Törmäsin sattumalta Ozzy Osbournen kappaleen Crazy Train livetaltiointiin vuodelta 1981. En ole lainkaan raskaan rockin tuntija, mutta tämä taltiointi teki vaikutuksen. Olin tietenkin kuullut kappaleen lukuisia kertoja, mutta varmaankin aina studioversion. Vaikka sekin oli mielestäni hyvä, tämä livetaltiointi oli aivan eri tasolla, ja sen jälkeen kuunneltuna studio tuntuukin valjulta. Erityisesti kiinnitin liveversiossa huomiota kitaristiin, joka tuntui harjaantumattomallakin korvallani omistavan kappaleen suvereenisti. Piti ihan katsoa, kuka hän on: Randy Rhoads.
Loppuvuodesta 1956 syntynyt Rhoads opiskeli alun perin klassista kitaransoittoa, mutta liukui teinivuosinaan rock-musiikin pariin. Hänen bändinsä keikkaili kuitenkin lähinnä vain kotikaupunki Los Angelesin klubeilla, isomman läpimurron jäädessä piippuun. 1970-luvun lopulla reilu parikymppinen Rhoads etsi uutta suuntaa bändin polkiessa vähän paikallaan.
Samaan aikaan vuonna 1979 kolmekymppinen Ozzy Osbourne — tuolloin jo yksi maailman tunnetuimmista rock/metal-muusikoista — sai kenkää perustamastaan Black Sabbathista hallitsemattomiksi äityneiden päihdeongelmiensa vuoksi. Osbourne alkoi etsiä Losista uusia soittajia aloitellakseen soolouraansa. Eräs Rhoadsin kaveri painosti häntä herkeämättä hakeutumaan koesoittoon. Rhoads ei ollut lainkaan innostunut; hän ei pitänyt Black Sabbathin musiikista eikä liioin sen edustamasta rock’n roll -elämäntyylistä. Lopulta hän kuitenkin taipui hakemaan, ja sai puhelun tulla koesoittoon. Kyseessä oli siltä erää viimeinen päivä kun Osbourne oli kaupungissa. Osbourne saapui paikalle voimakkaasti alkoholin ja huumeiden vaikutuksen alaisena. 170-senttinen ja 48-kiloinen Rhoads alkoi improvisoida kitarallaan. Osbourne on myöhemmin muistellut tilannetta: “He played this fucking solo and I’m like, am I that fucking stoned or am I hallucinating or what the fuck is this?” Osbourne kiinnitti Rhoadsin heti kitaristikseen.
Yhtye saatiin kasaan ja sai nimekseen The Blizzard of Ozz. Ennakkoluuloton Osbourne kannusti Rhoadsia ottamaan rohkeammin vaikutteita klassiselta puolelta, ja yhtyeen vuonna 1980 julkaistulla debyyttialbumilla Rhoads kehitteli eteenpäin neoklassisen rokin tyylisuuntaa, johon kuuluivat teknisesti erittäin vaativat, klassista tyyliä speed metalliin yhdistelevät melodiat. Tyyli näkyi albumilta julkaistuilla singleillä Crazy Train ja Mr. Crowley, jotka Rhoads kirjoitti yhdessä Osbournen ja bändin basistin Bob Daisleyn kanssa. Jo seuraavana vuonna ilmestyi toinen albumi Diary of a Madman, jonka tiimoilta yhtye lähti ensimmäiselle USA:n kiertueelleen. Loppuvuodesta 1981 25 vuotta täyttänyt Rhoads valittiin musiikkilehti Soundsin äänestyksessä vuoden hevimetal-kitaristiksi.
Osbourne jatkoi kiertueella järjetöntä päihteiden käyttöään, mistä bändi ja erityisesti uskonnollinen ja lähes päihteetön Rhoads kärsi. Monesti Osbourne ei ollut esiintymiskunnossa, mutta yleensä hänen naisystävänsä (ja tuleva vaimonsa) Sharon sai parsittua hänet riittävästi kasaan. Joskus keikkoja jouduttiin kuitenkin perumaan. Tammikuussa 1982 Iowassa joku heitti kesken keikan elävän lepakon lavalle, ja sekavassa tilassa ollut Osbourne puri siltä pään irti, antaen katetta jo Black Sabbathin aikana muodostuneelle lempinimelleen Prince of Darkness. Asiasta syntyi kohu Yhdysvalloissa.
Rhoads alkoi saada tarpeekseen. Hän käytti kiertueella vapaa-aikansa etsien eri kaupungeista klassisen kitaransoiton opettajia ja hakeutuen heidän tunneilleen. Hänellä alkoi kypsyä ajatus jättää rock ainakin joiksikin vuosiksi ja hakeutua arvostettuun University of Californiaan suorittamaan klassisen kitaransoiton yliopistotutkinto.
18.3.1982 yhtye soitti onnistuneen keikan Tennesseen Knoxvillessä ja suuntasi yötä vasten kohti Floridaa. Keikkabussissa Rhoads yritti jälleen saada Osbournea vähentämään ryyppäämistään. Ozzyn sammuessa Rhoadsin loppukaneetti oli: “You’ll kill yourself, you know, one of these days.” Kokaiinipäissään ollut keikkabussin kuljettaja Andrew Aycock pysäköi lopulta ajoneuvon piskuisen floridalaiskylän ilmailukeskuksen viereen. Aycockilla oli lentolupakirja, ja hän halusi hetken mielijohteesta tehdä muutaman koelennon eräällä alueen pienellä potkurikoneella. Ensimmäiselle lennolle Aycock houkutteli yhtyeen kosketinsoittajan sekä kiertueen managerin. Rhoads pelkäsi lentämistä, mutta halusi niin paljon ottaa valokuvia lennolta äidilleen, että suostui toiselle lennolle yhdessä yhtyeen maskeeraajan kanssa. Aycock halusi tehdä uhkarohkeita bussin ylilentoja vain muutaman metrin korkeudella köyden herättääkseen komeasti yhtyeen nukkuvat jäsenet. Neljännellä ylilennolla koneen siipi osui bussiin, jolloin Aycock menetti koneen hallinnan. Se syöksyi hallitsemattomasti päin läheistä rakennusta ja räjähti.
Hirvittävästä järkytyksestä hiljalleen toipunut Osbourne ei vastoin kaikkia todennäköisyyksiä seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä kuollut, vaan jatkoi rokkitähden elämäänsä sekä soolouralla että useita kertoja Black Sabbathiin väliaikaisesti palaten. Yli 50 vuoden ura huipulla on sementoinut hänet ”hevimetallin kummisedäksi”.
Rhoads valittiin hiljattain rockin Hall of Fameen. Hän on esiintynyt lukuisissa kaikkien aikojen parhaiden kitaristien äänestyksissä. Vuonna 2016 Osbourne kuuli ensimmäistä kertaa 36 vuoteen Crazy Trainin ensimmäisen, miksaamattoman version ja Rhoadsin alkuperäisen soolosaundin:
”When I hear the Master of Crazy Train, I remember the fun we had writing it and making it. It’s kind of bittersweet. It’s kind of like going back to a good time but yet a really horrible time at the same time. I only wish he could have been around a little bit longer.”
