Vanhat sedät tykkää tarinoida. Niin minäkin ja koko ajan vain enemmän. Kutsutaan tätä vaikka henkilökohtaiseksi perspektiiviksi Euroopan turvallisuustilanteeseen ja Venäjän aggressioihin 
Isäni kuoltua pari vuotta sitten tajusin, että seuraavaksi onkin sitten minun ja sisarusteni vuoro. Jostain syystä innostuin silloin myös sukuni historian selvittämisestä. Verkossa on parikin palvelua, joihin ihmiset sukujen tietoja kirjaavat ja nämä, sekä 1800-luvulta peräisin oleva irtokantinen raamattu muistiinpanoineen saivat hieman innostumaan aiheesta. Aion jatkaa tätä selvitystyötä vielä myöhemmin ja suosittelen samaa kaikille, myös vähän nuoremmille.
Jo aiemmin edesmenneen äitini puolelta suvun juuret olivat melko hyvin tiedossa ja ulottuivat aina 1600-luvulle, mutta isäni puolelta vastaava tieto selvisi vuosisatojen taakse vasta netin avulla. Iso yllätys oli, että minulle melko tuntemattomasta suvusta selvisi juuret isovihaa edeltävään aikaan.
Venäjän hyökätessä Ukrainaan mieleen tuli tietenkin isoisä. Isäni kuoltua perin myös isoisäni sotapäiväkirjoja ja mitaleita eri taisteluista, joissa tiesin hänen olleen ja lopulta haavoittuneen.
Pitkä alustus ja vähän asiaakin…
Olen ymmärtääkseni olemassa ainoastaan siitä syystä, että esi-isäni perheineen pääsi pakenemaan venäläisiä Pohjanmaalta isovihan aikaan n. 1710. Kuvaukset tapahtumista olivat järkyttäviä. Elämästä Suomessa Venäjän vallan alla luin jotain viimeksi lukiossa ja siitä on aikaa vuosikymmeniä. Palauttelin vielä kirjojen avulla isovihan järkyttävää historiaa mieleeni. Raiskauksia, tappamista, kidutusta lasten nähden ja kaiken järjestelmällistä tuhoamista ja polttamista. Eipä ole moni asia muuttunut yli 300 vuodessa.
Seuraavana tulikin sitten pikkuviha (1742) , jolloin venäläiset jälleen asialla. Tällä kertaa venäläisten hävitysvimma koski lähinnä Itä-Suomea ja kesti vain pari vuotta, mutta yhden esi-isäni kohdalta löytyy merkintä perheen muutosta Helsingistä, tai oikeastaan alueen maaseudulta, Pohjanmaalle pikkuvihan takia.
Seuraavana vuorossa Suomen sota (1808-1809) ja Venäjä halusi jälleen liittää Suomen osaksi Venäjää ja siinä onnistuikin. Suomi sai kuitenkin autonomian ja venäläisten imperialismi tyydyttyi pitkäksi aikaa. Tuolta ajalta kertomuksista löytyi melko paljon positiivisia kommentteja. Sairauksia toki oli paljon ja nälänhätä 1860-luvulla.
Kommenttien määrä lisääntyi sukuhistoriassa huomattavasti 1800-luvun lopulla. Mutta kuinka ollakaan, taas oli venäläiset imperialistivalloittajat esittämässä vaatimuksia. 1894 alkanutta aikaa kutsuttiin sortokaudeksi ja se alkoi Venäjän viimeisen keisarin (Nikolai II) halusta liittää monet erilliset kansat, myös Suomen, tiiviimmin osaksi Venäjää.
En jatka enää ensimmäiseen maailmansotaan, itsenäistymiseen tai toiseen maailmansotaan, jonka jo mainitsinkin, mutta sanon ihan suoraan. Venäjä ja venäläiset ovat näytelleet omankin sukuni historiassa valtavaa roolia suvun ja esi-isieni käänteissä. Isoisäni selvisi sodasta, mutta ryssä tappoi kaksi hänen nuorempaa veljeään. Moni omassa suvussani on vuosisatojen varrella menettänyt kotinsa, henkensä, perheensä tai toimeentulonsa Venäjän takia.
Nyt kun tätä tähän kirjoittelin yrittäen säilyttää jonkinlaisen punaisen langan ajattelin, että jo on perkele. Minulla ja tämän suvun jäsenillä on historian valossa oikeus nimitellä venäläisiä miksi perkeleiksi lystään ja siitä saa kuka tahansa olla mitä mieltä hyvänsä. Ja oma sukuni ei ole mikään poikkeus Suomessa. Enkä muuten edes nimittele.