Etenemistä ei ole tapahtunut tolkuttomasti, mutta on kuitenkin edetty ja Venäjältä otettu parempaan talteen tankkeja ja näytti olevan varsin tuoreen näköinen tarkkuuskiväärikin otettu. Hyvin modernia kalustoa saatu Venäjältä.
Ja Venäjän ehkä noloimpia menetyksiä, kun 200 miestä odotti komentajansa motivointipuhetta… Himarsit motivoi kuitenkin vakuuttavammin nukkumahommiin.
“Reporting from Ukraine” kanavalta tuli jo aamutuimaan koontia eilisen uutisista ja rintamatilanteesta. Toki, varauksella aina näitä kun kaikki tieto ei ehdi varmistua, mutta tästä näkee oivasti mistä on pöhisty.
Mielenkiintoisia näkemyksiä tältä Samuel Charapilta.
Viittaus Korean ratkaisuun on hieman omituinen ammattitutkijalta ainakin näin maallikon silmiin. Korea kun tuli jakautuneeksi maaksi, ei kolmannen osapuolen valloittamaksi.
Voi olla että ainoa ratkaisu on sotiminen johonkin pisteeseen ja sitten Venäjän/ Ukrainan yhteinen aselepo ja de facto -tilanne että Venäjä saa Ukrainan maita. Mutta se onkin toinen juttu ja sotatantereen eteneminen sen näyttää.
Huono puoli Venäjän valloituksien hyväksymisestä on tietenkin riski että Venäjä jatkaa sotatoimia Ukrainassa ja muualla myöhemmin. Toki Ukrainan Natojäsenyys estäisi lisävalloitukset Ukrainassa.
Toisekseen Venäjä ei ‘välttämättä’ tyydy hallinnoimaan vallottamiaan alueita vaan suorittaa kyllä venäläistämisen esimerkiksi väestön vaihdolla. Ts paikallinen väki Ukrainan puolelle tai Siperiaan.
Itselle tulee mieleen lähinnä Venäjän vetäytyminen ja alueiden demilitarisointi, mutta tuskin riittää Venäjälle.
Siksi ainoalta tieltä vaikuttaa sotatoimien jatko, Venäjän modernimman kaluston kuluttaminen loppuun, sillä välin kun odotetaan Putinin hallinnon luhistuminen. Ja pidetään peukkuja että seuraava on syntynyt Neuvostoliiton maailman sijaan elänyt aikuisuutensa 1991 tapahtuneen luhistumisen jälkeisinä, länteen avautumisen aikana.
Charap nostaa artikkelissaan malliksi Korean aselevon. Etelä- ja Pohjois-Korea ovat teknisesti edelleen sodassa keskenään. Molemmat vaativat koko Korean niemimaata itselleen. Silti 1950-luvulla alkanut aselepo on pitkälti pitänyt.
Kovin akateeminen näkemys. Kumpikaan ei voi voittaa, koska numerot (paitsi että tosielämässä kaikki on mahdollista), joten jäädytetään konflikti. Pelkkä aselevon julkinen käsittely sataisi suoraan Venäjän laariin. Heille jäisi iso pala maata ja saavat ladata pyssyt rauhassa. Samalla logiikalla Suomen olisi kannattanut antautua Venäjälle, koska eihän meillä ollut mitään mahdollisuutta puolustautua niin massiivista ylivoimaa vastaan. Jenkit miehitti Afganistania vuosikausia ja varusti paikallista hallintoa. Kalusto ja miehistöylivoima oli valtava. Silti sielläkin valta vaihtui. Pidän viestiä aika surkeana.
Akateeminen ja numeroihin perustuva ajattelu toimii hyvin paperilla, mutta tosielämässä asioihin vaikuttavat niin moni muukin vaikeasti mitattava asia kuten taistelutahto, korruptio, tavoitteet, yms. Puhumattakaan siitä mikä on oikein ja mikä väärin.
Tuo antaisi aivan karmivan huonon signaalin kaikenlaisille imperialistisille maille. Että on ihan ok hyökätä toiseen maahan, jos haluaa vähän lisäalueita itselleen. Todennäköisin seuraavahan olisi Kiinan hyökkäys Taiwaniin, joka vaikuttaisi mikropiirituotantoon maailmanlaajuisesti.
Amerikassa on vielä yllättävän paljon jäljellä neorealismiin uskovia hölmöjä näkyvissä rooleissa. Ajatus siitä että Venäjä olisi niin voimakas suurvalta, että Yhdysvaltojen on vain luovutettava koko Itä-Eurooppa Venäjän omaksi temmellyskentäksi on täysin vanhentunut ja jättää ylipäätään kokonaan huomioimatta 2000-luvun kehityksen Neuvostoliiton entisillä intressialueilla. Näiden henkilöiden päähän ei yksinkertaisesti mahdu vallitseva todellisuus ja erityisesti EU on jotain minkä olemassaoloa he eivät kykene ymmärtämään. Siksi näissä teksteissä EU jätetään usein jopa täysin mainitsematta, vaikka koko konflikti lähti ensisijaisesti käyntiin Euromaidanista, kun ukrainalaiset halusivat lähestyä Unionia Venäjän sijaan.
Samuel Charap on typerys, joka ei kykene assimiloimaan uutta tietoa, vaan on täysin ideologiansa vanki. 2017 hän kirjoitti kirjan siitä, miten länsimaiden pitäisi lopettaa Venäjän haastaminen ja palata kohti kylmän sodan aikaisia turvallisuusjärjestelyitä:
Kuukausi ennen sotaa tuli paljon huomiota herättävä kirjoitus että länsimaisia aseita, kuten Javelineita ja Stingereitä, ei pitäisi lähettää ollenkaan Ukrainaan koska niistä ei ole mitään hyötyä:
Heti sodan alun jälkeen hän aloitti rummutuksen että Putinille pitää antaa periksi, sillä Yhdysvallat häviää pitkittyneessä sodassa (ilman perusteluita) ja hän on säilyttänyt tämän hölmön näkemyksen koko sodan ajan:
Tälle käyttäytymiselle on olemassa täysin järkeenkäypä selitys. Kun Venäjä häviää tämän sodan niin pahasti, että siitä tulee vain yksi keskivahva valtio muiden joukossa, niin Samuel Charapin ja hänen kaltaistensa ihmisten vaivalla rakentama elämäntyö ja ura on täysin pilalla. Jos olet erikoistunut yksinomaan Venäjän aggressiiviseen suurvaltapolitiikkaan ja sen luomiin diplomaattisiin monimutkaisuuksiin, niin mitä annettavaa tällaisille henkilöille jää asiantuntijana, kun Venäjä on voitettu?
War is peace. Freedom is slavery. Ignorance is strength. The heroes who defended their country and people from a terrorist state are terrorists.
The trial of 22 defenders of Mariupol and Azovstal has begun in russia. They are accused of terrorism against the russian federation and faced a term of 15 years to life imprisonment.
The defendants are accused of belonging to a terrorist organization and participating in actions to overthrow the Russian gov in occupied Donetsk region. They face 15 years to life in prison. Prisoners of war are combatants protected category. They can be tried only for involvement in international crimes. Therefore, the fake trials in Russia against the defenders of Ukraine are an imitation of justice, which shows the Kremlinʼs fear of the freedom of other states.
Ottamatta kantaa Samuel Charapin tyhmyyteen tai viisauteen, ihmettelen miten vähän tästä Ukrainan sodan loppuratkaisusta puhutaan. Tietääkseni yhdenkään länsivaltion johtaja ei ole sanonut julkisesti, miten sota on tarkoitus lopettaa. Kuitenkin ase- ja muuta apua kaadetaan Ukrainaan miljarditolkulla, mutta kukaan ei näytä tietävän mihin sillä pyritään. Tai varmasti suljettujen ovien takana tiedetään, mutta kansalle sitä ei kerrota (miksiköhän?).
Se on selvää, että tarkoitus ei ole ainakaan Venäjän tuhoaminen. Aseapua annetaan sen verran, että Venäjä ei pääse niskan päälle, mutta ei tarpeeksi, jotta Ukraina saisi selkävoittoa. Ilmeisesti lännen tarkoitus on pitää konflikti tasapainossa, jotta liian rajuja muutoksia voimasuhteissa ei pääse tapahtumaan. Samalla toivotaan, että sotiminen heikentää Venäjää pitkällä tähtäimellä.
Minusta Charapin ajatukset olivat lukemisen arvoisia, vaikka eivät varmasti miellytä suurinta osaa ihmisistä. Kaikkihan me toivomme, että Ukraina voittaa, mutta mikä se tilanne on kun “voitto” on saavutettu? Venäjä on silloin edelleen olemassa, eikä kukaan ole edes vakavissaan ehdottanut, että kaikki venäläiset pistetään kollektiivisesti kärsimään Putinin teoista (vaikka ehkä syytä olisi). Tai miten sodan loputtua demilitarisoidaan Venäjä, jos sen rajojen sisäpuolelle ei ole tarkoituskaan ulottaa sotatoimia? Jäädäänkö odottelemaan Venäjän uutta hyökkäystä?
Ennustin joskus viime vuonna tällä palstalla, että konflikti jämähtää asemasotamaiseksi nyhjäämiseksi. Se näyttää toteutuneen, enkä usko Ukrainan suurhyökkäyksen radikaalisti muuttavan tilannetta. Asemasota voi jatkua myös Ukrainan alkuperäisillä rajoilla, jos Ukraina onnistuu valloittamaan alueita takaisin. Silloin ehkä olisi mahdollisuus neuvotella tulitauosta ja myöhemmin rauhasta, riippuen kuka Venäjää johtaa.
Joka tapauksessa tämä Ukrainan sodan endgame on asia, josta kuulisi mielellään johtavien poliitikkojen, tutkijoiden ja ammattisotilaiden näkemyksiä.
Puheenaiheessa oli Toveri ja Lasse Laaksonen keskustelemassa kyseisestä aiheesta:
Mitä pitäisi tapahtua, jotta Ukrainaan olisi mahdollista neuvotella rauha? Mikä merkitys länsimailla ja lännen aseavulla on rauhanprosessissa?
Miltä sodan rintamatilanne näyttää ja minkälainen sodankäyntikyky Ukrainalla ja Venäjällä on? Onko Ukrainalla mahdollisuus vallata takaisin menetetyt alueet?
Kuinka pitkään sota voi jatkua ja onko sodan pitkittyminen turvallisuusriski? Mitä Putinille tapahtuisi, jos Ukrainan vastahyökkäys onnistuisi ja jos Venäjä joutuisi perääntymään Ukrainan alueilta?
Studiossa kokoomuksen kansanedustaja Pekka Toveri ja historian dosentti Lasse Laaksonen. Jakso on nauhoitettu 9.6.2023.
Yllättäen aiheeseen ei ole yksiselitteistä vastausta, joten mitään referaattiakaan on vaikea antaa. Referoin jo mitä aiheita/näkökulmia podissa käsitellään, joista voi itse miettiä onko aihe sellainen mistä jaksaa kuunnella höpötystä tunnin verran.
Länsivaltion johtaja näyttäisi idiootilta, jos menee julkisesti viisastelemaan Ukrainan pään yli, miten sota on tarkoitus lopettaa. Uskoisin, että tästä syystä näitä ulostuloja ei ole tullut. End game tullaan suunnittelemaan ja käymään pöydissä, joissa Ukraina on mukana. Ilman Ukrainaa konfliktiin ei saada ratkaisua.
Poliitikot tuskin aiheeseen hanakasti tarttuvat ennen kuin Ukraina tekee aloitteita asiassa. Tutkijat ja ammattisotilaat voivat jotain kantaa ottaa.
Kovin on tahmeaa toi vastahyökkäys ja olen melko varma, että kaikki odottivat että parissa viikossa saataisiin jotain muuta aikaan. Parin viikon saldo käytännössä kaksi venäläisten tuhoamaa patoa ja neljä pientä kylää plus kasa huoltoa kaipaavia leopardeja.
Idässä ei tapahdu oikein mitään ja etelässäkin homma tyssähtänyt alkumetreille eikä sitä isoa puolustuslinjat murtavaa hyökkäystä käynnistetty. Vuhledarissa edetty kai ehkä kilometrin verran, mutta sielläkin ollaan hyvinkin kaukana linnoituksista.
Israel olisi yllättäen lähettämässä tankkeja elokuvista tutulle “Unspecifistanille”, eiköhän näistä jokunen eksy Ukrainaan, toivottavasti.
Vastahyökkäyksen onnistuminen mitataan esim valloitettuna alueena tai tuhottuna venäläiskalustona. Sulla ilmeisesti tietoa, että Ukraina ei ole kyennyt kalustoa merkittävästi tuhoamaan?
Ei tarvitse viisastella, mutta voisi edes pohtia eri vaihtoehtoja.
Zelensky on sentään kohtuullisen selvästi tuonut esiin, että Ukrainan tavoite on palauttaa vanhat rajat ja päästä EU:n ja Naton jäseneksi. En ole ihan varma, ovatko kaikki länsimaat täysin tämän tavoitteen takana. Ukraina on sitä paitsi täysin riippuvainen lännen avusta, ja lienee luonnollista, että apua annetaan siihen tarkoitukseen ja siinä määrin mikä palvelee myös avun antajan motiiveja.
Vaikka Ukraina onnistuisi valloittamaan takaisin Venäjän vuodesta 2014 lähtien miehittämät alueet, eivät ongelmat siihen lopu. Esimerkiksi mitä tehdään kyseisten alueiden venäjämieliselle väestölle? Nämä kysymykset tulevat olemaan todella vaikeita ratkaista ja voivat toimia polttoaineena uudelle konfliktille.
Jotta sotimisessa olisi mitään mieltä, täytyisi tietää mihin sillä pyritään.
Onkin mielenkiintoinen kysymys kuinka venäjämielinen on se väestö joka nyt on asunut venäjän itseensä liittämillä alueilla. Käsittääkseni (siis mitä olen yhden Suomessa asuvan Ukrainassa olleen venäläisen kanssa asiasta puhunut—> N=1) ihan oikeasti esim krimillä asui näitä ano turtiaisia ja johan bäkmaneja joiden mielestä Kiovan hallinto ei toiminut heidän mielestä mahtavasti, mutta en tiedä onko putinin aika ollut heille yhtään ruusuisempaa. Tältä pohjalta sanoisin että ennenkuin mietitään mitä tehdä Ukrainassa asuville putinisteille, pitäisi ehkä kysyä ovatko he vielä putinisteja. Todennäköisesti ovat ja tämä on vain turha välivaihe, mutta ihan oikeasti voisi miettiä myös että olisiko se ratkaisu että venäjämieliset muuttavat venäjälle jolloin ollaan tilanteessa jossa ongelma on rajattu määrittelyjoukon ulkopuolelle ja ongelmaa ei enää ole.
Tämä on erinomainen uutinen. Merkitykseltään suurempi kuin moni arvaa. Venäjä ei itse valmista kuulalaakereita junavaunuihin. Venäjän talous elää ja kuolee rautateiden mukana.
“Russian steelmakers faced new problems with railroad deliveries. The reason was the introduction of an additional approval system, due to which the shipper company may be denied transportation of already approved or sold products.”
Länsimaiden Ukrainalle annetun avun määrä on ollut historiallisestikin poikkeuksellisen suurta ja nopeaa. Julkiset organisaatiot eivät yleensä toimi näin pikaisesti ja määrätietoisesti ja vaikka tietyissä asioissa olisikin voitu tehdä paremmin, niin kokonaisuutena ei tässä ole mitään nokan koputtamista ja tuo toistamasi Venäjän propaganda että länsi yrittäisi pitkittää sotaa on täyttä huuhaata.
Emme myöskään ole missään asemasodassa. Sodan alussa pelättiin että kaatuuko Kiova ja sitä kautta koko maa. Sitten jännitettiin että pystytäänkö Venäjän etenemistä idässä pysäyttämään. Sen jälkeen pohdittiin että saako Venäjä valloitettua Kouvolan kokoista kaupungia. Nyt mietitään että onko Ukrainan vastahyökkäys onnistumassa vai pystyykö Venäjä puolustautumaan Ukrainaa vastaan tämän hyökkäyksen osalta. Huomaatko mihin suuntaan sodan momentum on koko ajan mennyt? Luuletko että Venäjän tilanne on oleellisesti parempi 3 kk päästä? Entäs 6 kk? Vuoden?
Venäjä on kuin rosvoparonien pyörittämä bensa-asema, jonka parkkipaikka on täynnä vanhoja tankkeja. Ei siellä panosteta ihmisiin kun pitää keskittyä ryöväämään osuuksia luonnonvaroista omiin taskuihin, joten teknologista osaamista ei enää löydy tehdä moderneja asejärjestelmiä ja sotavoimat pyörivät käytännössä Neuvostoliiton rakentamilla varmuusvarastoilla. Venäjän uudet tankki- ja hävittäjäohjelmat ovat sotateollisuuden suurin ja kallein vitsi, eikä maa kykene tuottamaan riittäviä määriä uutta sotakalustoa varustamaan sotajoukkojaan edes murto-osaan siitä voimasta mikä Venäjällä oli vielä vuoden 2021 lopussa, vaikka annettaisiin kymmenen vuotta aikaa ilman sanktioita.
Venäjän armeijan demilitarisointi jatkuu päivittäin seuraavan vuoden aikana ja siinä vaiheessa kun heidät on heitetty toiselle puolelle rajaa, niin sota loppuu kyllä nopeasti, koska ei Venäjä enää kykene jatkamaan sotimista vahvempaa maata vastaan. Venäjä ei ole Neuvostoliitto, vaan jotain paljon vähäisempää ja säälittävämpää.
Tässä on Hesarin tekemä juttu arvostusta saaneen Ukrainan puolustusvoimien komentajasta Valeri Zalužnyista. Jutussa ei ole maksumuuria.
Zalužnyi antaa harvoin haastatteluja, mutta kertomuksissa välittyy kuva päälliköstä, joka välittää joukoistaan. Hän edustaa ensimmäistä itsenäisessä Ukrainassa sotilasoppinsa saanutta sukupolvea. Zalužnyi ei pyri olemaan armeijan ainoat aivot, vaan on siirtänyt vastuuta pienille yksiköille sotatantereella.
