Tämä on mielestäni se vaurastumisen paradoksi, eli mitä enemmän omistat sitä enemmän tavarat pitävät sinua otteessaan. “Things you own end up owning you”. Olennaista onkin varallisuuden kertyessä että suuntaako rahat liabiliteihin kuten hieno auto ja kivitalo, vai assetteihin kuten osakkeet. Assettien omistaminen on taakka, mutta siitä saat vastaavasti korvauksen tuottojen muodossa kun taas liabiliteissa korvaukseksi nähdystä vaivasta ja omistamisen taakasta lisää kuluja.
Pohtimisen arvoista myös on että tarviiko kaikkea omistaa vaikka siihen olisi mahdollisuus? esimerkiksi miksi hankkia iso takapiha joka vaatii jatkuvaa hoitoa jos voit kävellä viereiseen metsään tai puistoon. Ihminen on perusluonteeltaan omistamisenhaluinen ja sen vaiston kyseenalaistaminen on tärkeää miettiessä mikä elämässä on tavoittelemisen arvoista ja omien arvojen mukaista.
Kummelin “Catch a fish”-sketsi on tästä hyvä esimerkki Tarkoin siis kannattaa miettiä mitä hankkii koska asioilla on tapana kertaantua.
Super-inspiroivasti kirjoitettu @Tuulikki_Rautiainen1! Loistava näkökulma! Tiivistit tuossa jotain tosi merkityksellistä ja oleellista. Toinen toistemme palvelemisessa, aidossa kohtaamisessa ja sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa on jotain hyvin voimaannuttavaa. Niihin käytetty aika antaa iloa, sisältöä ja hyvinvointia elämään.
Aikaa meillä kaikilla on rajallisesti. Teemme valintoja ajan ja rahan välillä. Merkityksellisimmät hetket syntyvät hyvin käytetystä ajasta - ei niinkään rahasta, joka on vain yksi työkaluistamme.
Hyvin käytetty aika, sosiaalinen vuorovaikutus ja toinen toistemme palveleminen voivat tuoda lisää onnellisuutta ja hyvinvointia. Toisten auttamisella ja hyvällä sosiaalisilla vuorovaikutuksella saattaa olla jopa ikään ja terveyteen liittyviä positiivisia vaikutuksia. Tutkimuksista löysin esimerkiksi seuraavia näkökulmia aiheeseen liittyen.
“People Who Choose Time Over Money Are Happier”[1]
“Helping others predicted reduced mortality specifically by buffering the association between stress and mortality.”[2]
“Our results indicate that social integration is related to better physiological functioning and lower risks of physical disorders in a dose–response fashion across life stage samples.”[3]
Osakesijoittamisen yhtenä tärkeimpänä tavoitteena koen sen, että sen kautta voi luoda uusia inspiroivia yhteyksiä ihmisten välille, ja kokea hienoja yhteisöllisiä hetkiä. Ajattelen, että osakesijoittamisen tuottoa voi mitata myös sen luomilla voimaannuttavilla yhteyksillä, ystävyyksillä, ja yhteisöllisyydellä. Parhaita hetkiä osakesijoittamiseen liittyen ovat olleet inspiroivat kohtaamiset kivojen ihmisten kanssa. Ne ovat niitä rahalla mittaamattomia osinkoja, jota osakesijoittaminen antaa.
Itsekin ajattelin kirjoittaa tähän ketjuun. Mielenkiintoisia pohdintoja ja näkemyksiä.
Omaa pohdintaa onnellisuudesta ja merkityksellisyydestä.
Onnellisuutta on itsessään vaikea mitata ja sitä ei kannata ajaa takaa.
Itse näen, että onnellisuus on aina hetkellistä, se on vähän kuin ohimenevä tunne tai olotila kuten @Tuulikki_Rautiainen1 sanoi yllä. Pysyvää onnellisuuden tunnetta ei oikeen ole.
Onnellisuutta on paljon tutkittu ja on paljon erilaisia määritelmiä onnellisuudelle. Itse ajattelen, että onnellisuus on mielihyvän kokemus.
Sen alle kuuluu sit paljon erilaisia käsitteitä kuten tyytyväisyys, kiitollisuus, ilo, toivekkuus yms.
Onnellisuuden voisi myös jakaa kahteen eri tilaan.
Tunneonni, joka on välitön ilo- tai hyvä mielen kokemus ja tyytyväisyysonneen, jossa peilataan mennyttä.
Merkityksellisyyden tunteen kokeminen ja tarkoituksen näen myös niin, että palvelemalla ja auttamalla muita ja tekemällä hyvää saa itselleen eniten merkityksellisyyden tunteita, iloa ja tyytyväisyyttä elämään.
Itse taas koen onnellisuuden (tai sen puutteen) elämän taustataajuutena. Sitä ei välttämättä tunne aktiivisesti, mutta sitten kun hetkeksi pysähtyy miettimään niin sen löytää. Mulla on ollut viime kuukausia paljon stressiä elämässä, mutta silti olen ollut onnellinen. Aina näin ei ole ollut, mutta nyt onneksi on.
Siitä olen täysin samaa mieltä, että onnellisuuden tavoittelu taloudellisen menestyksen avulla ei ole johda mihinkään. Vaikka miten sen järjellä ymmärtää niin varmaan useimpien pitää se ensin kokea itse ennen kuin sen sisäistää.
En myöskään usko, että onnellisuuden voisi saavuttaa millään ulkoisilla tekijöillä. Näen onnellisuuden ennemminkin sivutuotteena, joka syntyy kun ihminen tuntee itsensä kunnolla sekä pystyy ja haluaa olla aidosti oma itsensä ja toimii sen mukaisesti.
Mielenkiintoinen ajatus. Tuttavapiiriini kuuluu joitakin varakkaita ihmisiä, mutta en ole ikinä havainnut, että heidän lähipiiriinsä olisi luikerrellut käärmeitä, rahan tuomia ja rahan perässä olevia “ystäviä”. Sen sijaan eräs nuoruudenystäväni muuttui sietämättömän ylimieliseksi ja ikäväksi tyypiksi saatuaan melko nuorena “jättipotin” it-kuplan aikaisessa yrityskaupassa. Olen monesti miettinyt, toiko raha hänelle todellisuudessa onnea. Hän on fiksu tyyppi, ja kaikesta päätellen pääomat eivät ole mihinkään kadonneet, vaikka välillä onkin ollut hiukan ylimitoitettua näyttämisenhalua. Varakkuus on johtanut vapaaherran elämään, kun ei ole taloudellista painetta mihinkään, ja oma fiilikseni on, että varakkuus on myös johtanut epäluuloon kanssaihmisiä kohtaan, samalla hän kuitenkin tuntuu haluavan, että häneen suhtauduttaisiin jotenkin erityisellä tavalla, koska hän on rikkaampi kuin me tavan pulliaiset. Ei ole enää vähään aikaan tullut yhteyttä pidettyä, en oikein jaksa hänen asennettaan.
Tämä on oma kokemukseni. Leluja ja omaisuutta on kertynyt enemmän kuin ehtii käyttää. Se on johtanut suorastaan ahdistukseen, kun kaikesta ei jaksa huolehtia niin kuin pitäisi. Aikaa ja energiaa on rajallinen määrä. En usko, että maallisen omaisuuden kasvattaminen lisäisi onnellisuutta. Silti kaipaan lisää pääomaa, sijoituspääoma tuntuu olevan ainut omaisuuslaji, joka kasvattavaa onnellisuutta. Roope Ankka -syndrooma? Turvallisuudentunne lisääntyy, kun taloudellinen turvamarginaali kasvaa. Mikään ei voi horjuttaa, kun talous on kyllin hyvin turvattu?
Onni on rakastava perhe, luottoystäviä ja yhdessäoloa heidän kanssaan. Onni on terveys ja hyvä kunto ja toimintakyky. Niitä ei saa rahalla.
Jonkun verran saa uutisista lukea että matalasti koulutetut ja pienituloiset miehet jää vasten tahtoaan perheettömiksi/lapsettomiksi. Jotakin sellaista mihin rahan ei ajattelisi vaikuttavan se siis vaikuttaa ja on aika tärkeä osa elämää.
Materian lisäksi ihminen tuppaa ahnehtimaan kaikkea muutakin.
Tietoa, kokemuksia, uusia paikkoja ja tarinoita. Lista on loputon.
Joskus on hyvä pysähtyä sen äärelle mitä jo omistaa ja hallitsee.
Itse tykkään kierrellä loputtomasti samoja paikkoja vuodenajasta toiseen. Aina löytyy uutta nähtävää, ja vaikkei aina löytyisi uutta niin jotain vanhaa, minkä oli unohtanut. Samoin tykkään pyöritellä asioita päässäni uudelleen. Hakea uusia näkökulmia ja tutkia olinko ymmärtänyt kaiken oikein tai onko aika kenties muuttunut ja onko päivitettävä ajatuksiaan.
Tämä ei poista sitä, että joskus pitää hankkia uutta, käydä uudessa paikassa tai oppia lisää. Leipää ei kuitenkaan voi syödä määräänsä enempää, ennen kuin edellinen on kulutettu.
Hienoja kirjoituksia kaikilta. Kovin mietteliääksi pistää ja pakottaa sukeltamaan jopa tuskallisten tunteiden sisään. Filosofisissa pohdinnoissa huomaan itsestäni, että ajatukset poukkoilevat aina ääripäiden välillä. Hetkittäin tuntuu, että ainoa oikea on ehdottoman hedonistinen elämäntyyli, sillä elämme vain kerran ja koskaan ei tiedä koska se loppuu. Toiseen ääripäähän puolestaan menee se, että älyllisinä olentoina meidän tulee kyetä asettumaan välittömän tunne-elämän yläpuolelle, ja maksimoida ultrapitkän aikavälin tavoitteita nousemalla tunteiden yläpuolelle ja pitää fokus aina kristallin kirkkaasti lapsenlapsissa ja siinä mitä jätämme jälkeemme. Kaikki silti tietävät, että sen tulisi olla jotain tältä väliltä. Miten sen määrität, mikä on se sopiva tasapaino? Järjellä, tunteella?
Taloudellisessa mielessä omaan kokemuksia lähipiiristäni jonkin asteisista ääripäistä. Omat vanhempani ovat äärimmäisen nuukia ja suorastaan pelkäävät rahankäyttöä, joskus jopa sairaaloisesti. Yksi esimerkki mikä nopeasti tuli mieleeni lapsuudesta: Vanhempani olivat kohtuullisen hyväpalkkaisissa töissä, asunto maksettu, ei lainaa mihinkään suuntaan ja käteistä tilillä vähintään toistasataatuhatta. Isäni on ollut aina kiinnostunut musiikista ja sen kuuntelusta. Isänpäivä oli tulossa ja ehdotin äidilleni, että pitäisikö isälle ostaa kunnollinen matkakaiutin, ettei ulkona tarvitsisi kuunnella musiikkia suoraan puhelimen omasta kaiuttimesta? Esimerkkini oli n. 250€ maksava matkakaiutin. Äitini sanoi, että tuo on kyllä liian kallis isänpäivälahja.
Tulin tästä hyvin surulliseksi, enkä edes tarkemmin tiedä miksi. Lähipiirini toinen ääripää taas on hyvin stereotyyppinen kulutuspariskunta. Heidän onnellisuutensa rakentuu pelkästään kulutuksesta, ja toiveet ovat aina siellä seuraavassa ostettavassa tavarassa. Eihän näistä kumpikaan ole oikesti oikeaa tai väärää elämää. Silti ne ovat mielestäni molemmat hyvin surullista elämää. Tähän en tietysti osaa viestiä tai välittää sitä, kuinka “kylmiltä” he kaikki vaikuttavat kasvotusten. Kaikki tekemiset ja sanomiset tuntuvat olevan turhaa hyvän päivän jutustelua. Ehkä jos olisivat välittömiä, niin en osaisi havaita heidän taloudellisessa käyttäytymisessä mitään ns. outoa?
Mikäli itse luulen nyt tuntevani oikein, niin onnellisuus on sitä, että ihminen kykenee olemaan "lämmin"henkilö. Välittävä, huolehtiva, välitön ja aito. Niin itseä, kuin muitakin kohtaan.
Kai se tähän palveluun liittyy, ehkäpä tarkemmin palvelualttiuteen. Jos ihminen kykenee olemaan aidosti palvelualtis, niin ajattelen että silloin hän myös vaikuttaa onnelliselta.
Itse olen huomannut ehkä positiivisenkin piirteen ajattelussani että ei ole tarvetta enää kaikkea haluamaansa tavaraa ostaa ja hankkia. Riittää vain se tieto itselle että taloudellisesti se olisi kyllä mahdollista.
Täytyy todeta, että olen ollut otettu tästä hienosta keskustelusta, jota olemme ketjuun saaneet. Julkaisin tänään jatkona Raha ja onni -teemalle uuden kirjoituksen talouskasvun rajoista. Artikkelissa käsitellään mm. sitä, mitä nämä rajat ovat ja miten niihin pitäisi suhtautua ja mitkä ovat keskeiset vastuukysymykset. Tätä on jo hieman viesteissä sivuttukin
Ratkaisu on nuorissa, sieltä se muutos lähtee, nytkin. Itseasiassa lähti jo 90-luvulla Japanista. Kilpailuyhteiskunnasta tippuneet/tiputtautuneet nuoret eivät siirtyneet koulusta tuottajiksi/kuluttajiksi vaan jäivät vanhempiensa luo hikikomoreiksi.
Sama ilmiö rantautunut ilmeisesti Kiinaan viime vuosina “bai lan” tai “let it rot” ilmiönä. Siellähän tätä on ollut iän päivän enemmän tai vähemmän kun on Taolaisuuden synnyin seutuja, mutta kommunistinen hallinto koettanut kitkeä asennetta yhteiskunnasta.
Suomessa ilmiölle ei ole omaa “muoti termiä” vaan puhutaan vain syrjäytyneistä ja jossakin yhteydessä neet-nuorista(neither in employment nor in education or training).
Lopputulos on kaikkialla sama, ei aseteta elämälle tavoitteita, ei pyritä mihinkään, tuotetaan ja kulutetaan niin vähän kuin suinki mahdollista hengissä pysymiseksi. Ei puolisoa, ei lapsia, ei vastuuta kunnolla edes itsestään. Eli hyväksytään itselle asema tuolla “donitsin keskellä”
Luonto kiittää, mutta miten käy työn ja kuluttamisen verottamisella yllä pidetyille yhteiskunnille jos tästä tulee valtavirta-ajattelua?
Tervehdys! Sarjasta on julkaistu seuraava osa, joka käsittelee työtä. En nyt ihan tiedä, missä menee filosofian ja sosiologian raja, mutta tässä on otettu kumpaakin mukaan. Erityisesti puhutteli tuo ajatus työstä tietynlaisena sukupolvikokemuksena. Toisaalta epävarmuus korostui tänään, kun olin Talousviikon korkoseminaarin paneelissa puhujana. Siellä hyvissä nuorten yleisökysymyksissä nostettiin esiin juuri tämä epävarmuus tulevasta ja haettiin vastauksia kysymykseen, kuinka varautua opiskelun kustannuksiin ym. Luulenpa, että tämä varautuminen on ennen ollut helpompaa, sillä opiskelu on taannut työpaikan.
Työhönkin vahvasti linkittyneenä on yksilön ja yhteiskunnan vastuu. Tätä vastuukysymystä olisi tarkoitus käsitellä seuraavaksi. Jos teillä on aiheeseen liittyen ajatuksia, niin olisi hienoa viritellä täällä keskustelua
Niin, työllä on eri sukupolvet saavuttaneet eri asioita. Vielä 60-luvulla miehen työstä saama palkka riitti koko perheen elättämiseen ja asuntoon. 20v myöhemmin tähän tarvittiin perheen molempien aikuisten työpanos ja nyt ollaan päädytty tilanteeseen että vaikka molemmat perheestä käy töissä ei se takaa perheen toimeentuloa vaan matalapakkaisimmat joutuu hakemaan erilaisia yhteiskunnan tukia asumiseen ja toimeentuloon. Ei ole ihme että tuorein työelämään astunut sukupolvi arvostaa työtä eri tavalla kuin 60-luvun sukupolvi, koska ulkoiset puitteet työtä tekevän ja työttömän välillä eivät eroa juurikaan toisistaan.
Kokonaisuutena hieno ja ajatuksia herättävä kirjoitus, josta poimin yhden kappaleen.
Teoriassa jos haluaisi maksimoida vapauden ja vapaa-ajan, ei kannattaisi omistaa muuta kuin korkeintaan päällään olevat vaatteet ja puhelimen sekä osakkeita, joita ei tarvitse hoitaa (esim. rahastoja).
Yksi vaihtoehto on elää hotelleissa: päivä lähtee käyntiin hienosti hotellin aamiaisella ja huone siivotaan jonkun toisen toimesta. Mitään veden, sähkön, netin, vakuutusten kaltaisia kiinteitä kulueriä ei ole, eikä vastuitakaan (pl. yksi eli hotellihuoneen hinta). Voi elää täydessä vapaudessa ja huoletta, materiasta irrallaan.
Ensimmäinen ajatus “minkkinä minkkitarhassa nylkemispäivää odotellessa”, mutta pääseehän sieltä ulos. Tuttavia tapaamaan, joiden kans ei ole mitään keskusteltavaa kun oma vapaa-aika on pelkkää netin “lääppimistä” kännykällä ja ikkunasta tuijottelua. Tarvii tehdä jotakin, harrastaa, hankkia harrastusvälineitä ja siitä se materialismi sitten taas lähtee…
Toinen vaihtoehto, vaihtaa hotellia ja paikkakuntaa, tuttavat jää taakse ja tulee uusia. Uusien tuttujen kans juttua riittää muutamaksi kuukaudeksi ja taas vaihto. Ei voi kiintyä/sitoutua/innostua mistään kun menettää vapauden.
Mitä minimalistit tekee elämällään kun ovat saavuttaneet päämääränsä, pystyvät elämään minimaalisella työmäärällä ja 18 esineen turvin tyhjässä yksiössä? Näistä minimalisteista ja hotelliasujista saa hienoja lehtijuttuja kun homma on alussa, mutta missä he ovat 5-10v kuluttua?
Tähän voisi heittää ajatuksena, että tarvitseeko harrastusvälineitä välttämättä omistaa vai voisiko ne vuokrata. Esimerkiksi lasketteluvälineet olen usein vuokrannut.
Useimmissa hotelleissa on kuntosali ja sauna sekä mahdollisesti uima-allas käytössä. Tietysti jonkinlaiset salivaatteet on oltava ja uimahousut, mutta aika vähällä vaatemäärällä lopulta pärjää, jos haluaa. Juhlavaatteetkin voi vuokrata.
Cityelämää voi elää lopulta aika vähällä materialla. Kirjojen säilytyksen voi ulkoistaa kirjastoille ja turhien vaatteiden vaatekaupoille.
Omaisuus sitoo käsiä, kuten @Martingale kuvaili. Ihan jo vaikka siitä lähtien, että jotain kulmasohvaa ei saa itse muutettua ilman apua.
Äärimmilleen viedyn minimalismin ja materialistisen elämän välillä toki on myös välimuotoja, mutta hotellielämä ajatuksena on äärimmäisen huoletonta ja silti vaurasta.
”Raha on kuvitteellinen hyödyke Sitä ei voi syödä, sitä ei voi pukea päälleen, mutta silti se edustaa kaikkea maailman ruokaa, kaikkia maailman vaatteita.”
Tervehdys kaikille! Julkaisin äsken sarjan tuoreimman osan, aiheena hedonismi. @Mungeroinen kirjoitti aiemmin sen verran hyvän kommentin ketjuun, että otin sen mukaan.
Omasta mielestäni tuo otsikko on ärsyttävin koskaan kirjoittamani. Sen vastapainoksi voisikin näin itsenäisyyspäivän alla nostaa yhden lottien arvokkaista ohjeista, joista Jenni Haukion kirja muistutti: “Älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä teidän puolestanne – kysykää, mitä te voitte tehdä maanne puolesta”. Pohdintaa siitä, mitä nykypäivänäkin voimme tehdä yhteiseksi hyväksi, ei koskaan ole liikaa.
Tuo on se hedonismin paradoksi, nautinnon loputon tavoittelu johtaa kärsimykseen. Pullo kossua naurattelee illan, mutta aamulla iskee krapula. Ylensyönti ja herkuttelu iskee myös takaisin ylipainona ja sairauksina, mutta aikajänne on pidempi. Kulutuskeskeinen talousmalli johtaa aikanaan ympäristötuhoon tai niinkuin nyt näyttää, väestökatoon, eli kärsimykseen joskus kaukana tulevaisuudessa.
Onko siis tämä meidän luterilaisuudesta kumpuava moraalikäsitys siis oikeassa, kun kärsii eläessään tarpeeksi pääsee kuollessaan automaattisesti taivaaseen?
Tarkoin siis kannattaa miettiä mitä hankkii koska asioilla on tapana kertaantua.
Loistava näkökulma! Tiivistit tuossa jotain tosi merkityksellistä ja oleellista. Toinen toistemme palvelemisessa, aidossa kohtaamisessa ja sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa on jotain hyvin voimaannuttavaa. Niihin käytetty aika antaa iloa, sisältöä ja hyvinvointia elämään.