Luin Keir Gilesin kirjan “Moskovan opit”. Kirja ei ole tylsää paatosta vaan se käsittelee Venäjää välillä jopa humoristiseen sävyyn. Itselleni tämä upposi hyvin, sillä eihän Venäjää voi ottaa vakavasti, vaikka sen tekemiset pitääkin ottaa vakavasti. Ohessa pari poimintaa kirjan johdannosta. Kannattaa lukaista koko kirja.
Moskovan opit (myös Moskovan säännöt, subst., oletettavasti peräisin tiedustelupiireistä) – oletukset, asenteet ja menetelmät, joiden omaksuminen on perusedellytys operaatioiden onnistumiselle Venäjällä (ja sitä ennen Neuvostoliitossa).
Keskeisin sanoma, johon kirjassa päädytään, yhdistetään yleisimmin J. K. Paasikiveen: ”Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.” Millään tavoin vihjaamatta, että Venäjää tulisi myönnytellä tai mielistellä, kirjassa argumentoidaan, että realistinen näkemys Venäjän luonteesta ja tuon luonteen pysymisestä samanlaisena kautta aikojen on olennainen seikka arvioitaessa oikeaa, asianmukaista tapaa hoitaa Moskovan-suhteita – ja näin ollen kansainvälisen turvallisuuden tärkeä osatekijä. Erityisesti Suomi on osannut yhdistää periaatteellisuutta pragmatismiin ja joustavuutta määrätietoisuuteen. Niitä tarvitaan navigoitaessa kompleksisissa haasteissa, joita Venäjä asettaa muille joko tahallaan, osaamattomuuttaan tai välinpitämättömyyttään.
Carl Haglund nosti yhtenä ensimmäisistä eurooppalaisista korkean tason poliitikoista esiin oivalluksen, että maanosaamme kohdistui Venäjän taholta jatkuva, vaarallinen hyökkäys informaatiosodankäynnin muodossa. Tämän kaltaiset johtavien päättäjien kannanotot on sittemmin myönnetty keskeisen tärkeiksi vahvistettaessa yhteiskunnan sietokykyä Venäjän disinformaatiokampanjoille, joita tätä kirjoitettaessa pidetään Venäjän korruptoimis- ja horjuttamispyrkimysten välittömimpinä ja yleisimpinä keinoina. Mainitun ajankohdan jälkeen Suomesta on myös tullut yksi profiloiduimmista koekentistä, joilla testataan liberaalien demokratioiden kykyä torjua sisäisiä uhkia – Moskovan ystäviä ja hengenheimolaisia, jotka ovat valmiit käymään häirintä- ja pelottelukampanjaa Venäjää vastaan puhuvien julkisuuden henkilöiden ja muiden teilaamiseksi. Moskovalla ei ole koskaan ollut vaikeuksia tunnistaa ongelmaisia ihmisiä, joiden lojaalius on ostettavissa edistämällä heidän tavoitteitaan, tarpeitaan ja persoonallisuushäiriöitään, ja tässä kontekstissa ero Venäjän valtion maksetun kätyrin, hyödyllisen idiootin ja tavallisen idiootin välillä menettää merkityksensä – varsinkin kun tällaiset henkilöt riemuitsevat pahamaineisuudestaan samalla tavoin kuin Venäjä.
Venäjä ei todellakaan ole arvaamaton, vaan ennustusten tarkkuus edellyttää varautumista pessimistisimpään lopputulokseen. Lyhyesti sanottuna tarvitaan kyynisyyttä, jotta Venäjä voidaan ymmärtää oikein.
Venäjä on pysynyt uskollisena historialliselle jatkuvuudelleen, ja tässä kirjassa mainitut suuntaukset ovat säilyneet. Ajatusta, jonka mukaan Venäjällä on hyvin vähän yhteistä Euroopan kanssa eikä varsinkaan yhteistä moraalia, etiikkaa tai arvojärjestelmää, kuvastaa esimerkiksi Venäjällä pitkään ja kiivaasti käyty kiista siitä, onko ehdotus perheväkivallan kieltävästä laista hyvä vai huono. Venäjä on siirtynyt jopa pidemmälle eristyneisyyden ja vainoharhaisuuden tiellä ja omaksunut entistä vihamielisemmän asenteen länttä ja omaa väestöään kohtaan.
Kirjassa todetaan, että ensimmäinen virhe, jonka länsimaalaiset tekevät tutustuessaan venäläisyyteen on se, että venäläisiä pidetään länsimaalaisina ja että he täten jakaisivat pohjimmiltaan vaikkapa länsimaiset arvomme. Tämä on suuri väärinkäsitys, jota edesauttaa se, että iso osa venäläisistä on länsimaalaisen näköisiä. He eivät ole länsimaalaisia vaikka osa näyttää länsimaalaisilta.
Venäläinen käsitys, että muiden turvattomuus turvaa Venäjän perustuu siihen kyseenalaiseen näkemykseen, että maailmassa on turvallisuutta vain rajattu määrä. (Huom. Venäjän vaatimukset etupiiristä myös esim. Suomen kohdalla ennen Ukrainan sotaa)
Kun Venäjän kanssa sovitaan jotain Venäjä kuvittelee saaneensa luvan tehdä “juttuja”. Tästä Krimin valtaus oli hyvä esimerkki. Ja kun Krimin valtaukseen ei puututtu oli luonnollisena seurauksena Ukrainan sota. Eiköhän Ukrainan sodan jälkeen muisteta jälleen hetken aikaa, mikä Venäjä on – kunnes joku tulevien vuosikymmenten Tarja Halonen tekee samoja virheitä kuin edeltäjänsä.
Venäjää ei pidä aisoissa mikään muu kuin voima. Onneksi Halosen ja suomettujien politiikka onnistuttiin kääntämään ja virheet korjaamaan – vaikeuksien kautta. Suomen tilanne tällaisen valtion naapurina tulee NATO:n myötä paranemaan huomattavasti, jos Venäjän ruokkimat NATO:n vastaiset voimat lännessä eivät lähde nostamaan päätään.