PoPe, vaikuttaa siltä, että tunnistamassasi transformaatiossa, optimistista pessimistiksi, onkin kuoriutunut realisti, jonka usko kapitalismin dynamiikkaan antaa voimia katsoa riittävän kauas tulevaisuuteen.
On helppo yhtyä näkemykseesi jenkkimarkkinan ja koko maailmantalouden heikoista näkymistä.
Trump ajaa Yhdysvaltoja taantumaan Miami Vice -rebootin tyylillä – tukka hulmuten, Jan Hammerin soidessa taustalla. Tässä harhaisessa visiossa tulevaisuuden amerikkalainen herää unelmaan, jossa kaikki tehdään taas omin pikkukätösin amerikkalaisissa tehtaissa, ja pakokaasu haisee taas katujen yllä – ihan kuin vuonna 1984.
Naiset passitetaan takaisin nyrkin ja hellan väliin, lapset synnytetään vaikka väkisin, ja vähemmistöjä saa syrjiä taas vanhan liiton meiningillä. Trump on omissa ja kannattajiensa silmissä taas hetken New Yorkin kuumin poikamies.
Mutta vaikka kuinka painaa Maseratilla kaasu pohjassa ja legendaarisia syntikkasoundeja kuunnellen, ajan kelaaminen taaksepäin ei onnistu maallisilta eliöiltä, ei edes paavin kaapu päällä.
Meidät sijoittajat saattaa osittain pelastaa se, että monet omienkin salkkujeni yritykset oppivat jo Covidin aikaan, ettei logistiikkaan voi enää luottaa kuten Reaganin vaalilupauksiin. Hyvät pörssiyhtiöt ovat varautuneet mullistuksiin, erityisesti logistiikkaketjujen suhteen, eivätkä toimi enää yhden kortin varassa.
Lopulta koko tämän amerikkalaisen nostalgialeikin suurin häviäjä on ihan tavallinen amerikkalainen kuluttaja – etenkin ne sankarit, jotka tämän väistämättä epäonnistuvan “uuden alun” äänestivät tapahtuvaksi silmät loistaen, punainen lippis päässä.
Tällaista tavallista sijoittajaa kirvelee eniten se, että tämän vuosikymmenen lopusta olisi voinut tulla se aika, jonka muistaisimme myöhemmin kasvusta ja kukoistuksesta kaikille ja kaikkialla. Ei sen romuttamiseen paljoa vaadittu – pari geriatrista johtajaa ja koko homma levisi nopeammin kuin norovirus Pispalassa.