Ei ole olemassa mitään luonnonlakia että Venäjän täytyy säilyä imperialistisena maana aikojen loppuun asti.
Meidän pitäisi ymmärtää se paremmin kuin muut, koska suomalaiseen mentaliteettiinkaan ei kuulunut sotilaallinen liittoutuminen ja siitä vallitsi laaja konsensus meillä ja maailmalla että Suomi ei tule liittymään Natoon. Tätä näkemystähän ei edes horjuttanut millään tavalla Venäjän aiemmin aloittamat sodat ja aggressiot ja Putin varmasti luotti että suomalaiset eivät ikinä tule muuttumaan, mutta kuinkas sitten kävikään. Kansakunnat ovat kyllä kykeneviä tekemään äkillisiä ja odottamattomia muutoksia omaan ideologiaansa, jos sille päälle sattuvat.
Venäjän historiassa on ollut epäjatkuvuuskohtia ja hetkiä jolloin maa olisi hyvinkin voinut päätyä hyvin erilaiselle polulle. Seuraava sellainen tulee eittämättä Putinin jälkeen, koska hän on tehnyt itsestään korvaamattoman ja aktiivisesti pyrkinyt rapauttamaan kaikki muut instituutiot ja vallan lähteet. Tämäkin meidän pitäisi ymmärtää muita paremmin, koska meidän oma autokraatti Kekkonen aiheutti kuolemallaan sellaiset traumat, että Suomi siirtyi presidenttivetoisesta demokratiasta pääministerivetoiseen demokratiaan ja jokaiselle presidentille Kekkosen jälkeen on säännönmukaisesti annettu yhä vähemmän ja vähemmän valtaa. Putinin jälkeen Venäjän poliittista järjestelmää odottaa kadotus, eikä vielä voida tietää millainen valtio maahan muodostuu Putinin jälkeen.
Mitä pidempään tämä sotilaallinen ja taloudellinen sota Venäjän kanssa jatkuu, sen enemmän tyytymättömyys Venäjällä tulee väistämättä kasvamaan koska tavallinen venäläinen ei kykene ymmärtämään sitä miten voi olla oikein että hän joutuu mittavasti kärsimään jonkin Donbasin maapläntin takia. Vielä vähemmän hän on valmis lähtemään kuolemaan sinne Putinin puolesta. Usko Putiniin talouskasvun ja Venäjän sotilaallisen mahdin takaajana horjuu jo enemmän kuin koskaan aiemmin. Toisin kuin useat Länsimaat, Venäjä ei ole vielä joutunut käsittelemään sitä että se ei enää ole sotilaallinen supervalta. Maassa palvotaan voitonpäivää, Neuvostoliiton voittoa Natsi-Saksasta ja sotilaallista mahtia niin että se muodostaa tällä hetkellä merkittävän osan venäläisestä identiteetistä. Merkittävä sotilaallinen tappio ‘Venäjän alusmaassa’ tuhoaisi tämän identiteetin hyvin repivällä tavalla.
Venäläiset eivät ole niin typeriä kuin heitä tunnut pitävän. Moskova ja erityisesti Pietari ovat täynnä fiksua urbaania keskiluokkaa, jotka kyllä ymmärtävät mitä nyt on tapahtumassa. Televisiota tuijottavat babushkat varmasti nielevät propagandan sellaisenaan, mutta heidän mielipiteillä ei ole väliä. Toisin kuin meillä Suomessa, Venäjällä ei ole demokratiaa jossa eläkeläiset olisivat avain poliittiseen valtaan pääsyyn. Diktatuuriset järjestelmät ovat ulospäin usein varsin vakaalta näyttäviä, mutta tämä järjestelmän joustamattomuus tekee siitä hyvin hauraan ja vuosien saatossa useat huonot päätökset kumuloituivat.
On mielestäni hieman naiivia olettaa Gorbatsovin tekojen olleen Neuvostoliiton romahtamisen takana, vaikka tämä näkemys onkin nykyään hyvin suosittu Venäjällä. Ei tuota uudistuspolitiikkaa tehty huvin vuoksi, vaan se oli vastaus Neuvostojärjestelmän pitkään jatkuneeseen kriisiin ja yritys ohjata valtio pois kuilun partaalta. Vasta-argumenttina Jegor Gaidar viittaa kirjassaan Imperiumin tuho että romahduksen takana olisi ollut Neuvostoliiton talouden yksipuolisuudesta johtuva paheneva kassakriisi, sekä kansalaisten rapautuva usko Neuvostoliiton hyvyyteen ja ideologian oikeudenmukaisuuteen. Vaikka syyt romahdukseen olivat syvemmällä järjestelmän toimimattomuudessa, niin molempia näitä kyllä varmasti vauhditti Afghanistanin sota, joka oli taloudellisesti kallis sijaissota ja jota edes Neuvostoliitossa ei oikein tunnuttu pitävänä oikeutettuna.
Koen nämä keskustelut sodan kulusta hyvin hämmentävinä. Venäjää ei ole pysäytytty vaan sen hyökkäysvoima on tuhottu ja sen puolustusasemissa olevat joukot lyöty Kiovan länsipuolella, Kiovan itäpuolella ja Harkovan seudulla. Harkovassa olisi voinut käydä vielä hurjemminkin, mutta sieltä ja Hersonin rintamalta Ukraina on joutunut siirtämään isot määrät joukkoja itään Venäjän läpimurron estämiseksi. Nämä ovat merkittäviä sotilaallisia voittoja Ukrainan armeijalle, jotka jostain syystä tunnut sivuuttavan aivan täysin. Ehkä se johtuu siitä että koet Venäjän “vetäytyneen” puolustamisen sijaan, mutta silloin haluankin kysyä että miksi joukot vetäytyivät jos kerran puolustaminen olisi onnistunut? Vastaus on mielestäni varsin yksinkertainen: Venäjä oli pakotettu vetäytymään valloittamiltaan alueilta ja pelastamaan joukkonsa, jotta niitä ei tuhottaisi kokonaan.
Maiden armeijoiden strategiat ovat hyvin erilaisia. Venäjä koittaa valloittaa maa-alueita läpimurroin ja pihtihyökkäyksin, kun taas Ukrainan armeija yrittää tuhota Venäjän armeijan taisteluissa. Tämän vuoksi ukrainalaiset eivät pitkään aikaan näytä ollenkaan etenevän kartalla, kunnes yhtäkkiä venäläiset ovat pakotettuja perääntymään etteivät heidän joukkonsa tuhoudu. Ukrainalaisten taistelutapaan ei todellakaan kuulu, eikä heillä muutenkaan ole logistisia kykyjä toteutaa mitään blitzkriegiä tai deep battlea. Sotaa ei voiteta maalaamalla karttaa omalla värillä, eivätkä ne värit kerro kuka on voittamassa ja kuka on häviämässä. Tarkastelun pitää olla laajempaa ja huomioida koko sotatilanne holistisesti.
Lopuksi vielä varsin epäsuosittu lausahdus Ukrainan sankaripresidentti Zelenskystä. Mies ei ole puolueeton osapuoli, vaan näyttelijä ja media-alan ammattilainen joka omistaa oman sotapropagandaan valjastetun tuotantoyhtiön. Hänen tärkein työnsä tällä hetkellä on yrittää muokata mediaympäristöä Ukrainalle suotuisalla tavalla ja varmistaa Länsimaiden jatkuva tuki sodassa Venäjää vastaan, jotta kenraalit voivat voittaa sodan. Jokaisen päivän viestintästrategia on taatusti tarkkaan harkittu palavereissa ja useat hänen käsikirjoittajistaan ja media-analyytikoistaan työskentelevät kellon ympäri pitääkseen huolta että viestit uppoavat kohdeyleisölle. Mielestäni ei missään nimessä kannata lähteä siitä olettamuksesta että Zelensky puhuu aina ja kaikkialla täyttä totuutta. Hänellä on velvollisuus puhua sitä, mitä hänen maansa tarvitsee.
