Tykkään kirjoista mutta en ole koskaan ollut mikään himolukija. Nyt kuitenkin viime aikoina olen lukenut enemmän kuin koskaan ennen, vähän senkin takia että tarttuisi lapsiinkin tuo kirjojen pläräily.
Yleensä olen tykännyt aina suosia kirjoja, jotka pohjautuvat jollain tasolla tosielämään, mutta nyt on tullut tartuttua ihan estotta kaikenlaiseen hömppään.
No tosielämästä sen verran että pari lätkäkirjaa tuli luettua, viimeisenä Gretzkyn Tarinoita jääkiekosta. Kuulemma parhaita jääkiekkokirjoja mitä on tehty ja voin kyllä ihan uskoakin sen. Tarkoitus oli lainata Waynen elämänkerta mutta tämä olikin sellainen yleismaallinen, missä myös vähän sivuttiin Waynen elämää ja urheilu-uraa. Toisin kuin tämä kirja, joka on kirjoitettu Waynen omasta näkökulmasta, minä-muodossa, löysin jonkin oikean elämänkerran tästä miehestä, mutta se olikin hölmösti kirjoitettu niin kuin kolmannessa persoonassa; “Gretzky meni sinne ja teki sitä ja tätä”. Ei tarttunut matkaan.
Vähän erilaisempi kirja kuin Theo Fleuryn Kovaa peliä, jossa mennäänkin hieman enemmän NHL:n pimeälle puolelle.
Mutta sitten luin Igor Larionovin Ykkösketju kapinoi, jossa mennään kaikkien tunteman Punakoneen ja erityisesti sen superviisikon kulissien taakse, joka teki neuvostojoukkueesta sen, minkäkaisena me sen muistamme ja jonka sentteri Larionovi olikin muistaakseni jopa kahdeksan vuoden ajan.
Okei, aikojen legendaarisin, menestynein ja taitavin joukkue kommunistisessa ja suljetussa valtiossa, jonka kehitystä Igor pääsi todistamaan eturivin paikalta. Kaverilla on varmasti tiedossa vaikka mitä kutkuttavia salaisuuksia, mitä siellä kaikkea tapahtui ja tehtiin. Mutta se kirja lässähti! Siis hyvä kirja, ja kaikin puolin todella viisas tuo Igor, ja mielenkiintoisia asioita avasi elämästään esim mitä ruokavaliota noudatti jne, jotain vanhaa venäläistä ruokavaliota. Mutta olisi edes vähän avannut miten Sarajevon olympiakultaa juhlittiin tai mitä höpistiin pukkarissa jonkin julman tappion jälkeen, ja miten niistä rankaistiin ja tällein. Mitä Konstantinov sanoi, mitä kukin sanoi. Mutta kirja keskittyi - sinänsä aivan otsikon mukaisesti, siihen, miten sitä järjestelmää ja valmennusta alettiin joukkueen sisällä lopulta vastustaa. Lisäksi Tihonovia osattiin kyllä haukkua kirjassa. Yhdessä kohtaa Tihonovia sätittiin varmaan 10 sivun verran, ja jotenkin hauskan lakonisesti Larionov puuskahti avautumisen loppuun “tämän lyhyemmin en olisi voinut Tihonovista kirjoittaa” tms. Hieman ehkä patoutunutta vihaa.
No olihan siellä jotain sisäpiirijuttuja availtu, esim Mogilnyin loikkaamisesta jenkkeihin jne.
Muutenkin ihmeen lyhyt kirja, olisi voinut olla helposti pidempi. Kuitenkin maailman mielenkiintoisin aihe käsillä.
Sitten muihin juttuihin. Vaikken ole sienestäjä juuri niin lueskelin Vladimir Solouhinin Kolmas metsästys. Siinä kaveri tietää vaikka mitä sienistä, se on siis sienikirja, mutta samalla hän kertoilee muutenkin kaikkea mitä oppinut luonnosta ja metsistä ja miten kaikkea raaka-aineita hyödynnetään jne. Jotenkin sain kirjasta aivan uutta inspiraatiota kuljeskella metsissä. Niin kuin Lermontov jotenkin tokaisi Aikamme sankari -romaanissaan, miten ihminenkin aina puhdistuu ja on alkuperäinen itsensä kun pääsee luontoon. Tavoitteena ehdottomasti lainata Solouhinin Hunajaa leivälle kun käyn pääkirjastolla.
Sitten lueskelin fiktioita, Muumikirjoja! Ollut jotenkin melankolinen tämä marraskuu niin heitin lisää vettä kiukaalle lukemalla Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu, joka jäikin Toven viimeiseksi romaaniksi. Sinänsä harmittava kun kirjassa ei esiinny sarjan päähenkilöitä eli muumeja lainkaan, mutta Nuuskamuikkunen, lempi muumihahmoni, on päässyt hyvin parrasvaloihin siinä ja vetää roolinsa kyllä hyvin olemalla ihan oma itsensä. Sitten talvi-ihmisenä makustelin jo hieman tulevaa talvea lukemalla Taikatalven. Tää on kans hyvä kun Tuu-tikki ja Mörkökin vähän pääsee esiintymään siinä.
Tavoitteena olisi lukea seuraavaksi Muumipappa ja meri. Siinä on sitten kaikki päähahmot ja siinä kuulemma sukelletaan hahmojen sisälle hieman tarkemmin. Voi olla mielenkiintoinen. Harmillisesti sitä ei löytynyt tänään lähikirjastosta.
Noissa Toven kirjoissa eityisen suolan antaa ne kuvitukset, jotka ovat kaikki kuin omia taideteoksia. Varsinkin noissa 70-luvun muumikirjoissa ne muumit näyttääkin jo vähän omilta itseltään. Hyvää tekstiä muutenkin noi Toven kirjat; hyvin eläväistä, yksinkertaista, maanläheistä ja välistä jopa viisasta tekstiä.
Tällä hetkellä työn alla on Dostojevskin Idiootti (suomentaja Pyykkö Lea). Olen aina halunnut tarttua Dostojevskiin ja kyllä, kyllä se sellaista moniäänistä ja veikeää tekstiä on. Haluaisin lukea myös Karamazovin veljekset mutta en tiedä, jotkut puhuu että pitäisi “lukea kaikki Dostojevskit” ennen Karamazovia, mutta eräs ystäväni taas toteaa ajatuksen olevan lööperiä. Karamazov on D:n pääteos, että se jos jokin pitäisi lukea. Katsotaan. Kertokaa jos on oma näkemys.
Noi loputkin Solzenitsynit haluaisin kyllä lukea (Denisovitsin päivä, syöpäosasto) ja varmasti joskus kyllä luenkin. Hän on kuitenkin ehdoton ykkönen, aikamme pyhimys. Ja jos ei olisi muuta kuin aikaa niin potterifanina olis siisti niitäkin lukea, niissä on kuitenkin tajuttomasti paljon enemmän asiaa kuin leffoissa, ne leffat on niin ylitypistettyjä. Kai niistä leffoistakin olisi saanut enemmän irti jos olis kirjat lukenut eka, no mutta.
Varmaan joitain kirjoja unohtui mainita mutta tuossa nyt ainakin oleellisimmat, mitä viime aikoina tullut luettua.
Tämä teksti tuotettu marraskuisena darrapäivänä, missä muualla kuin lähikirjastossa.
Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi
- Tuu-tikki, kirjassa Taikatalvi
