealistisia oletuksia ja käytännössä se ei ole ollut toimiva.
