Ashley Vancen 2023 kirja New Space firmoista on hyvä!
4 tykkäystä
Saanen suositella vaihteeksi hieman vanhempaa teosta, joka kuitenkin resonoi tämänhetkiseen kotimaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Meillähän on viime aikoina tämän tästä puhuttu AY-mafiasta. Hieman kärjistettyä retoriikkaa, mutta tämä kirja kertoo todellisesta sellaisesta.
Budd Schulberg, Alaston Satama
Tapahtumapaikkana Boheganin satama. Kirjasta on tehty myös loistava elokuva, pääosassa Marlon Brando. Leffa on vuodelta 1954, joten kaikki foorumin nuorimmat eivät ehkä ole nähneet sitä. Mennään nyt sen verran kirjallisuus-aiheen ulkopuolelle, että suosittelen elokuvaakin.
5 tykkäystä
Vanhoissa kirjoissa vara usein parempi. Itselleni kasvoi nuoruudessa hyvin merkittäväksi kirjailijaksi ristiriitainen kenraalimme KM Wallenius. Moni pitää hänen pääteoksenaan häkellyttävän kaunista Miesten meri -teosta. Walleniuksen tyttären mukaan se oli Makreeta merensoutajan vaimo. Komppaan mainittua. Jykevä ja rullaava teos Jäämeren rannalta. Vasta kaksi kertaa olen lukenut ja arvotan teoksen suurimpien joukkoon maassamme.Synkkä ja kaunis.
4 tykkäystä
Ystävä suositteli minulle Björn Natthiko Lindebladin kirjaa nimeltä ‘‘Saatan olla väärässä’’. Se kertoo ruotsalaisen ekonomin elämän tarinan liike-elämästä thaimaalaiseen metsäluostariin kunnes jatkoi matkaa siitä eteenpäin. Kirjan lukee nopeasti ja siinä on paljon hyviä ajatuksia.
7 tykkäystä
Omat viime vuosien lempikirjat:
Peter Zeihan; The End of the World Is Just the Beginning
Aika radikaalit näkemykset, mutta omasta mielestä ihan hyvät perustelut niille. En taas hirveän tarkasti seuraile geopolitiikkaa. Hyvää vastapainoa Ray Dalion Kiina näkemykselle.
David Graeber; Debt, the first 5 000 years.
Hyviä näkökulmia talouteen ja rahoitukseen.
Sheera Frenkel, Cecilia Kang; An Ugly Truth: Inside Facebook’s Battle for domination
Kuvastaa varmaan hyvin mentaliteettejä myös muissa teknologiayhtiöissä.
Scott Orson Card: Speaker for the dead
Omia lempi sci fi kirjoja, jatkumoa enders game:lle mutta ei samalla tavalla nuorille aikuisille suunnattu.
Liu Cixin: The Three body problem
So far so good, parempia sci fi kirjoja mitä on tullut eteen.
4 tykkäystä
Siirretäänpä kahvihuoneelta tänne, kun tuli tuolle kirjoitukselleni mittaa:
Minulla on tapana hankkia omaan hyllyyn silti. Ostan kirjoja Torista, Huutonetistä, antikvariaateista, kirjamessuilta. Joskus jopa kirpputoreilta tein löytöjä, mutta siihen melkein vaaditaan jokin maakuntakirppis, sillä kaupunkikeskustojen lastenvaatekirppiksiltä ei löydy mitään. Yksi vaihtoehto on pop-up kirppikset, kuten pihakirppikset ja peräkärrykirppikset joista löydöt ovat vähän yleisempiä. Lisäksi olen ostanut tai saanut kirjoja kuolinpesien jäämistöistä.
Kuriositeettina mainittakoon, että yhteen aikaan kun kirjapainoja meni konkurssiin tuon tuostakin, niiden takapihan roskiksesta sai hakea uusia arvokirjoja kahmalokaupalla. Olen muuten aika ylpeä tästä oivalluksesta. Minulla on muutamia arvoklassikoita, jotka ovat roskapöntöstä peräisin. En oikeastaan tiedä, miksi ne päätyivät sinne. Asia on todennäköisesti niin, että kirjojen jälleenmyyntiarvo on kuitenkin sen verran pieni, ettei asianajajan kannata ryhtyä mihinkään toimiin niiden kanssa, sillä mahdolliset myyntivoitot sulaisivat myyntikustannuksiin eikä välttämättä kattaisi niitä. Tai sitten nämä ovat jotain tekijänoikeusjuttuja ja niihin liittyviä maksuja, jotka tekevät mahdottomaksi yhtälön “myy mahdollisimman nopeasti ja kannattavaan hintaan”. Tai sekä että. Yhtäkaikki, olen haalinut sellaisia uutena n. 40€ arvoisia ja käytettynä hyvin liikkuvia n. 20-30€ arvoisia kysyttyjä tietokirjallisuuden klassikkoja edm tavalla kahtena erillisenä kertana. Vaihdoin niitä antikvariaatissa toisiin kirjoihin hivuttaen löydöksiäni vähitellen ja tipoittain käytetyn kirjan markkinoille. Tämä saattaa jossain tiukassa tulkinnassa olla varkaus, roskalavan sisältökin lienee omaisuutta. Mutta mitä ihminen ei tekisi hengenravintonsa eteen. Nälästä kärsiminen rikoksen perimmäisenä syynä antaa usein rikoksen moraalisesti anteeksi yleisön silmissä.
Joskus mietin, minkä arvoinen kirjastoni mahtaa olla. Harva kirja on listahintaan hankittu vaan kirjastoni on kokoelma löytöjä. Tämä itsessään on ollut harrastus, olen myös bibliofiili. Luultavasti viemällä kaiken antikvariaattiin saisin omani pois. Ne myös ottaisivat kaikki kirjat. Myymällä itse saisin voittoa, mutta myyntiaika olisi pitkä, useiden vuosien prosessi. Kirjaston purkaminen myymällä voisi olla sitten elämän ehtoopuolen harrastus. Lukeeko silloin yksikään ihminen enää fyysistä kirjaa? Nouseeko kuitenkin klassikoiden arvo edelleen? Monia teoksia ei koskaan tulla digitoimaan millään tavalla vaan ne ovat saatavissa enää vain tällaisista kokoelmista, mikä itsellänikin on. Keskeiset klassikot tulevat olemaan kaikki saatavilla e-kirja/äänikirja-aineistona. Näissäkin on vivahde-eroja, että mikä painos digitoidaan ja mikä painos on saatavilla enää vain katoavana fyysisenä kappaleena. Mietin tätä toisinaan, mutta ei sillä keräilyni kannalta ole kuitenkaan merkitystä.
Tällaisia pohdintoja tähän aamuun. Lueskelen hiljaksiin eteenpäin, kokoajan on menossa jotain. Kirjastossani on aina 3-5 hyllymetriä lukematonta. Kirjastoni ei siis ole perinteiseen suomalaiseen tapaan kokoelma jo luettuja sekä niitä joita ei koskaan aiokaan lukea vaan se on myös kirjasto siinä mielessä, että sieltä voi ihan oikeasti valikoida luettavaa.
16 tykkäystä
Malcolm Gladwell kuuluu ehdottomiin suosikkeihini tietokirjailijoissa. Gladwell hallitsee tarinankerronnan ja faktat, ja yhdistää nämä viihdyttäväväksi lukukokemukseksi. Tässä kolme poimintaa hänen teoksistaan, jotka luin viimeksi.
Kuka menestyy ja miksi?
Kuka menestyy ja miksi -kirja muistetaan 10 000 tunnin säännöstä. Itselleni kirjan tärkein havainto on, miten suuri merkitys syntymäkuukaudella voi olla lapsen ja nuoren kehitykseen. Oli kyse sitten koulusta, urheilusta tai muusta harrastuksesta. Alkuvuonna syntyneet ovat käytännössä väistämättä loppuvuonna syntyneitä edellä biologisen ikänsä myötä fyysisessä, motorisessa ja kognitiivisessa kehityksessä – ja koska he syntymävuotensa mukaisesti aloittavat koulun, urheilevat ja harrastavat “samanikäistensä” kanssa, alkuvuonna syntyneiden biologinen kehitysero saa heidät näyttämään “ikäisiään” lahjakkaammalta.
Erityisesti junioriurheilussa tällä on välilä, koska monesti joukkueen parhaat pelaajat pelaavat eniten ja pelaamaan oppii vain pelaamalla. Aikuisikäänkin vaikutukset ymmärtääkseni heijastuvat. En kirjoita aiheesta enempää, sillä onneksi tästä on kirjoitettu viime vuosina siellä sun täällä ja ilmiö tunnetaan laajalti. Pienen lapsen ja nuoren vanhemmalle ja valmentajalla Gladwellin kirjan pitäisi olla melkein pakollista luettavaa.
Pommittajat
Pommittajat: Matka toisen maailmansodan pisimpään yöhön on Gladwellilta uudempaa tuotantoa, ja historiallisen otteensa vuoksi se eroaa muista kirjoista. Käytännössä kirja kertoo amerikkalaisten taistelulentäjien operaatioista Euroopassa ja Tyynellämerellä 2. maailmansodan aikana. Tarinaa syvennetään mm. kertomalla, miten ilmavoimat USA:ssa alun perin synnytettiin, miten lentokoneet muuttivat ja taas eivät muuttaneet sodankäyntiä ja henkilöistä, jotka olivat osana tässä kaikessa.
Kirja ei ole mielestäni parasta Gladwellia, vaikka onnistuukin tuomaan itselleni esiin uutta toisesta maailmansodasta. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen ennen kaikkea lukemaan Antony Beevorin kirjoittaman järkäleen Toinen maailmansota.
Sinisilmäiset
Kolmas poiminta Gladwellilta on Sinisilmäiset. Teos käsittelee tapausesimerkein sosiaalisiin tilanteisiin ja käytökseen vaikuttavia tekijöitä (rehellisyysolettama, läpinäkyvyysteoria, sidosteoria) ja miten helposti tulkitsemme toista ihmistä väärin puheen, käytöksen, ulkonäön yms. perusteella. Hämmentävin kirjan tosielämän esimerkki oli Bernie Madoffia vuosia omatoimisesti tutkineen Harry Markopolosin tarina.
Kun Markopolosille alkoi selvitä, miten suureksi Madoffin petos oli kasvanut, hän alkoi pelätä henkensä puolesta. “Oli lukemattomien varakkaiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten edun mukaista, että Madoff pysyisi kuivilla.”
Markopolos ei luottanut käytännössä keneenkään ja yritti jopa epätoivoisesti toimittaa oikeusministerille todisteensa Madoffin petoksesta kirjastossa pidetyn tapahtuman yhteydessä. Markopolos oli pukeutunut tunnistamattomaksi, käsitellyt aineistoa ainostaan hansikkain, jotta ei jättäisi sormenjälkiä, ja saisi pidettyä henkilöllisyytensä piilossa. Todisteet eivät koskaan päätyneet oikeusministerille, sillä Markopolos luovutti ne kirjeessä kirjaston virkailijalle. Hän oli luullut virkailijaa ministerin avustajaksi.
Markopolos pelkäsi henkensä puolesta niin, että asennutti kotiinsa huipputeknisiksi turvajärjestelmät. Hän vaihtoi lukot ja palasi töistä kotiin joka päivä eri reittiä. Markopolos epäili myös täkäläistä finanssivalvojaa ja alkoi pelätä sen alkavan valvota häntä sen jälkeen, kun Madoff oli ilmoittautunut poliisille. Hänen kerrotaan istuneen kotona ase ladattuna valmistautuneena hetkeen, jolloin SEC tulisi hänen ovelleen.
Markopolosin suhtautuminen ihmisten rehellisyyteen ja luottamus muihin oli alun alkaenkin muista poiketen äärimmäisyyksiin saakka epäilevä. Hän ei olettanut “automaattisesti”, että ihmiset ovat rehellisiä (rehellisyysolettama), ja siksi hän alkoi tutkia Madoffin toimintaa huomattavasti perusteellisemmin. Muillakin toki oli epäilyksiä. Jim Simonsin Renaissance-rahastossa epäili myös Madoffin toimintaa. Madoff ehti kuitenkin vuosia viilata ihmisiä linssiin ennen kuin jäi kiinni. Yksi syy siihen oli, että rehellisyysolettaman mukaisesti hänen oletettiin lähtökohtaisesti toimivan rehellisesti.
18 tykkäystä
Luin juuri Ilmari Kiannon - Punainen viiva ja aloitin tämän luettua Ryysyrannan Joosepin.
Punainen viiva on todella hyvin kirjoitettu teos joka kertoo köyhästä kainuulaisesta perheestä 1900-luvun alussa. Olot ovat karut mutta pientä toivon kipinää herää kun he kuulevat että kohta köyhät ja naisetkin pääsevät äännestämään.
Ainut huono puoli kirjassa oli, että se oli liian lyhyt (n. 100 sivua)
Olen joskus ala-asteella tämän lukenut mutta siitä ei kyllä ollut muistikuvia 
12 tykkäystä
Taisi olla juuri Ryysyrannan Jooseppi, missä puhuttiin kallokuoren halkaisusta koivuklapilla. Ai että! Minä kyllä tykkään näistä vanhoista suomalaista. Elisan e-kirjana ainakin ennen sai vanhoja kirjoja ilmaiseksi ja sieltä on niitä ollut tosi hyvä lukea ihan kännykästä. Olen lukenut mm useita Juhani Ahon teoksia, joita suosittelen, jos Kiantokin uppoaa.
Kyllä vain, kännykästä on hyvä lukea. Nukkumaan mennessä vartti tai puoli tuntia, joskus tunti. Hyvää unilääkettä, ei tarvitse lukuvaloa. Muistaa vaan käyttää jotain sinivalosuodatinta.
Äänikirjoja en itse suosi “yöpöytälukemistona”, ne nukuttavat liikaa eikä lukemastaan muista mitään. Tavallinen kirja vaatii lukuvalon ja emäntä nukkuisi mieluummin pimeässä… Tähän ongelmaan minulla tosin aikoinaan oli kirjan sivuille kiinnitettävä lukuvalo, mutta se teki sivujen kääntelystä hankalaa ja äänekästä.
3 tykkäystä
Tehdäämpäs tällainen hienoinen sivujuonne kirjoittamisenkin puolelle.
Olen lukenut kuluvan vuoden aikana muutamia kirjoittamiseen liittyviä teoksia, ehkä tarkemminkin kirjoitusoppaita. Ajatus lähti siitä, kun luin Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjan Huokauksia luokasta. Molemmat äidinkielen opettajat ovat myös kirjailijoita ja heidän pohdintansa kirjoittamisesta oli kiinnostavaa luettavaa.
Tämän myötä lainasin kirjastosta myös Stephen Kingin, Julia Cameronin ja Natalie Goldbergin kirjoitusoppaita, innostavia nekin. Näitä lukiessani huomasin, että nautin kirjoittamisesta ja teen paljon sellaista ajatus- ja muistiinpanotyötä, joka tukisi varmaan aika hyvin kirjoittamista. Niinpä olen alkanut pohtia, että pitäisikö alkaa kirjoittamaan enemmän, säännöllisemmin ja rutiininomaisemmin.
Nythän kirjoittamiseni on lähinnä tällaista foorumikirjoittelua. Kirjoitan tosin aika paljon enemmänkin kuin mitä kehtaan tai viitsin julkaista. Toisaalta tuntuu siltä, että haluaisin kirjoittaa ja julkaista enemmänkin, mutta ehkä hieman eri tavoin kuin tällä hetkellä. Jotenkin toimintatavoilta systemaattisemmin, mutta toisaalta tekstin osalta kuvailevammin, vapaammin ja pohtivammin. Vähemmän tylsää faktalistausta, enemmän ajatuksenjuoksua ja suuria linjoja. Teemoina toki edelleen sijoittamiseen ja sen ympärillä pyörivät kiinnostuksenkohteet.
Minkälaisia ajatuksia muilla on kirjoittamisen suhteen? Entä minkälaisia toimintatapoja paljon, monipuolisesti ja laadukkaasti kirjoittavilla sijoituskollegoilla kuten vaikkapa @Kale-possu , @Omavaraisuushaaste ja @Verneri_Pulkkinen on kirjoittamiseen liittyen, vain muutamia nimiä pingatakseni? Kirjoitatteko te tai muut foorumilaiset muista aiheista kuin sijoittamisesta ja jos kyllä, niin miksi ja mistä? Olen pohtinut myös jonkinlaisen päiväkirjan kirjoittamista lapsilleni, koska oletan, että sellaisten lukeminen vaikka kahden, kolmen tai neljän vuosikymmenen kuluttua voisi olla yllättävänkin kiinnostavaa.
Olisiko tässä paikka jopa uudelle ketjulle “Kirjoittaminen (sijoittamisesta)”?
16 tykkäystä
Kun kauppisaikoihin kävin samaan aikaan luovan kirjoittamisen kolmen vuoden koulua Viita-Akatemiaa Tampereella, opettaja käytti itse asiassa juuri Goldbergin harjoituksia meillä. Ne toimivat hyvin, mutta isoin oppi, mitä sain oli (ehkä Goldbergin kirjasta), niinkin oudolta kuulostava kuin “Älä ajattele”.
Saattaa tuntua oudolta, mutta toimii aivan äärimmäisen hyvin niin fiktion kuin faktan kirjoittamisessa. Yhden romaanin pöytälaatikkoon kirjoittaneena on kummallista, kuinka, kun lopettaa ajattelemisen hahmot alkavat elämään ihan omaa elämäänsä ja tekemään asioita. Fiktion kirjoittaminen tuntuu huomattavasti mielipuolisemmalta, koska tuntuu, että hahmot kirjaimellisesti heräävät eloon omassa päässä, kun laittaa off-nappulan päälle.
Tietotekstissä tämä tuntuu vielä oudommalta vinkiltä, mutta sisältää yhden tärkeän asian: itsekritiikin sulkemisen omasta tekstituotannosta. Liian usein ajattelemme liikaa miltä tämä kuulostaa, miten tämän sanon jne. jolloin ajatus katoaa itse siitä, MITÄ halusit sanoa.
Itselleni toimii kaikista parhaiten se, että oksennan ajatukset paperille vain ajattelematta sen kummempia. Ensimmäinen draft voi olla ihan karmeaa kuraa tai täyttä timanttia - ihan tekstistä riippuen. Mutta sillä ei ole väliä, koska tekstin muokkaaminen on 100x helpompaa ja tehokkaampaa kuin tyhjän paperin tuijottaminen. Sama pätee aika moneen asiaan muutenkin elämässä. Kun ensiksi vain tekee, viilausta voi tehdä juuri niin paljon kuin haluaa jälkikäteen - ja on usein vähän epäintuitiviisestikin tehokkaampi tapa tehdä kuin kerralla kuntoon, mikä on se tapa, minkä koulussa usein opimme.
19 tykkäystä
Kiitos pingauksesta!
Kirjoitettua tulee kieltämättä paljon. Ja itselleni kirjoittaminen on suuri nautinto ja ajatusten jäsentäjä. Kirjoitusten julkaisun parhaita puolia on altistaa oma ajattelu muiden kommentoinnille ja rakentavalle kritiikille.
Koen siis, että kirjoittamalla paljon voi kehittää ajattelua tehokkaasti.
Julkisesti kirjoituksistani näkyy tietysti foorumiviestit sekä Vartin “kässärit” jotka nykyään menevät ulos Premiumin alle.
Pidän myös päiväkirjaa, joskaan en kirjoita sitä päivittäin vain kun on jotain mitä erityisemmin haluan painaa muistiin tai pohdiskella. Pidän myös erikseen sijoituspäiväkirjaa, mihin kirjaan ylös ajatuksia yhtiöistä (joista kirjaan myös vielä erikseen ajatuksia yhtiökohtaisissa Google sheetseissä missä pyörittelen yksinkertaisia numeroita), markkinasta, fiiliksistä ja tapahtumista maailmalla pörssiä koskien.
@Omavaraisuushaaste viesti kuvaa paljon miten itsekin kirjoittamista lähestyn.
Tärkeintä on saada jotain nopeasti paperille. Teksti on kuin muovailuvahaa: sitä voi aina jälkikäteen korjata. En näe mitään tekstiä (tai videotakaan töissä) valmiina, itsenäisenä tuotoksena vaan ne on jatkumo joka auttaa minua kehittymään paremmaksi kirjoittajaksi ja ajattelijaksi. Ajattelunhan jäsentämistä ja omien ajatusten viestimistähän kirjoittaminen on. Tämän takia foorumilla julkaisen usein viestejä jopa täynnä kirjoitusvirheitä, ja korjailen niitä pitkin päivää sitä mukaan kun ajatuksia herää lisää ja löydän virheitä niistä. 
En kuitenkaan muokkaa niitä enää päivän jälkeen, rajansa kaikella. Vanhat viestit saavat kuvata oman aikansa ajattelua.
Etelänmaissa näkee usein rakennuksia, joista puuttuu varsinainen katto vaan niissä on valmiiksi teräsrunkoa valmiina vastaanottamaan betonielementtejä seuraavaa kerrosta varten, jos se joskus tulee. Rakennus ei ole periaatteessa koskaan valmis. Näin mietin tuotoksianikin.
Vaikka tärkeintä on saada jotain paperille jotta saa ylipäätään jotain ulos (ns. writers block olisi minun työssäni melko kiusallinen), yritän samalla miettiä mikä on tekstini keskeinen oivallus ja viesti mikä siinä pitää lopulta näkyä selkeästi. Lopulta: ei sen tarvitse aluksi olla selkeä. Eikä jokaisen viestin tarvitsekaan olla täydellinen, oppia ikä kaikki.
Suuri merkitys on yöunilla ja alitajunnalla. Tokaisen puolivitsillä joskus, että teen oikeat työt kävelyillä ja yöunien aikana. Näin on osin oikeasti. Tällöin aivot mutustelevat ja pohtivat asioita. Seuraavana päivänä kaikki on kirkkaampaa ja valmiimpaa sekä tehokkaampaa sylkeä tekstiksi. Kaikkea ei tarvitse tehdä “itse” tietoisesti: alitajunta kyllä hoitaa myös hommia kotiin.
Kollegat ihmettelevät välillä, miten pystyn tuottamaan niin kauheasti materiaalia. Mietin näitä asioita melkein koko ajan, se auttaa kummasti. 
Hereilläoloaikana rohmutaan tietoa ja dataa: aivot saa sitten selvittää yöllä asiat kun minä nukun. Huono puoli tässä tosin on että ajatukset jäävät illalla herkästi pyörimään päähän. Siksi kävelyt jo päivällä helpottamaan ähkyä. Tai jokin muu nollaava aktiviteetti.
28 tykkäystä
Hyviä ajatuksia ja samaistun tuohon yöunien ja alitajunnan merkityksellisyyteen - sitä harvoin korostetaan tarpeeksi.
Mielenkiinnosta: minkälaista roolia nykypäivänä kirjoituksissa ChatGPT pitää? Vedätkö kaikki foorumiviestit tai vastaavat GPT seulan läpi ja pyydät että se katsoo kirjoitusvirheet vai vain englanninkielisissä tms.?
3 tykkäystä
Tuli tuoreeltaan ahmittua Riku Keski-Rauskan kirja “Kasvonsa peittänyt mies”, joka on siis nuorena kuolleen kansanedustaja Juha Vikatmaan elämäkerta. Odotin enemmän kohdehenkilön poliittisen uran tekemisten dokumentointia, mutta teoksessa olikin kunnianhimoisempi tavoite päästä kiinni miehen maailmaan, jota määrittelivät tiukan uskonnollisten vanhempien sekä itsensä asettamat vaatimukset elämälle.
Mahtava teos, joka myös muistuttaa että liiallinen kunnianhimo, ehdottomuus, armoton työtahti ja menestyksessä kilpailu voi olla turmiollista ihmismielelle.
Paraikaa käyn läpi teosta “Vihtori Kosola - Mies ja myytti”. Seuraavaksi sitten vuorossa tällä viikolla ilmestyvä “Kommunismin teloitettu unelma - Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia”.
11 tykkäystä
Kiitos! 
Hyödynnän ChatGPT:tä lähinnä ruotsiksi kääntämiseen. Kääntäjät kääntää nuo enkkuversiot, tosin hekin tietysti käyttää jotain automatiikkaa siinä.
Kieltämättä voisi korjata virheitä noin, toisaalta siinä on se extra copy paste mutka.
En hyödynnä chatgpt:tä muutoin. Tykkään tehdä ihan itse esitykset ja aiheet. Joskus saatan jotain kysyä mutta ei tuohon oikein voi luottaa. 
6 tykkäystä
Suosittelen Ryszard Kapuścińskin kirjaa “Keisari”. Teos kuvaa Etiopian keisari Haile Selassien hovin elämää ja toimintatapoja ja juonitteluja sekä sen rappeutumista ja tuhoa.
Muutenkin Afrikassa työskennellyt toimittaja Kapuściński matkusti Etiopiaan 1974 heti vallankaappauksen jälkeen ja haastatteli Selassien lähipiiriä ja palvelusväkeä ja kirja julkaistiin alun perin 1978. Teosta on pidetty myös allegoriana tai satiirina Puolan silloisesta kommunistihallinnosta.
Mielestäni kiehtova kertomus vallasta ja korruptiosta!
13 tykkäystä
Juha Vikatmaan elämäkerran jälkeen matka jatkuu Seppo Toiviaisen elämäkertaan “Kommunismin teloitettu unelma”. Näissä molemmissa on kustantajana Docendo, jolle voi antaa tunnustusta näiden takavuosikymmenten poliittisten tähtien elämäkertojen julkaisijana.
Siinä missä Vikatmaan elämäkerrassa pyrittiin pääsemään kiinni miehen mielenmaailmaan, dokumentoitiin yksityiselämän asioita paikoin hämmästyttävälläkin tarkkuudella ja jätettiin politiikka loppupeleissä pienemälle huomiolle kuin olisi saattanut odottaa, on Toiviaisen elämäkerta toista maata. Paikoin jopa tuntuu siltä, että Toiviainen on vain kirjan otsikko, jonka ympärille on luotu kerrontaa takavuosikymmenten vasemmistolaisesta liikkeestä. Tuolta osin kirja ei tarjoa paljoakaan uutta aihetta käsittelevään kirjallisuuteen tutustuneille.
Toiviaisen elämäkerta herättää lukijalle kysymyksen siitä, mikä sai älykkään ja sympaattisen miehen heräämään yhtenä aamuna marxilaisena, ja liittymään vielä kommunistisen liikkeen jyrkempään taistolaissiipeen. Vastaus kysymykseen jää kuitenkin saamatta. Samankaltaisen kysymyksen voisi esittää myös laajemmassa kuvassa: mikä sai 60-lukulaiset dogmeja ja mm. Tsekkoslovakian miehitystä vastustaneet humaanit vasemmistoradikaalit kääntymään 1970-luvulle tultaessa totalitaristisen valtion edunajajiksi sekä sen ajattelun kannattajiksi, että teoriat menevät yksilöllisen ajattelun edelle.
Luokkataistelussaan alkoholisoitunut ja erakoituneena 60-vuotiaana kuollut yhteiskuntatieteen tohtori Toiviaiselle povattiin aikoinaan menestyksekästä uraa yliopistomaailmassa. Toisin kävin, ja elämän kannalta lopulliseksi kohtaloksi taisi muodostua kaksi kautta kansanedustajana sekä sen ainakin jollain tasolla ymmärtäminen reaalisosialismin luhistuessa, että oma ideologia - jota Toiviainen edisti palopuheiden lisäksi mm. lukuisilla kirjoittamillaan kirjoillaan - kulki kohti aatteellista konkurssia. Toiviaisen viimeinen tahto on paljon kuvaava. Se tahto oli, että hänen tuhkat sirotellaan mereen, hänen nimensä unohdetaan ja hänen kirjansa poltetaan. Ensimmäinen toiveista toteutui.
Seuraavaksi sitten vuorossa Sanna Kurosen kirja “Suoja-osuus: Elämää ulosotossa”. Huomaan, että lukukiinnostukseni kohdistuu ihan joidenkin muiden kuin yhteiskunnan suurimpien menestyjien elämäntarinoihin.
12 tykkäystä
Viime viikolla luetut pari kirjaa eivät myöskään yhteiskunnan suurimpiin tekijöihin kohdistuneet, mutta Suomen mittakaavassa koviin sälleihin.
Varsinkin ensimmäinen, eli Perpamir Hetemajn elämänkerta. Siinäpä muuten aliarvostettu futari Suomen ja maailmankin mittakaavassa. Moni ei varmasti ymmärrä miten kova saavutus on pelata 300 ottelua maailman top 5 sarjassa (Serie A). Varsinkin tuo repivä ja raastava rooli asettaa haasteet paikkojen kunnossa pysymiseen. Joku Hyypiä lienee ainoita, joilla on enemmän pelejä huippusarjoissa suomalaisista pelaajista, mutta toki pelipaikka on hieman lempeämpi fysiikkaa ajatellen. Lisäksi lähtökohdat oli Perpalla haastavat, pakolainen kun on.
Lähtökohtaisestihan Perpa ei ole taitavin tai nopein pelaaja, mutta taistelutahto ja sopeutumiskyky kyllä maailman huipputasoa. Kuten sijoitusmaailmassa, niin myös futiksessa on tärkeä ja hieno ominaisuus toimia omilla vahvuuksillaan ja sopeutua ympäröivään toimintaympäristöön.
Nykyäänhän Perpa pelaa vihatussa ja rakastetussa (mm. somejulkkiksia täynnä olevassa) Gilla FC:ssä vitosdivaria. Kyllähän Perpa nyt vitosdivarissa dominoi, mutta esimerkiksi maalinteko on osoittautunut huomattavan vaikeaksi, kuten Perpa tälläkin toteaa: https://www.hs.fi/urheilu/art-2000010338582.html
Toinen viihdyttävä opus oli Juska Salmisen kirjoittama elämänkerta “Valon varjossa”, joka kertoo pitkälti miehen muutaman vuoden kestäneistä otteista yhdessä Suomen legendaarisimmassa rockyhtyeessä, HIM:issä. Ukko oli äärimmäisen kova HIM ja Ville Valo -fanipoika, ja muutamien todella uskomattomien ja onnekkaiden sattumien kautta päätyi bändiin soittamaan ja valloittamaan maailmaa. Tässä vaiheessa miehellä oli jokin hikinen puoli vuotta bändikokemusta. Melko käsittämätön tarina siis.
Elämänkerta on myös kertomus mielenterveyden haasteista, erityisesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja siitä, miten mieli hajoaa liian kovien vaatimusten alla. Ville Valo ei ilmeisesti ollut mikään kaikkein lempein johtaja liidaamaan yhtyettä, vaan vaatimustaso oli kaiken dokaamisenkin keskellä äärimmäinen. Varmasti syy myös tulleelle menestykselle.
8 tykkäystä
Sanna Kurosen “Suojaosuus - elämää ulosotossa” on kirjan esittelytekstin mukaan rohkea ja omaääninen kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun menestyvän yrittäjän elämäntapa vaihtuu konkurssiin, luottohäiriömerkintään ja ulosottoon. Lukijana en löytänyt yhteyttä kirjan esittelyn ja sisällön väliltä. Sisältö oli suurelta osin perusasioiden kertaamista luottohäiriöiden vaikutuksista. Henkilökohtaisuus jäi lähinnä satunnaiseen sairausdiagnoosien ja elämäntapahtumien kertomisen varaan tavalla, jotka eivät kytkeydy mihinkään suurempaan tarinaan. Se varsinainen yrittäjätaival kirjassa sivuutetaan jokseenkin kokonaan, mitä nyt kirjoittajan viime aikojen kevytyrittäjyydestä vähän tarinoidaan.
Kirjoittaja kertoi jossain vaiheessa teosta kirjoituspalkkioiden olleen hänen suurin motivaatorinsa kirjan valmiiksi saamisessa. Se valitettavasti välittyy myös lukijalle, sillä teos on melko lyhyt ja siinä on nopeasti tekemisen makua. Sivuhuomautuksena, tietokirjallisuudella tienaamismahdollisuudet ovat kyllä Suomessa niin rajalliset, että sillä motiivilla ei vielä pitkälle pötkitä.
Kirjassa kirjoittaja mainitsee yrittämisen johtavan maksuhäiriöihin siinä missä pikavippienkin. Samassa yhteydessä hän myös kertoo joka toisen yrityksen lopettavan toimintansa viiden vuoden sisällä perustamisesta. Tuohon voisi toki huomauttaa, että on sillä yrittäjyydellä ja pikavippien ottamisella sellainen ero, että ensiksi mainittu johtaa useimmiten taloustilanteen paranemiseen ja viimeksi mainittu poikkeuksetta sen heikkenemiseen. Ja vaikka moni yrittäjä epäonnistuukin taloudellisesti toiminnassaan, ei yritysten lopettamisen ja taloudellisen epäonnistumisen välillekään kannata alkaa tekemään suoria yhtäläisyysmerkkejä.
Kirjassa kerrotaan kuinka perheellä oli neljän makuuhuoneen omakotitalo tilanteessa, jossa vain yhdelle niistä oli käyttöä. Siinä kerrotaan kuinka autoja ja moottoripyöriä oli pihalla useampia, kun niitä kerran saattoi ostaa. Siinä kerrotaan, että yrittäjäaikana tilannetta paikattiin pikavipeillä, mutta eiväthän ne aiheuttaneet ongelmia, kun ne kerran tulivat maksetuiksi. Huomisesta ei siis ollut huolta niin kauan kun luottotiedot olivat kunnossa. Mutta kuitenkin kirjasta saa sen käsityksen, että henkilökohtaisen taloudenhoidon ja pitkäjänteisemmän talousajattelun sijasta se ongelma oli se yrittäjänä toimiminen.
10 tykkäystä
Poliittiset omaelämäkerrat tahtovat usein muistuttaa pidennettyä cv:tä, eikä Osmo Soininvaaran muistelmat “Voittoja ja tappioita” muodosta tuosta poikkeusta. Erilaisten järjestöjen ja vihreän liikkeen historia tulee käsitellyksi lopulta melko pintapuolisesti, eikä tarjoa politiikkaan perehtyneelle lukijalle paljoakaan uutta.
Parhaimmillaan Soininvaara on kirjassa tuodessaan esille talouspoliittisia näkemyksiä ja toisaalta monien havainnollistavien esimerkkien kautta osoittaessaan kuinka pihalla monet poliitikot taloudesta ovat. Esimerkkejä tulee tasapuolisesti oikealta vasemmalle. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon se, kun Soininvaara väitteli Ben Zyskowiczin kanssa kotitalousvähennysprosentin korottamisesta. Zyskowicz tyrmäsi Soininvaaran kritiikin prosenttirajan nostosta ja kertoi, että Kokoomus itse asiassa haluaa nostaa vähennyksen sataan prosenttiin, koska yrityksetkin saavat vähentää menoista sata prosenttia. Kun Soininvaara selvensi, että yritykset vähentää menot tuloista ja kotitalousvähennys kohdistuu suoraan veroihin, oli Zyskowicz hämmästellyt, että tuota hän ei tiennytkään.
Toinen esimerkki, jota piti itse googlettaa, oli Mauri Pekkarisen ensimmäisenä allekirjoittama välikysymys terveyspalveluiden turvaamisesta. Lähinnä kepun ja kristillisten tekemässä välikysymyksessä todettiin mm. “Hälyttävä esimerkki nykyisestä julkisen terveydenhuollon tilasta on Kuopion tapaus. Korkein hallinto-oikeus määräsi kaupungin korvaamaan potilaalle yksityisessä sairaalassa tehdyn leikkauksen. Kaupungin katsottiin laiminlyöneen velvollisuutensa kiireellisessä hoidossa. Kuopion tapaus ei ole varmaankaan ainoa laiminlyönti. Ennakkopäätös tulee mahdollisesti lisäämään oikeudenkäyntejä”. Soininvaara esitti ministeriössä laaditun vastauksen, mutta täydensi sitä vielä itse kirjoittamallaan osuudella, että mainittu tapaus tapahtui 1990-luvun alkupuolella, jolloin maassa oli keskustajohtoinen hallitus ja välikysymyksen tekijä sen hallituksen ministeri, ja jos kritiikin haluaa kohdistaa hallitukseen, tulisi se kohdistaa tuohon kyseiseen hallitukseen.
Myös ydinvoiman käsittely on kirjan mielenkiintoista antia. Soininvaara selittää hyvien perusteiden kera oman kantansa muuttumista vastustamisesta kannattamiseksi, ja toisaalta ruoskii vihreitä vanhentuneiden argumenttien käytöstä. Esimerkkinä esiin nousee ydinvoiman turvallisuus: ennen 1980-lukua rakennettujen ydinvoimaloiden vakavan onnettomuuden riski arvioitiin noin satakertaiseksi moderneihin tuotantolaitoksiin nähden. Ja itse asiassa ero on vieläkin suurempi, kun huomioidaan myös ydinvoimaloiden turvatoimet erilaisten sabotaasi-iskujen riskiä miettiessä.
Poliittisten omaelämäkertojen sarjassa aivan mielenkiintoinen teos.
10 tykkäystä