mitä mieltä arvon foorumilaiset, mielestäni aivan järjetöntä,
jo teknisesti vaikeaa, kun on monia korkeakouluja, ja muutenkin
näin
Mykkänen on myös toiminut Kokoomusnuorten ja Suomen Lukiolaisten Liiton puheenjohtajana, Wikipedia
miten normaalit työt?
Pietarissa Sampo Pankissa ainakin…
Pekka Virkki: kokoomuksen Kai Mykkäsen Venäjä-salaisuudet | Heikelä & Koskelo 23 minuuttia | 614
Ei välttämättä. Kyllä minä keksin paljon huonompiakin kohteita valtion (siis meidän) varoillemme kuin tieteen tukemisen. Samaahan yksityiset mesenaatit ovat onneksemme tehneet jo kauan. Kuten kaikki muistavat, Heikki Huhtamäki lahjoitti aikoinaan Huhtamäen osake.-enemmistön Suomen Kultturirahastolle, Wihuri tuki mm. lääketiedettä jne.
Katsoin MTV3:n vaalitentin tänään, Orpo kenties ylitti odotukset, sen sijaan Marin vaikutti ensimmäisen tunnin osalta todella kireältä. Poskipäissä oli erikoinen punaväri, twitter-kommentin perusteella ei suostu käyttämään ammatti-maskeraajia, tekee meikit tv-esiintymisiin itse, ehkä kertoo jotain persoonasta.
Saarikko otti kaiken irti esiintymistaidoistaan. Harkimo lähti lätkimään kun puheenvuoroja tuli niukasti, itse olisin ollut onnellinen että tuli edes kutsu paikalle.
Sanoin epäselvästi, toki osaamisen edistäminen on Suomen keskeinen selkäranka, ei ole muuten kerrottavaa jälkipolville
mutta rahojen siirtäminen näin ei ole mielestäni järkevää,
vaan Solidium-tyyppisesti tms, parhaat tekijät hoitamassa salkkua, eikä mikään ylioppilaskunta
sen jälkeen nämä eurot jaetaan kohteisiin, jotka lisäävät tärkeitä vientieurojakin
Katsoin MTV3:n puheenjohtajatentin. Taattua mtv3laatua. Puheenjohtajat huutelevat molemmat yhtäaikaa vieraiden päälle. Ohisalo ja Purra istutettu vierekkäin, jotta voisivat jatkuvasti häiritä toistensa puheenvuoroja. Yhdelle hyväkkäälle ei anneta puheenvuoroja eikä naamaa kuviin, mutta kerrotaan, että piirtelemään olisi vielä päässyt.
Viihdeohjelmaksi käsikirjoitettu. Lopputulemana kansalaisia oksettaa draaman jälkeen. Ketä tällainen palvelee?
Marin, Orpo ja Essayah ymmärsivät olla huutelematta ja kiihtymättä. Saarikko käytti tilaisuuden hyväkseen osoittamalla, että mitään yhteistyötä ei ole suljettu pois.
Pakko tuoda esiin myös se ikävä mahdollisuus, että äänestäjä-testin käyttöönotto ei välttämättä edistäisi haluamasi yhteiskunnan syntyä vaan ihan päinvastoin, kun ne kenen et halua äänestävän suoriutuisivat testistä paremmin kuin muut.
Juuri näin. Jos hieman karrikoiden ja kieli vyön alla sanon, että mielestäni kaikki vihreitä ja vasemmistoa äänestävät ovat ideologisia hörhöjä, tarkoittaako tämä että heiltä kaikilta pitäisi kieltää äänestäminen? Tämä olisi aika vaarallinen tie.
Tutkimusten perusteella äänestämässä käyvissä tapahtuu aika lailla valikoitumista ihan muutenkin. Korkeasti koulutettujen ja hyvin tienaavien äänestysaktiivisuus on huomattavasti suurempaa kuin köyhien, kipeiden ja kouluttamattomien. Mikäli ei tykkää demokratiasta ja oikeusvaltiosta, jossa kaikilla on äänioikeus, niin aika läheltäkin löytyy parikin valtiota, mitkä sopivat arvoihin mukavasti.
SDP – Kuihtuuko ruusutarha?
SDP on politiikalle sama kuin Helsingin IFK jääkiekolle: Iso, punainen, legendaariset perinteet, röyhkeyteen asti itsetietoinen, organisaatio jota omat rakastavat ja muut rakastavat vihata. Katto on täynnä eduskuntavaalien mestaruusviirejä ja legendoja on vaikka muille jakaa, mutta 2000-luvulla tahti on isoista budjeteista huolimatta hiljentynyt. SDP:n historia on tarina vakaumuksesta, villeistä visioista, aseveljeydestä, vallasta ja lopulta siitä pöhöttymisestä.
Forssasta maailman myrskyihin
SDP:n mytologia kutoutuu vuoden 1903 Forssan puoluekokoukseen, jonka ohjelma – olkoonkin että se pohjautui Saksan demareiden muutamaa vuotta aiemmin julkaistuun – lienee Suomen poliittisen historian rohkein. Siinä SDP ilmoitti tavoittelevansa Suomeen muun muassa yleistä äänioikeutta, ilmaista oppivelvollisuutta, valtion ja kirkon erottamista toisistaan, julkista terveydenhuoltoa, progressiivista tuloverotusta sekä sukupuolten välistä tasa-arvoa. Läpi koko 1900-luvun SDP oli tämän pelikirjan pohjalta voimatekijänä Suomen muovaamisessa kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi.
Toki matkaan mahtui jo alkupuolella paha kupru, kun puolue tammikuussa 1918 taipui päästämään toimikuntaansa radikaalivasemmistolaisia, jotka valmistelivat jo täyttä päätä sosialistista vallankaappausta Suomeen. Hävityn sodan jälkeen SDP pääsi kuitenkin nopeasti jaloilleen, kun puolueessa päättävillä paikoilla vaikuttaneet vallankumouksen arkkitehdit pakenivat pääasiassa maasta, ja johtoon nousivat täysin sodasta sivussa olleet miehet, jotka sanoivat puolueen jatkossa irti väkivaltaisista keinoista. Aivan uskomattomasti jo maaliskuun alussa 1919 pidettiin eduskuntavaalit, jossa uuden puheenjohtajansa Väinö Tannerin johdolla SDP oli suurin puolue 80 paikalla. Seuranneina vuosina Tanner asemoi demarit yhä tukevammin pohjoismaisen parlamentarismin kannalle, vastustaen äärioikeistolaista Lapuan liikettä 1930-luvun alkuvuosina, kunnes onnettoman heikon Relanderin tilalle presidentiksi tullut tolkun oikeistolainen Svinhufvud vihelsi pelin poikki.
Seuraava tärkeä virstanpylväs demareille oli vuonna 1937, kun kepu suostui ensimmäisenä porvaripuolueena hallitusyhteistyöhön sen kanssa. Syntyi käsite Punamulta, jolla saattoi olla hyvinkin suuri merkitys kansan yhdistymisessä ja sisällissodan haavojen kuroutumisessa parahultaisesti ennen talvisotaa. Stalinhan oli tällaisista nyansseista pahasti pihalla, luullen Suomen vasemmiston liittyvän Neuvostoliiton puolelle. Ministerinä Tanner osallistui myös syksyllä 1939 Neuvostoliiton pyytämiin neuvotteluihin alueluovutuksista, vittuillen Stalinille päin naamaa. Kesällä 1940 Molotov ilmoittikin suurlähettiläs Paasikivelle, että maiden väliset suhteet eivät voi parantua niin kauan kun Tanner on ministerinä.
SDP säilyi läpi sodan ja täpärästi sen jälkeenkin oikeistodemareiden näpeissä, eikä se suostunut läheiseen yhteistyöhön kommunistien kanssa sodan päätyttyä. Sodankin aikana ministerihommissa ollut Tanner heitettiin Neuvostoliiton pakottamana Rytin ja monien muiden ohella linnaan ”sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä”. Vuonna 1956 demarit kävi kepun Kekkosta vastaan raivoisan taistelun presidenttiydestä, häviten ratkaisevan valitsijamieskierroksen 151-149. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin pohdittiin, kuka äänesti odotusten vastaisesti ja antoi Kekkoselle ratkaisevan äänen.
Vankilasta suihkunraikkaana palannut 75-vuotias Tanner jatkoi presidentinvaalit hävinneen Fagerholmin mietaamaista sarjaa päihittämällä tämän yhdellä äänellä vuoden -57 puheenjohtajavaalissa. Puolueessa vahvistui muutenkin ns. asevelisosialistien siipi, joka suhtautui kriittisesti Neuvostoliittoon ja Kekkoseen. Vuonna 1958 kommunistinen SKDL nousi eduskuntavaaleissa suurimmaksi puolueeksi, mutta demarit ja kepu blokkasivat sen ulos hallituksesta, muodostaen hallituksen kokoomuksen ja RKP:n kanssa. Kekkonen huomautti kepun puheenjohtajalle Johannes Virolaiselle, että tämä on ”saatanan hullu” jos menee tuollaiseen hallituskokoonpanoon. Vielä tuolloin normaaleilla valtaoikeuksilla varustetun Kekkosen ei kuitenkaan auttanut muu kuin nimittää hallitus, mutta sille pitämää puhetta hän kutsui huonoimmaksi pitämäkseen puheeksi, vaikka ei ollut sitä itse kirjoittanutkaan.
Neuvostoliitto repi niin sanotusti perseensä tästä vihamieliseksi katsomastaan hallituksesta, aloittaen painostuskeinona ”yöpakkaset”, jotka syksyn -58 mittaan tekivätkin hallituksen jatkosta mahdotonta. SDP sysättiin pitkäksi aikaa oppositioon. Vielä vuonna -61 se suoritti viimeisen epäonnistuneen yrityksensä Kekkosen kaatamiseksi, mutta yhdessä kokoomuksen kanssa puuhattu hanke seuraavan vuoden presidentinvaaleihin kaatui viimeistään Noottikriisiin, jolla Neuvostoliitto varmisti Kekkosen jatkon.
Lannistunut SDP alkoi rakentaa parempia suhteita Kekkoseen, ja vuoden -66 ison vaalivoiton myötä pääministeriksi noussut uusi puheenjohtaja Rafael Paasio muodosti kansanrintamahallituksen kepun ja SKDL:n kanssa. (Termi oli kommunistien käsialaa ja demareiden harmiksi vakiintui.) Puolueessa alkoi vaikuttaa tuolloin myös nuori ja radikaali siipi, johon kuuluivat kärkiniminä muuan Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja. SDP omaksui pohjia myöden myöntyväisen Paasikiven-Kekkosen linjan suhteessa Neuvostoliittoon ja sementoi itsensä suomettuneeksi valtapuolueeksi.
Dynastia
1960-luvun lopulta vuoteen 2007 SDP dominoi suomalaista politiikkaa mielin määrin. Vuodesta -66 vuoteen -91 demarit oli seitsemän vaalikautta putkeen eduskunnan selvästi suurin puolue. Tuona aikana puolueen mahtitekijä oli Kalevi Sorsa, jolla on edelleen eniten päiviä pääministerinä, noin kymmenen vuoden edestä. Vuosina 66-87 demarit oli käytännössä aina hallitusyhteistyössä kepun kanssa, kun taas kokoomus oli koko tuon ajan oppositiossa ”yleisistä syistä”. Suomessa puhalsivat pääasiassa kasvun tuulet, kun väestörakenne oli mitä edullisin ja idänkauppa veti bulkkiakin. Kakku kasvoi, ja demareilla riitti pelimerkkejä koulutuksen, terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja muiden julkisten kohteiden kasvattamiseen. 80-luvulla Suomesta oli tullut mitat täyttävä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta.
Idänsuhteissa demarit koukkasi 70-luvulla Kekkosesta vasemmalta ohi, meni pidemmälle kuin NL:ää tyydyttävien suhteiden olisi tarvinnut, ja oli yhtenä keskeisenä tekijänä luomassa kulttuuria, jossa idänsuhteita käytettiin sisäpoliittisena lyömäaseena. Kunnollinen pesänselvitys noista ajoista on Suomessa edelleen tekemättä.
Keväällä 1982 demarit sai palkintokaappiinsa viimeisen sieltä puuttuvan pokaalin, kun Mauno Koivisto valittiin presidentiksi edellisenä syksynä sairauden vuoksi eronneen Kekkosen tilalle. Koivisto halusi rajata presidentin toimikausia ja valtaoikeuksia, ja hänestä tuli hyvin suosittu kahden kauden presidentti. SDP:llä oli presidenttiys seuraavat 30 vuotta.
Vuoden 1983 vaaleissa demarit sai 57, kokoomus 44 ja kepu vain 38 paikkaa, mutta Punamulta tietenkin jatkoi. Pahasti pikkuveljeksi jääneen kepun nuori puheenjohtaja Paavo Väyrynen otti käyttöön ”tahtopolitiikan”, joka tarkoitti käytännössä sitä, että Sorsa ei voinut enää käydä edes vessassa ilman julkista notaaria. Kauden mittaan vanhan valtakaksikon välit myrkyttyivät pahasti, ja vuoden -87 vaalien alla Väyrynen yritti nousta kabineteissa porvaripuolueiden kassakaappisopimuksella pääministeriksi ja syöstä demarit vaalien jälkeen oppositioon vaikka se olisi suurin. Presidentti Koivisto sai kuitenkin vihiä hankkeesta ja torppasi sen tekemällä kokoomukselle tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä. Oppositioon joutuikin kepu, ja Väyrynen tiedusteli henkilääkäriltään, ”voiko vitutukseen kuolla”. Syntyi kokoomus-keulakuvainen sinipuna, jonka viimeisen vuoden katastrofaalinen vaalibudjetti ajoi osaltaan Suomea päin seinää. Nähdessään mitä tuleman piti, vuonna -91 demarit luikahti vapaaehtoisesti oppositioon, ja sen tuolloin tuikiharvinaisella oppositiokaudella johtoon nousi pitkän ja kuoppaisen poliittisen uran tehnyt Paavo Lipponen.
Vuonna 1995 SDP nousi valtavalla äänivyöryllä takaisin kuskinpaikalle, ja Lipponen johti kahdeksan vuoden ajan ”Sateenkaarihallitusta”, jossa oli demareiden lisäksi kokoomus, vasemmistoliitto, vihreät ja RKP. Demareilla oli koko tämän ajan harvinainen ulkopoliittinen värisuora, kun sillä oli läänitettynä myös presidentin ja ulkoministerin tontit. Lipponen piti niin oikeistosiiven kokoomuslaisia kuin vanhoja Stalinisteja sisältäneen hallituspaketin kasassa periaattella, että mikään pieni tai keskisuurikaan puolue ei voi jumittaa isojen linjojen päätöksentekoa. Yhteistyö kokoomusjohtaja Niinistön kanssa sujui harmonisesti. Varsinkin ensimmäisellä kaudellaan Sateenkaari teki rajujakin leikkauspäätöksiä. Työttömyys saatiin nopeaan laskuun, ja ulkosuhteissa Suomi profiloitui täysin länteen, Lipposen vision ollessa että Suomen on oltava Euroopassa kokoaan suurempi maa ja istuttava kaikissa pöydissä joissa päätöksiä Suomeen liittyvissä asioissa tehdään. Puolustusvoimistakin koulittiin nopeaan tahtiin Noto-yhteensopivat, mutta jäsenyys jäi Lipposelta runnaamatta, vaikka hän joskus retorisesti vihjaisikin, että ”mitä vikaa on Natossa?” Näin jälkikäteen 90-luku olisi ollut looginen aikaikkuna mennä Ahtisaaren ja Lipposen aikana Natoon, mutta jää arvoitukseksi, olisivatko he kyenneet kääntämään hyvin kielteisen kansalaismielipiteen ja selättää oman puolueen ankaran vastarinnan, jossa oli vielä viljalti 70-lukua mukana. En millään usko. Suomi ei 90-luvulla ollut henkisesti valmis Natoon.
Vuonna 2003 Lipponen hävisi katkerasti Jäätteenmäelle, ja jotain Moosekseksi itsensä ristineen savolaisen sisällä meni perustavanlaatuisesti rikki. SDP suostui ihmeen kaupalla hallitusyhteistyöhön kepun kanssa, kahmien itselleen jopa vahvemman salkkukokoelman kuin pääministeripuolueella oli. Jäätteenmäen kaatuminen puhdisti puolueiden ilmaa, ja loppukausi sujui seesteisesti. Lipponen luopui puheenjohtajuudesta, ja tilalle tuli vain kaksi vuotta aiemmin eduskuntaan noussut AY-jyrä Eero Heinäluoma.
Rapistuva temppeli
Heinäluoma kertoi vievänsä SDP:tä ”pari piirua ihmisen suuntaan”. Se oli koodikieltä joka tarkoitti, että hän tulisi viemään puoluetta selvästi vasemmalle. Heinäluoman ensimmäinen koetinkivi oli vuoden 2006 presidentinvaalit, joissa puolue lähti pienen epäröinnin jälkeen tavoittelemaan Haloselle suoraa voittoa ensimmäisellä kierroksella. Ensimmäisen kierroksen vaali-iltana Halonen vaikutti aidosti loukkaantuneelta kun näin ei käynytkään vaan ääniosuus jäi 46 prosenttiin. Vastaan tuli raikkaan kampanjan tehnyt Niinistö, jota pääministeri Vanhanen asettui tukemaan etukäteisen sopimuksen mukaisesti. Demarien järkytykseksi vain pari päivää myöhemmin gallup-prosentit olivat Haloselle vain 53-47. Kaikista henkilöistä juuri Lipponen kaivettiin sanomaan, että Niinistö on ujuttamassa Suomea Natoon ja samalla Yhdysvaltain liittolaiseksi. (Ja tämä siis hyvin negatiivisella äänensävyllä.) Halosen Nato-vastaista linjaa Lipponen kiitteli. Lopulta Halonen voitti niukasti alle 52% osuudella. Kamppailusta jäi demareille vähän epämukava fiilis, ja se olikin ensimmäinen varoitusmerkki dynastian murenemisesta.
Seuraavan vuoden eduskuntavaaleihin demarit lähti hyvin avokätisellä ”jakovara”-teemalla. Maailmalla ja Suomessa edettiin kovan nousukauden lakipistettä, ja Heinäluoman mukaan Suomella oli nyt mahdollisuus ”laittaa ihmisten asioita kuntoon” ja tehdä isoja, pysyviä menolisäyksiä julkiseen talouteen. SAK valmisteli oikeistoa härskisti demonisoivan vaalimainoksen, jonka se joutui kohun saattelemana vetämään pois. Demarit kärsi vaaleissa kahdeksan paikan tappion, jäi kolmanneksi ensi kertaa sitten 1962 ja sysättiin oppositioon. Tappio järkytti demariväkeä siinä määrin, että Grand Old Man Antti Kalliomäen ympärille perustettiin totuuskomissio tutkimaan rökäletappion syitä. Satasivuisen ruumiinavauksen johtopäätöksiin lukeutuivat demarien näyttäytyminen jämähtäneenä, liian lähellä AY-liikettä olevana valtionhoitajapuolueena. Heinäluoma sai moitteita. Raportti oli tarkkanäköinen, ja yli vuosikymmen myöhemmin eräs toinen puoluelegendoista, Liisa Jaakonsaari, ihmetteli miksi raportin perusteella ei tehty mitään uudistuksia.
Tai no, symbolisesti tehtiin. Heinäluoma veti johtopäätökset eikä hakenut jatkokautta. Tilalle tuli 32-vuotias Jutta Urpilainen, joka oli kuitenkin vahvaksi taustavoimaksi jääneen Don Eeron vaikutuksen alla. Tuntui kuin demarit olisivat takertuneet ajatukseen, että kun kerran samanikäisenä kokoomus-peräsimeen valittu Katainen oli saanut puolueen nousuun, Kalliomäen matokuurin voi välttää samalla, miellyttävän helpolla lääkkeellä.
Keväällä 2010 demarit joutui oppositiossa visaisen dilemman eteen, kun Kreikka oli kaatumassa, ja sille alettiin sorvata EU-maiden tukipakettia, vastoin unionin No Bailout -periaatetta. Hallitus tuki, opposition silloin vielä piskuinen rakkikoira perussuomalaiset vastusti raivoisasti. Demarit oli 90-luvulla asemoitunut voimakkaan Eurooppa-myönteiseksi, mutta kansa oli raivona ja jotenkin hallituksesta piti erottautua. Syntyi idea vakuuksista, ne tarvitaan! Käytännössä niitä ei ollut mielekkäällä tavalla sovitettavissa pakettiin, mutta demarit takertui termiin ja meni sillä kohti seuraavan vuoden eduskuntavaaleja. Vaalien lähestyessä persujen kannatus paisui kuukausi kuukaudelta, vaikuttaen vahvasti demareiden linjanvetoihin. pienessä paniikissa syntyi kynnyskysymyksiä kuten ”eläkkeitä ei leikata” ja ”fifty-fifty”-periaate, joka tarkoitti, että finanssikriisin pakottamista tulevista sopeutuksista puolet (käytännössä kuitenkin 75%) tuli olla veronkorotuksia.
Ääritiukoissa vaaleissa kokoomus venyi niukasti ykköseksi ennen demareita ja persuja, pääministeripuolue kepun romahtaessa. Hankalien neuvotteluiden jälkeen pihtisynnytettiin Kataisen Sixpack-hallitus, jonka mantrana oli hoitaa asioita ”ilman ideologista liimaa”. Valtiovarainministeri Urpilainen neuvotteli Kreikan kanssa vakuudet muun Euroopan suureksi huviksi, ja talouspolitiikassa SDP omaksui ”neliraajajarrutuksen”, jonka vuoksi hallitus ei kyennyt mainittaviin uudistuksiin vaan jäi pahasti telineisiin verrokkimaiden noustessa finanssikriisin jälkeiseen nousuun.
Kesällä 2013 Urpilainen sai voimakkaan herätyksen, sisäpiirihuhujen mukaan keskusteltuaan Suomen pankin pääjohtajan Erkki Liikasen kanssa. Lomilta palattuaan hän linjasi, että hallituksen on alettava koota tuleviksi vuosiksi rakenteisiin saakka meneviä muutoksia, jotta julkisen talouden velkaantumista pystytään hillitsemään ja kestävyysvajetta kuromaan umpeen. Puolueen AY-siivessä uudet avaukset otettiin järkyttyneinä vastaan, ja operaatio Urpilaisen kaatamiseksi alkoi saman tien. Haastajaksi seuraavan vuoden puoluekokoukseen nousi Ammattiliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinne, joka päihitti repivän kamppailun jälkeen Urpilaisen äänin 257-243.
Samaan aikaan hallitus mureni käsiin, kun yhtenä päivänä lähti vasemmistoliitto, toisena vihreät, kolmantena itse pääministeri Brysseliin. Irvokas farssi huipentui alkuvuodesta 2015 siihen, että Stubbin rampa koalitio kaatoi kilpaa omia hankkeitaan Suuressa salissa. Epäonnistuttuaan vaalitenteissä Rinne johdatti SDP:n katastrofaaliseen 15 prosentin kannatukseen, ja oppositio kutsui. Totuuskomissiota ei perustettu, ikkuna uudistumiselle oli kiinni.
Demarit pääsi ihanteellisesta asemasta oppositiokauteen, kun kaikki kolme muuta suurta muodostivat perusporvarihallituksen ja Rinne pääsi johtamaan punavihreää oppositioblokkia. Kannatus ei kuitenkaan liiemmälti lähtenyt nousuun. Opposition henkisen johtovaltikan otti vihreiden Ville Niinistö, joka joutui kuitenkin puolueen sääntöjen mukaisesti vetäytymään 2017. Vappuna 2018 Rinne nousi meemiksi lupaamalla eläkeläisille satasen nettona käteen. Lopulta Rinteen pelasti epätodennäköinen henkilö, Hjallis Harkimo, joka erottuaan kokoomuksesta vei siltä sen verran ääniä Uudellamaalla, että demarit oli niukasti ykkönen. Rinne sai haluamansa keskustavasemmistolaisen hallituspohjan, mutta heti syksyllä 2019 punavihreydestä happaman närästyksen saaneen kepun kenttä ja eduskuntaryhmä veto Rinteeltä maton alta. Trillerimäisessä seuraajavaalissa rinneläiset ja heinäluomalaiset taistelivat puolueen sielusta, ja Rinteen helpotukseksi voittajaksi nousi vastikään 34 vuotta täyttänyt Sanna Marin. Vuosikymmen oli vaihtumassa ja Maailma taitekohdassa.
Eli opiskelijoille ja juuri työuransa aloittaneille pienempi äänimäärä kuin juuri eläkkeelle jäävälle? 
Rohkaisisi kyllä aivan huikealla tavalla nuoria kiinnostumaan politiikasta ja kokeneempia äänestämään sellaisia ehdokkaita, jotka välittävät tulevaisuudesta 
Noh, ehkä sinunkin ehdotus oli aika huumorilla heitetty.
Politiikka on muutakin kuin taloutta.
Tämä on kyllä yksi parhaita mainoksia mitä olen nähnyt. Muistan sen vielä vuosien takaa. Onneksi löytyy aina luotettavasta Youtubesta. 
Oiva Lohtander on kyllä loistava näyttelijä.
Disclaimer: Tämä ei ole kannanotto mainoksen sisältöön, vaan toteutukseen.
Erittäin huono idea. Kuten kaikki sellaiset, jossa äänioikeutta pyritään rajaamaan. Tuo voisi johtaa esim. siihen, että hyvätuloiset äänestävät eduskuntaan päättäjiä, jotka kaventavat äänioikeutta entisestään. Eli pieni vähemmistö saisi päättää suuren enemmistön asioista. Tuo ei ole demokratiaa nähnytkään ja todella vastenmielinen idea.
Tähän kommenttiin törmää nykyään valitettavan usein, että nykyistä menoa kritisoidessa ehdotetaan muuttoa Venäjälle, Kiinaan tai Pohjois-Koreaan. En minä ole keneltäkään äänestämistä kieltämässä, vaan varmistaisin äänestäjän ymmärtävän riittävästi.
Minusta ainakin on nurinkurista, että Nordnet vaatii pakollisten testien läpäisemistä suojellakseen minua omien rahojeni hukkaamiselta, mutta yhteisten rahojen hukkaamiseen voin osallistua vailla mitään tietotaitoa, vaikka en olisi juurikaan rahaa laittanut siihen yhteiseen kirstuun.
Mikään järjestelmä, jossa vähemmistö päättää enemmistön asioista, ei toimi pitkällä tähtäimellä. Sellainen johtaa lähinnä Venäjän-tyyppisiin hienoihin järjrestelmiin. Yhä edelleen, kun sä annat päätösvallan sille vähemmistölle, niin se tulee jatkamaan kaventumistaan ja takaisin sitä on hyvin vaikea saada ilman verenvuodatusta.
Kommunismia ei kukaan ole Suomessa ajamassa tai ehdottamassa. Jatkossakin saat omistaa yrityksesti ja tehtaasi aivan itse.
Aina kannattaa miettiä, haluaako jonkun poliittisen järjestelmän tilanteessa, jossa sitä nuijaa kopauttelee sellainen taho josta ei pidä. Siksi diktatuuri tai tuollainen vähemmistönvalta on aivan idioottimaisia ehdotuksia.
Vaikka demokratia ei ole täydellinen, on todella vaikea keksiä parempi järjestelmä. Eli jokaiselle idiootille kuuluu äänivalta. Ja jos se johtaa siihen, että talous saadaan tasapainoon vasta kun velkataakka on hyvin iso, niin sitten johtaa. Silti se on loputtomasti parempi kuin sinun ehdottamasi järjestelmä.
Sinulla on nyt vähän ajatukset ristissä. Kommunismidiktatuurit, niin kuin muutkin diktatuurit, ovat lopulta kaatuneet siihen kun tuolta enemmistöllä on mennyt hermot ja he ovat irrottaneet diktaattoreilta päät. Jotta yhteiskunnan vallan vaihdot, joita väistämättä aika ajoin tulee, hoituisivat ilman veren vuodatusta, on keksitty demokratia. Se ei ole edes kovin hyvä systeemi, mutta se on ainoa jolla ihmiskunta ei päädy tappamaan toisiaan tasaisin väliajoin. Toivottavasti tämä myös jatkuu.
No niin, anteeksi kun aloin kanssasi vänkäämään. Olemme selvästi eri mieltä tästä asiasta.
Se perustuu esim. siihen, että se valtaklikki voi määritellä tuloverolain uudelleen ja pitää huolen, että vain se valtaklikki maksaa sellaisia veroja, joilla saa äänioikeuden. Tai se voi ohjata yhteiskunnan resursseja niin, että valtaklikin on helppo ylläpitää isoa ääniosuuttaan.
Ja koko lainsäädäntöä sä et voi perustuslakiin kirjata. Jos jos sen teet, ollaankkin lähtöpisteessä ja kaikilla on se yksi ääni äänestää niistä laeista.
Typerä idea vaikka sitä kuinka toistelet ja ei tietenkään toteudu, sillä kansa ei koskaan äänestä sellaista enemmistöä, joka perustuslakiin tuollaista demokratian vastaista puutaheinää kirjaisi, jolla pyritään keskittämään äänioikeutta.
Näen asian niin, että niillä jotka tekevät työtä ja yhteiskunnassa menestyvät on jo nyt huomattavasti keskimääräistä suurempi mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnan asioihin. Niin sen pitääkin olla. Perustuslakiin tuon nuijiminen taas olisi suoraa harvain valtaa, enkä usko sen koskaan johtavan muuhun kuin inhimilliseen katastrofiin pitkässä juoksussa. Eli kyllä, ideologisella tasolla uskon, että kaikilla tulee olla äänioikeus ja sen äänen tulee olla yhtä painava.
