Tutkimusten perusteella äänestämässä käyvissä tapahtuu aika lailla valikoitumista ihan muutenkin. Korkeasti koulutettujen ja hyvin tienaavien äänestysaktiivisuus on huomattavasti suurempaa kuin köyhien, kipeiden ja kouluttamattomien. Mikäli ei tykkää demokratiasta ja oikeusvaltiosta, jossa kaikilla on äänioikeus, niin aika läheltäkin löytyy parikin valtiota, mitkä sopivat arvoihin mukavasti.
6 tykkäystä
Arkadianmäen pesänjakajat, Osa 1a
SDP – Kuihtuuko ruusutarha?
SDP on politiikalle sama kuin Helsingin IFK jääkiekolle: Iso, punainen, legendaariset perinteet, röyhkeyteen asti itsetietoinen, organisaatio jota omat rakastavat ja muut rakastavat vihata. Katto on täynnä eduskuntavaalien mestaruusviirejä ja legendoja on vaikka muille jakaa, mutta 2000-luvulla tahti on isoista budjeteista huolimatta hiljentynyt. SDP:n historia on tarina vakaumuksesta, villeistä visioista, aseveljeydestä, vallasta ja lopulta siitä pöhöttymisestä.
Forssasta maailman myrskyihin
SDP:n mytologia kutoutuu vuoden 1903 Forssan puoluekokoukseen, jonka ohjelma – olkoonkin että se pohjautui Saksan demareiden muutamaa vuotta aiemmin julkaistuun – lienee Suomen poliittisen historian rohkein. Siinä SDP ilmoitti tavoittelevansa Suomeen muun muassa yleistä äänioikeutta, ilmaista oppivelvollisuutta, valtion ja kirkon erottamista toisistaan, julkista terveydenhuoltoa, progressiivista tuloverotusta sekä sukupuolten välistä tasa-arvoa. Läpi koko 1900-luvun SDP oli tämän pelikirjan pohjalta voimatekijänä Suomen muovaamisessa kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi.
Toki matkaan mahtui jo alkupuolella paha kupru, kun puolue tammikuussa 1918 taipui päästämään toimikuntaansa radikaalivasemmistolaisia, jotka valmistelivat jo täyttä päätä sosialistista vallankaappausta Suomeen. Hävityn sodan jälkeen SDP pääsi kuitenkin nopeasti jaloilleen, kun puolueessa päättävillä paikoilla vaikuttaneet vallankumouksen arkkitehdit pakenivat pääasiassa maasta, ja johtoon nousivat täysin sodasta sivussa olleet miehet, jotka sanoivat puolueen jatkossa irti väkivaltaisista keinoista. Aivan uskomattomasti jo maaliskuun alussa 1919 pidettiin eduskuntavaalit, jossa uuden puheenjohtajansa Väinö Tannerin johdolla SDP oli suurin puolue 80 paikalla. Seuranneina vuosina Tanner asemoi demarit yhä tukevammin pohjoismaisen parlamentarismin kannalle, vastustaen äärioikeistolaista Lapuan liikettä 1930-luvun alkuvuosina, kunnes onnettoman heikon Relanderin tilalle presidentiksi tullut tolkun oikeistolainen Svinhufvud vihelsi pelin poikki.
Seuraava tärkeä virstanpylväs demareille oli vuonna 1937, kun kepu suostui ensimmäisenä porvaripuolueena hallitusyhteistyöhön sen kanssa. Syntyi käsite Punamulta, jolla saattoi olla hyvinkin suuri merkitys kansan yhdistymisessä ja sisällissodan haavojen kuroutumisessa parahultaisesti ennen talvisotaa. Stalinhan oli tällaisista nyansseista pahasti pihalla, luullen Suomen vasemmiston liittyvän Neuvostoliiton puolelle. Ministerinä Tanner osallistui myös syksyllä 1939 Neuvostoliiton pyytämiin neuvotteluihin alueluovutuksista, vittuillen Stalinille päin naamaa. Kesällä 1940 Molotov ilmoittikin suurlähettiläs Paasikivelle, että maiden väliset suhteet eivät voi parantua niin kauan kun Tanner on ministerinä.
SDP säilyi läpi sodan ja täpärästi sen jälkeenkin oikeistodemareiden näpeissä, eikä se suostunut läheiseen yhteistyöhön kommunistien kanssa sodan päätyttyä. Sodankin aikana ministerihommissa ollut Tanner heitettiin Neuvostoliiton pakottamana Rytin ja monien muiden ohella linnaan ”sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä”. Vuonna 1956 demarit kävi kepun Kekkosta vastaan raivoisan taistelun presidenttiydestä, häviten ratkaisevan valitsijamieskierroksen 151-149. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin pohdittiin, kuka äänesti odotusten vastaisesti ja antoi Kekkoselle ratkaisevan äänen.
Vankilasta suihkunraikkaana palannut 75-vuotias Tanner jatkoi presidentinvaalit hävinneen Fagerholmin mietaamaista sarjaa päihittämällä tämän yhdellä äänellä vuoden -57 puheenjohtajavaalissa. Puolueessa vahvistui muutenkin ns. asevelisosialistien siipi, joka suhtautui kriittisesti Neuvostoliittoon ja Kekkoseen. Vuonna 1958 kommunistinen SKDL nousi eduskuntavaaleissa suurimmaksi puolueeksi, mutta demarit ja kepu blokkasivat sen ulos hallituksesta, muodostaen hallituksen kokoomuksen ja RKP:n kanssa. Kekkonen huomautti kepun puheenjohtajalle Johannes Virolaiselle, että tämä on ”saatanan hullu” jos menee tuollaiseen hallituskokoonpanoon. Vielä tuolloin normaaleilla valtaoikeuksilla varustetun Kekkosen ei kuitenkaan auttanut muu kuin nimittää hallitus, mutta sille pitämää puhetta hän kutsui huonoimmaksi pitämäkseen puheeksi, vaikka ei ollut sitä itse kirjoittanutkaan.
Neuvostoliitto repi niin sanotusti perseensä tästä vihamieliseksi katsomastaan hallituksesta, aloittaen painostuskeinona ”yöpakkaset”, jotka syksyn -58 mittaan tekivätkin hallituksen jatkosta mahdotonta. SDP sysättiin pitkäksi aikaa oppositioon. Vielä vuonna -61 se suoritti viimeisen epäonnistuneen yrityksensä Kekkosen kaatamiseksi, mutta yhdessä kokoomuksen kanssa puuhattu hanke seuraavan vuoden presidentinvaaleihin kaatui viimeistään Noottikriisiin, jolla Neuvostoliitto varmisti Kekkosen jatkon.
Lannistunut SDP alkoi rakentaa parempia suhteita Kekkoseen, ja vuoden -66 ison vaalivoiton myötä pääministeriksi noussut uusi puheenjohtaja Rafael Paasio muodosti kansanrintamahallituksen kepun ja SKDL:n kanssa. (Termi oli kommunistien käsialaa ja demareiden harmiksi vakiintui.) Puolueessa alkoi vaikuttaa tuolloin myös nuori ja radikaali siipi, johon kuuluivat kärkiniminä muuan Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja. SDP omaksui pohjia myöden myöntyväisen Paasikiven-Kekkosen linjan suhteessa Neuvostoliittoon ja sementoi itsensä suomettuneeksi valtapuolueeksi.
Dynastia
1960-luvun lopulta vuoteen 2007 SDP dominoi suomalaista politiikkaa mielin määrin. Vuodesta -66 vuoteen -91 demarit oli seitsemän vaalikautta putkeen eduskunnan selvästi suurin puolue. Tuona aikana puolueen mahtitekijä oli Kalevi Sorsa, jolla on edelleen eniten päiviä pääministerinä, noin kymmenen vuoden edestä. Vuosina 66-87 demarit oli käytännössä aina hallitusyhteistyössä kepun kanssa, kun taas kokoomus oli koko tuon ajan oppositiossa ”yleisistä syistä”. Suomessa puhalsivat pääasiassa kasvun tuulet, kun väestörakenne oli mitä edullisin ja idänkauppa veti bulkkiakin. Kakku kasvoi, ja demareilla riitti pelimerkkejä koulutuksen, terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja muiden julkisten kohteiden kasvattamiseen. 80-luvulla Suomesta oli tullut mitat täyttävä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta.
Idänsuhteissa demarit koukkasi 70-luvulla Kekkosesta vasemmalta ohi, meni pidemmälle kuin NL:ää tyydyttävien suhteiden olisi tarvinnut, ja oli yhtenä keskeisenä tekijänä luomassa kulttuuria, jossa idänsuhteita käytettiin sisäpoliittisena lyömäaseena. Kunnollinen pesänselvitys noista ajoista on Suomessa edelleen tekemättä.
Keväällä 1982 demarit sai palkintokaappiinsa viimeisen sieltä puuttuvan pokaalin, kun Mauno Koivisto valittiin presidentiksi edellisenä syksynä sairauden vuoksi eronneen Kekkosen tilalle. Koivisto halusi rajata presidentin toimikausia ja valtaoikeuksia, ja hänestä tuli hyvin suosittu kahden kauden presidentti. SDP:llä oli presidenttiys seuraavat 30 vuotta.
Vuoden 1983 vaaleissa demarit sai 57, kokoomus 44 ja kepu vain 38 paikkaa, mutta Punamulta tietenkin jatkoi. Pahasti pikkuveljeksi jääneen kepun nuori puheenjohtaja Paavo Väyrynen otti käyttöön ”tahtopolitiikan”, joka tarkoitti käytännössä sitä, että Sorsa ei voinut enää käydä edes vessassa ilman julkista notaaria. Kauden mittaan vanhan valtakaksikon välit myrkyttyivät pahasti, ja vuoden -87 vaalien alla Väyrynen yritti nousta kabineteissa porvaripuolueiden kassakaappisopimuksella pääministeriksi ja syöstä demarit vaalien jälkeen oppositioon vaikka se olisi suurin. Presidentti Koivisto sai kuitenkin vihiä hankkeesta ja torppasi sen tekemällä kokoomukselle tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä. Oppositioon joutuikin kepu, ja Väyrynen tiedusteli henkilääkäriltään, ”voiko vitutukseen kuolla”. Syntyi kokoomus-keulakuvainen sinipuna, jonka viimeisen vuoden katastrofaalinen vaalibudjetti ajoi osaltaan Suomea päin seinää. Nähdessään mitä tuleman piti, vuonna -91 demarit luikahti vapaaehtoisesti oppositioon, ja sen tuolloin tuikiharvinaisella oppositiokaudella johtoon nousi pitkän ja kuoppaisen poliittisen uran tehnyt Paavo Lipponen.
Vuonna 1995 SDP nousi valtavalla äänivyöryllä takaisin kuskinpaikalle, ja Lipponen johti kahdeksan vuoden ajan ”Sateenkaarihallitusta”, jossa oli demareiden lisäksi kokoomus, vasemmistoliitto, vihreät ja RKP. Demareilla oli koko tämän ajan harvinainen ulkopoliittinen värisuora, kun sillä oli läänitettynä myös presidentin ja ulkoministerin tontit. Lipponen piti niin oikeistosiiven kokoomuslaisia kuin vanhoja Stalinisteja sisältäneen hallituspaketin kasassa periaattella, että mikään pieni tai keskisuurikaan puolue ei voi jumittaa isojen linjojen päätöksentekoa. Yhteistyö kokoomusjohtaja Niinistön kanssa sujui harmonisesti. Varsinkin ensimmäisellä kaudellaan Sateenkaari teki rajujakin leikkauspäätöksiä. Työttömyys saatiin nopeaan laskuun, ja ulkosuhteissa Suomi profiloitui täysin länteen, Lipposen vision ollessa että Suomen on oltava Euroopassa kokoaan suurempi maa ja istuttava kaikissa pöydissä joissa päätöksiä Suomeen liittyvissä asioissa tehdään. Puolustusvoimistakin koulittiin nopeaan tahtiin Noto-yhteensopivat, mutta jäsenyys jäi Lipposelta runnaamatta, vaikka hän joskus retorisesti vihjaisikin, että ”mitä vikaa on Natossa?” Näin jälkikäteen 90-luku olisi ollut looginen aikaikkuna mennä Ahtisaaren ja Lipposen aikana Natoon, mutta jää arvoitukseksi, olisivatko he kyenneet kääntämään hyvin kielteisen kansalaismielipiteen ja selättää oman puolueen ankaran vastarinnan, jossa oli vielä viljalti 70-lukua mukana. En millään usko. Suomi ei 90-luvulla ollut henkisesti valmis Natoon.
Vuonna 2003 Lipponen hävisi katkerasti Jäätteenmäelle, ja jotain Moosekseksi itsensä ristineen savolaisen sisällä meni perustavanlaatuisesti rikki. SDP suostui ihmeen kaupalla hallitusyhteistyöhön kepun kanssa, kahmien itselleen jopa vahvemman salkkukokoelman kuin pääministeripuolueella oli. Jäätteenmäen kaatuminen puhdisti puolueiden ilmaa, ja loppukausi sujui seesteisesti. Lipponen luopui puheenjohtajuudesta, ja tilalle tuli vain kaksi vuotta aiemmin eduskuntaan noussut AY-jyrä Eero Heinäluoma.
Rapistuva temppeli
Heinäluoma kertoi vievänsä SDP:tä ”pari piirua ihmisen suuntaan”. Se oli koodikieltä joka tarkoitti, että hän tulisi viemään puoluetta selvästi vasemmalle. Heinäluoman ensimmäinen koetinkivi oli vuoden 2006 presidentinvaalit, joissa puolue lähti pienen epäröinnin jälkeen tavoittelemaan Haloselle suoraa voittoa ensimmäisellä kierroksella. Ensimmäisen kierroksen vaali-iltana Halonen vaikutti aidosti loukkaantuneelta kun näin ei käynytkään vaan ääniosuus jäi 46 prosenttiin. Vastaan tuli raikkaan kampanjan tehnyt Niinistö, jota pääministeri Vanhanen asettui tukemaan etukäteisen sopimuksen mukaisesti. Demarien järkytykseksi vain pari päivää myöhemmin gallup-prosentit olivat Haloselle vain 53-47. Kaikista henkilöistä juuri Lipponen kaivettiin sanomaan, että Niinistö on ujuttamassa Suomea Natoon ja samalla Yhdysvaltain liittolaiseksi. (Ja tämä siis hyvin negatiivisella äänensävyllä.) Halosen Nato-vastaista linjaa Lipponen kiitteli. Lopulta Halonen voitti niukasti alle 52% osuudella. Kamppailusta jäi demareille vähän epämukava fiilis, ja se olikin ensimmäinen varoitusmerkki dynastian murenemisesta.
Seuraavan vuoden eduskuntavaaleihin demarit lähti hyvin avokätisellä ”jakovara”-teemalla. Maailmalla ja Suomessa edettiin kovan nousukauden lakipistettä, ja Heinäluoman mukaan Suomella oli nyt mahdollisuus ”laittaa ihmisten asioita kuntoon” ja tehdä isoja, pysyviä menolisäyksiä julkiseen talouteen. SAK valmisteli oikeistoa härskisti demonisoivan vaalimainoksen, jonka se joutui kohun saattelemana vetämään pois. Demarit kärsi vaaleissa kahdeksan paikan tappion, jäi kolmanneksi ensi kertaa sitten 1962 ja sysättiin oppositioon. Tappio järkytti demariväkeä siinä määrin, että Grand Old Man Antti Kalliomäen ympärille perustettiin totuuskomissio tutkimaan rökäletappion syitä. Satasivuisen ruumiinavauksen johtopäätöksiin lukeutuivat demarien näyttäytyminen jämähtäneenä, liian lähellä AY-liikettä olevana valtionhoitajapuolueena. Heinäluoma sai moitteita. Raportti oli tarkkanäköinen, ja yli vuosikymmen myöhemmin eräs toinen puoluelegendoista, Liisa Jaakonsaari, ihmetteli miksi raportin perusteella ei tehty mitään uudistuksia.
Tai no, symbolisesti tehtiin. Heinäluoma veti johtopäätökset eikä hakenut jatkokautta. Tilalle tuli 32-vuotias Jutta Urpilainen, joka oli kuitenkin vahvaksi taustavoimaksi jääneen Don Eeron vaikutuksen alla. Tuntui kuin demarit olisivat takertuneet ajatukseen, että kun kerran samanikäisenä kokoomus-peräsimeen valittu Katainen oli saanut puolueen nousuun, Kalliomäen matokuurin voi välttää samalla, miellyttävän helpolla lääkkeellä.
Keväällä 2010 demarit joutui oppositiossa visaisen dilemman eteen, kun Kreikka oli kaatumassa, ja sille alettiin sorvata EU-maiden tukipakettia, vastoin unionin No Bailout -periaatetta. Hallitus tuki, opposition silloin vielä piskuinen rakkikoira perussuomalaiset vastusti raivoisasti. Demarit oli 90-luvulla asemoitunut voimakkaan Eurooppa-myönteiseksi, mutta kansa oli raivona ja jotenkin hallituksesta piti erottautua. Syntyi idea vakuuksista, ne tarvitaan! Käytännössä niitä ei ollut mielekkäällä tavalla sovitettavissa pakettiin, mutta demarit takertui termiin ja meni sillä kohti seuraavan vuoden eduskuntavaaleja. Vaalien lähestyessä persujen kannatus paisui kuukausi kuukaudelta, vaikuttaen vahvasti demareiden linjanvetoihin. pienessä paniikissa syntyi kynnyskysymyksiä kuten ”eläkkeitä ei leikata” ja ”fifty-fifty”-periaate, joka tarkoitti, että finanssikriisin pakottamista tulevista sopeutuksista puolet (käytännössä kuitenkin 75%) tuli olla veronkorotuksia.
Ääritiukoissa vaaleissa kokoomus venyi niukasti ykköseksi ennen demareita ja persuja, pääministeripuolue kepun romahtaessa. Hankalien neuvotteluiden jälkeen pihtisynnytettiin Kataisen Sixpack-hallitus, jonka mantrana oli hoitaa asioita ”ilman ideologista liimaa”. Valtiovarainministeri Urpilainen neuvotteli Kreikan kanssa vakuudet muun Euroopan suureksi huviksi, ja talouspolitiikassa SDP omaksui ”neliraajajarrutuksen”, jonka vuoksi hallitus ei kyennyt mainittaviin uudistuksiin vaan jäi pahasti telineisiin verrokkimaiden noustessa finanssikriisin jälkeiseen nousuun.
Kesällä 2013 Urpilainen sai voimakkaan herätyksen, sisäpiirihuhujen mukaan keskusteltuaan Suomen pankin pääjohtajan Erkki Liikasen kanssa. Lomilta palattuaan hän linjasi, että hallituksen on alettava koota tuleviksi vuosiksi rakenteisiin saakka meneviä muutoksia, jotta julkisen talouden velkaantumista pystytään hillitsemään ja kestävyysvajetta kuromaan umpeen. Puolueen AY-siivessä uudet avaukset otettiin järkyttyneinä vastaan, ja operaatio Urpilaisen kaatamiseksi alkoi saman tien. Haastajaksi seuraavan vuoden puoluekokoukseen nousi Ammattiliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinne, joka päihitti repivän kamppailun jälkeen Urpilaisen äänin 257-243.
Samaan aikaan hallitus mureni käsiin, kun yhtenä päivänä lähti vasemmistoliitto, toisena vihreät, kolmantena itse pääministeri Brysseliin. Irvokas farssi huipentui alkuvuodesta 2015 siihen, että Stubbin rampa koalitio kaatoi kilpaa omia hankkeitaan Suuressa salissa. Epäonnistuttuaan vaalitenteissä Rinne johdatti SDP:n katastrofaaliseen 15 prosentin kannatukseen, ja oppositio kutsui. Totuuskomissiota ei perustettu, ikkuna uudistumiselle oli kiinni.
Demarit pääsi ihanteellisesta asemasta oppositiokauteen, kun kaikki kolme muuta suurta muodostivat perusporvarihallituksen ja Rinne pääsi johtamaan punavihreää oppositioblokkia. Kannatus ei kuitenkaan liiemmälti lähtenyt nousuun. Opposition henkisen johtovaltikan otti vihreiden Ville Niinistö, joka joutui kuitenkin puolueen sääntöjen mukaisesti vetäytymään 2017. Vappuna 2018 Rinne nousi meemiksi lupaamalla eläkeläisille satasen nettona käteen. Lopulta Rinteen pelasti epätodennäköinen henkilö, Hjallis Harkimo, joka erottuaan kokoomuksesta vei siltä sen verran ääniä Uudellamaalla, että demarit oli niukasti ykkönen. Rinne sai haluamansa keskustavasemmistolaisen hallituspohjan, mutta heti syksyllä 2019 punavihreydestä happaman närästyksen saaneen kepun kenttä ja eduskuntaryhmä veto Rinteeltä maton alta. Trillerimäisessä seuraajavaalissa rinneläiset ja heinäluomalaiset taistelivat puolueen sielusta, ja Rinteen helpotukseksi voittajaksi nousi vastikään 34 vuotta täyttänyt Sanna Marin. Vuosikymmen oli vaihtumassa ja Maailma taitekohdassa.
50 tykkäystä
En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi yhteiskunnan tuilla koko elämänsä elelevillä pitää olla ehdottomasti sama oikeus päättää niiden rahojen käytöstä kuin niillä, jotka ne rahat sinne käytettäväksi tuovat.
Parasta olisi, jos olisi eri äänimäärä kullakin. Jokaisella pohjalla yksi ääni ja sitten kuluneen vaalikauden aikana maksetut henkilökohtaiset tuloverot summattaisiin ja otettaisiin logaritmi ja saisi sen määrän lisää ääniä (äänimäärä = 1+int(log(maksetut verot)). Eli jo kympillä saisi toisen äänen, satasen veroilla kolmannen, eli yhteen ääneen jäisi käytännössä vain ihan koko vaalikauden toimeentulotuella elävät. Pienipalkkaisille tulisi väkisin 4 ääntä, useimmat täyttä työaikaa tekevät saisivat 5 ääntä ja kovempaa liksaa nauttivat jo 6. Joku Ilkka Paananen maksaa vaalikauden aikana 80 miljoonaa veroja ja saisi 8 ääntä.
Mikä voisi olla oikeudenmukaisempaa kuin se, että maksaja saisi vähän enemmän painoarvoa, että miten niitä rahoja käytetään?
16 tykkäystä
Eli opiskelijoille ja juuri työuransa aloittaneille pienempi äänimäärä kuin juuri eläkkeelle jäävälle? 
Rohkaisisi kyllä aivan huikealla tavalla nuoria kiinnostumaan politiikasta ja kokeneempia äänestämään sellaisia ehdokkaita, jotka välittävät tulevaisuudesta 
Noh, ehkä sinunkin ehdotus oli aika huumorilla heitetty.
9 tykkäystä
Jos valita pitää, niin annan yhteiskunnan päätöksenteon mieluummin 40 v työuran tehneen harkitsevaisen ja kokeneen ihmisen käsiin kuin 2-kymppisen ideologisen aktivistin, jolla ei ole juuri ymmärrystä asiayhteyksistä, vaikka innokkuutta olisikin. kokemus on kohdannut käsittämättömän suuren inflaation viime vuosina. Jostain syystä yhä enemmän ajatellaan, että innokkuudella ja nuorekkaalla nahkarotsilla voi korvata osaamisen.
Minun mielestäni ei ole mikään erityinen itseisarvo saada nuoria innostumaan politiikasta.
Sinä ilmeisesti haluaisit mieluummin, että yhteiskunnan rahojen käytöstä päättäisivät vain ne, jotka sieltä koko ajan itselleen rahaa kaapivat maksamatta sitä. Valitettavasti tiedän kaiken lisäksi, ettet toivo tuota edes huumorilla. Nykyään näyttäisi olevan yhä enemmän vallalla ajatusmalli, että hyvätuloisten rahat kuuluvat lähtökohtaisesti tukieläteille ja on moraalisesti väärin “antaa” hyvätuloiselle jotain heidän omista tienaamistaan rahoista, koska ne moraalisesti kuuluvat muille.
8 tykkäystä
Politiikka on muutakin kuin taloutta.
5 tykkäystä
Ja käytännössä kaikessa politiikkaan liittyvässä, myös talouden ulkopuolisessa, kokemus auttaa. Ja siltikin, käytännössä kaikkeen politiikkaan talous on kuitenkin kytkeytyneenä.
Epäilemättä nuorilla on enemmän kokemusta ja osaamista joistain yksittäisistä osa-alueista ja aina tarvitaan laaja-alaisempi kirjo näkemyksiä ja sitä ei tuokaan malli edelleenkään poistaisi. Silti painopiste päätöksenteossa pitäisi olla ennemmin osaaminen ja kokemus kuin nuoruuden into.
1 tykkäys
Tämä on kyllä yksi parhaita mainoksia mitä olen nähnyt. Muistan sen vielä vuosien takaa. Onneksi löytyy aina luotettavasta Youtubesta. 
Oiva Lohtander on kyllä loistava näyttelijä.
Disclaimer: Tämä ei ole kannanotto mainoksen sisältöön, vaan toteutukseen.
5 tykkäystä
Erittäin huono idea. Kuten kaikki sellaiset, jossa äänioikeutta pyritään rajaamaan. Tuo voisi johtaa esim. siihen, että hyvätuloiset äänestävät eduskuntaan päättäjiä, jotka kaventavat äänioikeutta entisestään. Eli pieni vähemmistö saisi päättää suuren enemmistön asioista. Tuo ei ole demokratiaa nähnytkään ja todella vastenmielinen idea.
21 tykkäystä
Ehdotukseen voisi ihan hyvin sisältää sen, että tapaa voi muuttaa vain kansanäänestyksellä, jossa jokaisella on yksi ääni.
Sinänsä tuo on tietenkin täysin epärealistinen edhotus, eikä tule toteutumaan. Ja lopputulos on se, että elämme enemmistödiktatuurissa, jossa tällä hetkellä 15 % maksaa yli puolet versoita ollen vähemmistö, joka kutistuu koko ajana ja toisaalta niiden käytöstä päättää kasvava joukko ihmisiä, jotka vain vetävät itselleen toisen rahoja. Tuollainen systeemi tulee myös kaatumaan omaan mahdottomuuteensa ennemmin, tai myöhemmin. Kuten ollaan nähty, tuo ajatuuu koko ajan vain siihen, että läntiset demokratiat velkaantuvat ja velkaantuvat. Eurokriisejä, velkakriisejä toisensa perään kiihtyvällä tahdilla.
Nyt ollaan nähty ensimmäinen pieni inflaatiopuristus seurauksena siitä, että ongelmia on lakaistu maton alle jatkuvalla rahanpainamisella. Tästä inlfaatiokierteestä päästäneen vielä yli, mutta seuraava eurokriisi on taas jo kulman takana ja sitä tulaan paikkaamaan, kuinkas muuten kuin taas lisäämällä keskuspankkirahoitusta.
Valitetttavasti nykymallilla ei ole mahdollista saavuttaa poliittista päätöksentekoa, jossa elettäisiin tulojen mukaan. Liian moni hyötyy tuhlaamisesta. Velkavuoret voivat ehkä kasvaa vielä jopa vuosikymmeniä erilaisen vuoristoradan kyydissä ennen vihoviimeistä romahdustaan, mutta jossain kohtaa se romahdus on väistämätön.
Mikään järjestelmä, missä enemmistö saa päättää vapaasti tuottavimpien yksilöiden rahojen käytöstä, ei toimi pitkällä tähtäimellä. Nykyinen demokratia on vain hidas tapa kommunismiin.
Ehkä realistisempi tapa olisi saada perustuslakiin ehdoton velkakatto. Mutta ongelma tässäkin on se, että esim. EU ei noudata pätkääkään omia perussopimuksiaan. Eli tuo kirjaus pitäisi saada niin voimakkaana, että jokainen hallituksen jäsen, joka on hallituksessa velkakaton ylittyessä, joutuisivat pitkään vankesurangaistukseen, eli tämä pitäisi sitoa rikosoikeudelliseen vastuuseen.
7 tykkäystä
Tähän kommenttiin törmää nykyään valitettavan usein, että nykyistä menoa kritisoidessa ehdotetaan muuttoa Venäjälle, Kiinaan tai Pohjois-Koreaan. En minä ole keneltäkään äänestämistä kieltämässä, vaan varmistaisin äänestäjän ymmärtävän riittävästi.
Minusta ainakin on nurinkurista, että Nordnet vaatii pakollisten testien läpäisemistä suojellakseen minua omien rahojeni hukkaamiselta, mutta yhteisten rahojen hukkaamiseen voin osallistua vailla mitään tietotaitoa, vaikka en olisi juurikaan rahaa laittanut siihen yhteiseen kirstuun.
7 tykkäystä
Sinä päivänä kun enemmistö äänestäjistä on tuensaajia muuttuu demokratia tyranniaksi. Mikään ei estä enemmistöä kippaamasta kaikki kulut yhä pienemmäksi jäävän vähemmistön maksettaviksi. Tämänlainen järjestelmä ei voi kuin kaatua mahdottomana. Sosialistilta loppuu aina lopulta toisten ihmisten rahat.
Ei muuten olla kauhean kaukana tästä pisteestä:
Jos demarit ja vasemmisto voittavat seuraavat vaalit ja pitävät kiinni linjastaan olla leikkaamatta mistään, niin mitä muuta kuin tyranniaa tämä on vähemmistöön jääviä veronmaksajia kohtaan. Yrittäjät eivät haluaisi entistä enempää verokuormaa, mutta he jäävät demokraattiseen vähemmistöön tuensaaja-armeijan edessä ja siksi joutuvat mielivaltaisen verotuksen armoille.
Niin kauan voi muuttaa pois maasta kun rajat on auki. Yleensä pitkälle edenneeseen sosialismiin kuuluu piikkilanka valtionrajalla estämään paratiisista karkaamisen.
12 tykkäystä
Mikään järjestelmä, jossa vähemmistö päättää enemmistön asioista, ei toimi pitkällä tähtäimellä. Sellainen johtaa lähinnä Venäjän-tyyppisiin hienoihin järjrestelmiin. Yhä edelleen, kun sä annat päätösvallan sille vähemmistölle, niin se tulee jatkamaan kaventumistaan ja takaisin sitä on hyvin vaikea saada ilman verenvuodatusta.
Kommunismia ei kukaan ole Suomessa ajamassa tai ehdottamassa. Jatkossakin saat omistaa yrityksesti ja tehtaasi aivan itse.
Aina kannattaa miettiä, haluaako jonkun poliittisen järjestelmän tilanteessa, jossa sitä nuijaa kopauttelee sellainen taho josta ei pidä. Siksi diktatuuri tai tuollainen vähemmistönvalta on aivan idioottimaisia ehdotuksia.
Vaikka demokratia ei ole täydellinen, on todella vaikea keksiä parempi järjestelmä. Eli jokaiselle idiootille kuuluu äänivalta. Ja jos se johtaa siihen, että talous saadaan tasapainoon vasta kun velkataakka on hyvin iso, niin sitten johtaa. Silti se on loputtomasti parempi kuin sinun ehdottamasi järjestelmä.
5 tykkäystä
En edelleenkään ymmärrä, mihin tuo perustuu. Jos ja kun ehdottmaani äänioikeus olisi perustuslakiin kirjattu, lisäämällä pykälä, että sitä voi muuttaa vain yksi ääni per asukas-kansanäänestyksellä, vallassa olevalla hallituksella ei ole mitään keinoja kasvattaa valtaansa, paitsi se verenvudoatus, mikä taas on aina pinnalla mielessä nimenomaan vasemmistoihannointia harrastavassa kansanosassa. Valtiojohto tuppaa harrastamaan kansaan kohdistuvaa väkivaltaa aina nimenomaan vasemmistolaisissa valtioissa. Ja syykin on selvä: vain vasemmistolaiseen ideologiaan kuuluu ajatus siitä, että kansaa pitää saada enemmän palvelemaan valtiota.
Ehdottamassani äänestysmuodossa ero on vain siinä,e ttä rahojen käytöstä päättää hieman enenevässä määrin ne, jotka ne rahat ovat maksaneet. Jonkun mielestä tämä on aivan kauhean väärin, koska teidän mielestänne vain teillä saa olla oikeus päättää, mitä minun rahoillani tehdään.
Kritiikkisi olemus siitä, että valtaeliitti voisi tuolla jtoenkin vain kasvattaa valtaansa, on ainakin täysin kestämätön argumentti. Koko pointtihan on se, että jos he haluavat kasvattaa valtaansa, heidän on itse asiassa nostettava kannattajiensa verotusta.
Sinulla on nyt vähän ajatukset ristissä. Kommunismidiktatuurit, niin kuin muutkin diktatuurit, ovat lopulta kaatuneet siihen kun tuolta enemmistöllä on mennyt hermot ja he ovat irrottaneet diktaattoreilta päät. Jotta yhteiskunnan vallan vaihdot, joita väistämättä aika ajoin tulee, hoituisivat ilman veren vuodatusta, on keksitty demokratia. Se ei ole edes kovin hyvä systeemi, mutta se on ainoa jolla ihmiskunta ei päädy tappamaan toisiaan tasaisin väliajoin. Toivottavasti tämä myös jatkuu.
7 tykkäystä
Veronmaksajien pitäisi vain enemmissä määrin äänestää veronmaksajaystävällisiä puolueita. Pienempi sosialismi = pienemmät verot.
Aika vähissä on ne puolueet jotka kannattavat aidosti julkisten kulujen karsimista ja sen perään verotaakan keventämistä. Valtaosa puolueista toimii vain perusajatuksella “verot muille, edut meille”.
Siinä kun kinastellaan maaseutu vs. kaupunki taikka työläinen vs. työnantaja niin vähän huomaamattaan kaikenmoisia ihmeprojekteja kertyy veronmaksajien maksettaviksi. Veroja pitää maksaa maalla ja kaupungeissa, työnantajien ja työntekijöiden. Kaikki voittavat, jos keskitytään siihen että valtion menoista ja touhuista leikataan sekundääriset “nice to have” hommat ja jätetään ne mitkä oikeasti valtion kuuluu hoitaa. Minä en tiedä kuin yhden puolueen joka tämänlaista siivousta ehdoittaa.
10 tykkäystä
Sinun pitäisi nyt vähän vetää henkeä ja lukea ajatuksella ehdotukseni. Nimenomaan minä en ole demokratiaa poistamassa. Sitä ovat tekemässä aina vasemman laidan heput.
Minä vain tuunaisin hieman demokratiaa siten, että se olisi oikeudenmukaisempaa maksajan kannalta.
Ehdotuksessani käytännössä ylivoimainen äänimäärä olisi veroja maksavilla tavallisilla palkansaajilla.
1 tykkäys
No niin, anteeksi kun aloin kanssasi vänkäämään. Olemme selvästi eri mieltä tästä asiasta.
1 tykkäys
Mutta kuten todettua, ehdotukseni oli lähinnä keskustelunavausmainen, ei realistinen ehdotus.
Realistisempi ehdotus olisi se, että säädettäsiin perustuslaillinen velkakatto, sekä kokonaisveroastekatto. Esim. 40 %:n kokonaisveroastekatto ja velkakatoksi 80 % edellisten 5 vuoden keskimääräisestä BKT:sta (riittävän pitkä tarkasteluväli antaa tarpeeksi ennakoitavuutta). Mielestäni tämä olisi hyvä sitoa rikosoikeudelliseen vastuuseen (valtiopetos), mutta vähimmillään pitäisi seurauksena olla eduskunnan haottaminen ja uudet vaalit ja seuraavalle eduskunnalle vuosi aikaa saattaa velka takaisin rajoihin.
Tämän ei vielä sinänsä korjaisi verotaakan epätasaista jakautumista, mutta rajottaisi kuitenkin kokonaisverotaakkaa ja sitä kautta rajoittaisi tätä enemmistödiktatuuria, jossa koko ajan pienenvä nettoveronmaksajien joukko joutuvat vain maksamaan ja kiitokseksi päälle saavat vain sylkykupin roolin: “maksa vain, maksa minun elämisen sinä ahne paska ja pysy hiljaa”. Tämä on nyky-Suomen asenneilmapiirin kuva lyhykäisyydessään.
5 tykkäystä
Eri mieltä olemisessa ei ole mitään anteeksi pyydetäävää, mutta tahallisessa väärinymmärryksessä on. Väitit toistuvasti, että olisin poistamassa demokratiaa, mikä oli puhdas valhe. Ehdotuksessani kaikilla on edelleen täysmälleen yhtä suuret edellytykset vaikuttaa maan tulevaisuuteen. Erona vain se, että jso haluat vaikuttaa siihen enemmän, sinun pitäisi antaa siihen myös jotain kontribuutiota itse. Menemättä yksityiskohtiin, oletko oiekasti sitä mieltä, että on täysin väärin jo ideologisella tasolla, että yhteiskunnallisessa päätöksenteossa annettaisiin enemmän painoarvoa niille, jotka ylipäätään pitävät koko yhteiskuntaa koossa? Onko tuo todella mielestäsi jotenkin jo ihan filosofisesti vastenmielistä?