Iranilaisen Nina Khoshnamin kirjoitus kaksoisstandardeja tulvivasta tilanteesta:
Muutamia päiviä sitten yli 15 miljoonalle Teheranin asukkaalle annettiin evakuointikehotus mahdollisen Israelin ilmaiskun vuoksi. Käytännössä kyse on mahdottomasta tehtävästä – kuinka voi evakuoida kokonaisen miljoonakaupungin? Tämä ei ole enää vain geopoliittista uhkailua, vaan humanitaarista järjettömyyttä. Tällaiset käskyt paljastavat, millaisessa kuvastossa Lähi-idän ihmiset lännessä nähdään: eivät yksilöinä, perheinä tai kansalaisina, vaan uhkina, numeroina, esteinä suurvaltapolitiikalle tarinassa, jonka kirjoittajina ovat Washington, Tel Aviv ja Bryssel. Kuka päättää, ketkä ansaitsevat turvaa ja ketkä voidaan uhrata “sivuvaikutuksina”?
Länsimainen imperialismi ei ole kadonnut, se on vain muuttanut muotoaan. Missä ennen hyökättiin purjelaivoilla ja otettiin alueita suoraan haltuun, nykyään valtiot alistetaan taloudellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti “humanitaarisin perustein”. Missioiden nimet vaihtuvat: viedään “vapautta”, “rauhanprosesseja”, “demokratiaa”, mutta jäljelle jäävät tuho, raunio, trauma ja yhteiskunnat, joista on revitty tulevaisuus. Sanoja on siloiteltu, mutta seuraukset ovat samat: vallan uusjako, luonnonvarojen haltuunotto, paikallisen kansan alistaminen ja kulttuurinen hajotus.
Muistammeko vielä Irakin? Irakin sota on yhä verta vuotava haava. Satojatuhansia ihmisiä tapettiin – moni heistä siviilejä, lapsia, vanhuksia. Koko maa syöstiin kaaokseen perusteettomien väitteiden takia. Ei ollut joukkotuhoaseita. Oli valhe, jonka seurauksena tuhoutui toimiva infrastruktuuri, menetettiin kulttuurinen identiteetti, syntyi tilaa ääriliikkeille, ja miljoonat joutuivat pakenemaan. Vapautuksesta ei koskaan tullut todellisuutta, siitä tuli miehitys ja trauma, jolle ei annettu aikaa tai mahdollisuutta parantua. Länsi tappoi ja siirtyi eteenpäin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä ei ollut virhe, se oli malli.
Afganistan on todiste siitä, kuinka suurvallat leikkivät mailla, joista ne eivät ymmärrä mitään. “Terrorismin vastainen sota” tarjosi oikeutuksen aseistaa ja kouluttaa mujahideeneja CIA:n Operation Cyclonen kautta – ryhmittymiä, joista myöhemmin syntyivät mm. al-Qaida ja ISIS. Nämä toimijat olivat alun perin välineitä Neuvostoliittoa vastaan, mutta niistä tuli myöhemmin “vihollisia”, joita vastaan sota voitiin oikeuttaa uudelleen. Vuosikymmenten miehityksen jälkeen vetäydyttiin kiireellä, jättäen miljoonat afgaanit Talebanin armoille. Jäljelle jäi pettymys, epätoivo, petetty kansa.
Palestiinan miehitys ei ole konflikti, vaan systemaattinen sorto, jota maailma on seurannut vuosikymmeniä hiljaa. Kahden valtion mallia on toisteltu ratkaisuna, mutta todellisuudessa se oli poliittinen harhautus. Oslon sopimus ei tuonut rauhaa, se sementoi miehityksen. Israel sai lisää aikaa rakentaa siirtokuntia ja vahvistaa valvontaa, kun taas palestiinalaisten odotettiin tyytyvän yhä pienempään, pirstoutuneempaan alueeseen ilman suvereniteettia.
Israel ei ole noudattanut mitään keskeisiä YK:n päätöslauselmia, ei purkanut laittomia siirtokuntia, ei lopettanut Gazan saartoa. Silti se saa vuosittain miljardeja dollareita tukea Yhdysvalloilta ja nauttii Euroopan poliittisesta ja taloudellisesta suojelusta. Gazaa pommitetaan, siviilejä tapetaan, ja länsi puhuu vain Israelin “oikeudesta puolustautua”.
Tosiasia on, ettei kahden valtion mallia ole koskaan valvottu tai toteutettu. Se oli keino hallita toivoa ja viivyttää todellista vapautta. Sillä aikaa Gazasta on tullut avoin vankila ja suuri joukkohauta.
Iranin kohdalla tätä tarinaa on rakennettu 40 vuotta. Joka vuosi meille on toistettu, että Iran on “vain kuukausien päässä ydinaseesta.” Tämä pelko ei ole neutraali, se on geopoliittinen työkalu, jonka tarkoitus on oikeuttaa pysyvä eristys, sotilaallinen uhka ja viime kädessä vallanvaihto.
Tätä kaikkea ei voi ymmärtää ilman, että katsoo historiaa. Iranin nykymuotoinen islamilainen hallinto ei syntynyt tyhjiöstä. Vuonna 1953 Iranissa oli demokraattisesti valittu pääministeri Mohammad Mossadegh, joka kansallisti maan öljyvarat. Tämä ei sopinut lännelle, erityisesti Britannialle ja Yhdysvalloille. CIA ja MI6 järjestivät vallankaappauksen, joka palautti valtaan lännelle myötämielisen shaahin. Seuraavat vuosikymmenet Iran eli autoritaarisessa hallinnossa, jota tuettiin Washingtonista ja Lontoosta käsin, kunnes vuonna 1979 kansa nousi. Mutta kuten myöhemmin paljastui, vallankumouksen taustalla vaikutti myös länsivaltojen laskelmoiva politiikka: Jimmy Carterin hallinto ja Ranska tarjosivat Ayatollah Khomeinille turvapaikan ja pääsyn mediaan hänen ollessaan maanpaossa Pariisissa. Khomeini sai länsilehdissä näkyvyyttä ja asemoitiin jopa mahdollisena “kolmannen tien” johtajana, maltillisempana vaihtoehtona shaahille. Tämä edesauttoi hänen nousuaan valtaan, vaikka hänen hallintonsa myöhemmin sulki ovet lännelle ja kansalaisilleen.
Iranin kansa ei saanut valita tulevaisuuttaan – heidät työnnettiin toisenlaiseen sortoon.
Ydinaseet ovat osa tätä samaa valtarakennetta. Iran allekirjoitti ydinsulkusopimuksen (NPT) vuonna 1970 ja on ollut sen piirissä siitä lähtien. NPT perustuu kolmeen pilariin: ydinaseiden leviämisen estäminen, aseidenriisunta ja ydinenergian rauhanomainen käyttö, jota valvoo kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA. Iran on antanut IAEA:lle pääsyn laitoksiinsa, eikä mitään todisteita asekäytöstä ole löydetty. Silti Iran esitetään vuodesta toiseen ydinuhkana.
Samaan aikaan Israel, Intia ja Pakistan eivät ole NPT:n jäseniä, mutta niiden ydinasearsenaalia ei kyseenalaisteta. Israelilla arvioidaan olevan noin 90 ydinkärkeä, mutta asiasta vaietaan. Kukaan ei vaadi IAEA:n tarkastajia Dimonan laitokseen. Samaan aikaan Israel hyökkää Iraniin avoimesti, tuhoten ydintutkimuslaitoksia ja pommittamalla siviili-infrastruktuuria – ja länsi sanoo, että se tapahtuu “puolustukseksi”. Teheranin evakuointimääräykset ovat seurausta tästä törkeästä kaksoisstandardista: toisilla mailla voi olla aseita ja niiden käyttö sallitaan, toisilta vaaditaan täydellistä alistumista ilman faktoja.
Tämä ei ole sattumaa. Se on suunnitelmallista geopoliittista pelinrakennusta: luodaan uhkakuva, oikeutetaan interventio, alistetaan kansa. Irakin, Afganistanin, Libyan, Syyrian ja Palestiinan traagiset kohtalot ovat tästä historian toistuvia esimerkkejä.
Yhdysvallat on ainoa maa, joka on koskaan käyttänyt ydinasetta – kahdesti, Hiroshimassa ja Nagasakissa, tappaen jopa 250 000 siviiliä. Kuka siis oikeasti uhkaa globaalia turvallisuutta?
Kun Ursula von der Leyen, Euroopan komission puheenjohtaja, julkaisi X-palvelussa viestin, jossa hän korosti Israelin oikeutta puolustautua ja kehotti Irania palaamaan diplomatian äärelle, hän ei maininnut mitään Israelin provokaatioista tai Gazan tuhosta. Viesti oli täynnä sanoja kuten “rauhanomainen” ja “humanitaarinen”, mutta niiden takana ei ollut empatiaa, vain geopoliittista strategiaa. Ursula von der Leyenin puhe ei ole diplomatiaa, vaan narratiivin vahvistamista. Hän ei kyseenalaista ydinaselakia, NPT:n kaksoisstandardia tai lännen historiallista roolia ydinaseittemme ylläpitäjänä, vaan hyväksyy sen – samalla kun viestii, että Iranin luonnollinen kehitys ydinenergian saralla uhkaa globaalia rauhaa. Tämä on sama vanha retoriikka, joka toimi Irakin sodan ja Afganistanin miehityksen motivaationa: ensin luodaan uhka, sitten väitetään olevansa auttamassa maailmaa.
Viimeaikaiset raportit Israelin iskuista Iranin ydintutkimuskeskuksiin Natanzissa sekä ilmaiskujen uhka Teherania vastaan on esitetty “ennaltaehkäisevänä puolustuksena”. Tämä retoriikka toimii vain, jos sulkee silmänsä historiallisilta realiteeteilta ja katsoo tilannetta yksipuolisesti. Käsky evakuoida miljoonakaupunki kertoo, että kyseessä ei ole enää pelkkä uhka – vaan eskalaatio, jonka inhimillisiä seurauksia ei enää edes yritetä minimoida.
Arabikevään seurauksena nähtiin, mitä tapahtuu, kun kansannousut jätetään ulkopuolisten toimijoiden pelinappuloiksi. Egyptissä vallankumous päättyi sotilasjunttaan, Libyassa lännen väliintulo murskasi valtion, ja Syyriassa alkoi sisällissota, joka on jatkunut vuosikymmenen. Nämä eivät olleet vapautuksen hetkiä, ne olivat esimerkkejä siitä, kuinka helposti toivo voidaan muuttaa hallituksi kaaokseksi. Siksi Iranin tulevaisuuden ei pidä olla sidoksissa ulkopuolisten toimijoiden etuihin, vaan sen kansan omaan tahtoon ja kykyyn luoda kestävä muutos.
Iranin todellinen vapautuminen ei synny Washingtonin kabineteissa tai Brysselin puheenvuoroissa. Se syntyy Teheranin kaduilla, iranilaisten omasta halusta rakentaa oikeudenmukaisempi järjestelmä – ilman että heidän kamppailuaan kaapataan osaksi ulkoista agendaa.
Haluan lopuksi sanoa tämän henkilökohtaisesti, sillä kaikki tämä ei ole minulle vain politiikkaa. Se on perhettäni, elämääni, todellisuuttani.
Minun koko sukuni elää Iranissa. Suurin osa heistä on Teheranissa, juuri nyt siellä missä evakuointikäsky on annettu miljoonille. He elävät epävarmuuden keskellä, pelon, sumun ja sireneiden alla. He heräävät jokaiseen uutiseen miettien, tuleeko isku yöllä vai aamulla. Minä herään täällä, turvassa mutta en rauhassa.
Kukaan ei ole kysynyt miten perheeni voi. Yhtäkään viestiä ei ole tullut. Ja se sattuu enemmän kuin haluaisin myöntää. Koska väitän tämän: jos olisin Suomessa asuva ukrainalainen ja Venäjä olisi hyökännyt maahani, puhelimeni olisi täyttynyt viesteistä. Olisin saanut huolen, tuen, ymmärryksen ja solidaarisuuden. Mutta nyt on hiljaisuus.
Tämä on se hetki, johon koko tämä kirjoitus kulminoituu. Meitä ei nähdä samanarvoisina. Meidän pelkomme eivät ole yhtä tärkeitä. Meidän henkemme eivät paina yhtä paljon. Meitä ei huomioida samalla tavalla uutisissa, ei poliitikkojen puheissa, ei edes ihmisten myötätunnossa.
Tätä ei voi korjata pelkillä kauniilla sanoilla tai hyvillä aikomuksilla. Mutta sen voi tunnistaa. Ja juuri siinä tunnistamisessa on alku jollekin aidommalle, ehkä ensimmäinen askel kohti rehellisempää ihmisyyttä.
En kuitenkaan syytä tavallisia ihmisiä. Mistä voisi tietää, jos ei ole saanut tietää. Länsimainen media ei ole koskaan antanut meille kokonaiskuvaa. Se tarjoaa sirpaleita, pelkoja ja uhkakuvia, mutta harvoin juuria, historiaa tai inhimillistä yhteyttä. Siksi niin moni ei näe ja vielä useampi ei tunne.
Mutta nyt olisi aika nähdä. Nyt olisi aika tuntea.