Tällä kertaa vuorossa Susanne Päivärinnan elämäkerta “Kaikki tämä elämä”. Tuoresta kansanedustajasta puhuttaessa tässä pääosassa on luonnollisestikin kirjoittajan aiempi ura toimittajana. Päivärinnan toimittajauran tähtihetkiksi voinee luetella mm. Petteri Jussillan ternimaito-kusetusbisneksen läpivalaisun, hienosti omaksutun roolin vaalitenttien toimittajana sekä omat tv-ohjelmat Tervo & Päivärinta, ja myöhemmin Päivärinta.
Kirjassa Päivärinta muistelee mm. monia politiikkatenttejä, ja esimerkkien voimin osoittaa kuinka pihalla puoluejohtajatkin ovat olleet keskeisimmiksi vaaliteemoiksi määrittelemiensä aiheiden faktoista. Demarit mesosi valtionvelasta (kyllä, joskus niinkin on ollut) eikä osanneet edes sanoa arvausta velan suuruusluokasta. Soini lähti vuoden 2011 vaaleihin Kreikka-tuen kritiikillä, mutta paljastui faktoja ymmärtämättömäksi suunsoittajaksi jne. Ja se tulee kirjasta useampaankin kertaan esille, kuinka persujen tenttaaminen johtaa kerta toisensa jälkeen palautevyöryyn ja erilaisiin uhkauksiin niin rivitoimijoiden kuin jopa kansanedustajien suunnalta.
Kärkevintä kritiikkiä Päivärinta esittää pitkäaikaista työnantajaansa Yleä kohtaan, jossa riittää johtajaa joka lähtöön ja jossa journalismin elintilaa on kavennettu ikävällä tavalla. Suurimpia konnia ovat mitään ymmärtämätön Ylen ex-johtaja Lauri Kivinen sekä ennen kaikkea vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen, joka piti kepu-krtiikin Ylessä aisoissa uhkailemalla ja painostamalla. Sen seurauksena monet pätevät toimittajat irtisanoutuivat Ylestä ja monen kohtalla meidän Yle-verojamme käytettiin erosopimusten maksuihin, joilla toimittajat vaiennettiin kertomasta irtisanomisyistä. Myös Jääskeläisen ura Ylessä päättyi, mutta kepun kaverit muistivat uskollista soturiaan ja palkkasivat hänet ensiksi opetus- ja kulttuuriministeriöön ylijohtajaksi ja viimeisimmäksi Sitran yliasiamieheksi ohi pätevämpien hakijoiden. Kritiikki Jääskeläistä kohtaaan on niin raivoisaa, että se kuulostaisi jo epäuskottavalta, ellei Päivärinnan kanssa vastaavia todistuksia olisi kuultu monen muunkin toimittajan suusta.
Minkään kokonaisvaltaisesti kiinnostavan elämäkerran sijasta kirja tarjoaa hienoja välähdyksiä suomalaisen poliittisen journalismin kulisseista.
Kahvihuoneella oli hiljattain keskustelua Aku Ankka - piirtäjistä, tyhjentelen kirjahyllyä, niin jos jotain kiinnostaa tämä teos: Aarteenetsijäin aatelia ja muita Kari Korhosen tarinoita:
Kesälukemista kaipaaville ajankohtainen teos EU:n päätöksenteon ongelmista. Europarlamentaarikko Korhola kirjoittaa terävästi ja taitavasti ilmastopolitiikan päätöksenteon ongelmista löytäen ongelmien juurisyyt ja mielestään toimivat ratkaisut. Aiheina mm. päästökauppa, IPCC:n raportoinnin valheellisuus yms. Silmiä avaava kirja, jota on erittäin viihdyttävää lukea, oli aiheista mitä mieltä tahansa.
Tuleeko muille välillä sellainen olo, että onkohan jonkun kirjan kirjoittamisessa hyödynnetty rankasti ChatGPT ynnä muuta kielimallia? Aloitin eilen kuuntelemaan uutta kirjaa Uskalla tuntea - Heli Mäkelä. Olen edistynyt noin 20% kirjasta, ja ikävästi hiipii tuo tekoäly omiin ajatuksiin. En tiedä, onko se loukkaavaa, vai kriittistä ajattelua, mutta en pidä siitä. En halua, että joudun miettimään, että onko jonkun kirjan aineisto luotu tekoälyllä.
En osaa oikein tarkkaan sanoa, että mikä se on, mikä tämän olon laukaisee. Ehkäpä sellaiset hivenen epäjohdonmukaiset kappalerakenteet, joiden sisällä tulee yhden “katto aiheen” sisällä poukkoilevaa asiaa. Voi toki olla kirjailijan tyylikin, mutta itselle tämä jotenkin vain tuntuu kasalta yksittäisiä mielenkiintoisia lauseita, ja niitä yhdistellessä punainen lanka katoaa hyvin äkkiä.
Tämä ei ole myöskään ainoa kerta, kun tämä on tullut ajatuksiin, mutta ehkäpä selvimmin kuitenkin kaikista tähän astisista. Onko lukijalla vaikutusta? Ehkä. Tämä ajatus on myös hiipinyt usein mieleen, kun luin kirjan Myynnin psykologia - Mika D.Rubanovitsch, joka mainitsee kylläkin kirjassaan, että on hyödyntänyt tekoälyä sen kirjoittamisessa.
Kirjailijoiden eettisiin kysymyksiinhän tämä ajattelu lopulta johtaa, mutta vastauksia ei koskaan tulla saamaan. Olenko kokemukseni kanssa yksin?
Tällainen taitaa olla aika yleistä ihan ihmisen itse kirjoittamissa käsikirjoituksissa. Kustannustoimituksen puutteelta kuulostaa, joten en tämän kuvauksen perusteella uskaltaisi sanoa juuta enkä jaata siitä, onko kyse tekoälyn tuotoksesta.
Itseäni ei tekoälyn käyttö häiritse, kunhan kaikki muistavat, että jokaisesta sanasta ja kuvasta vastaa ne henkilöt, joiden nimet ovat kirjaan tekijöinä painettu. Tämä koskee vastuuta mahdollisesta plagioinnista ja asiavirheistä mutta myös muun ohella tekstin sujuuudesta.
Shoe dog - Phil Knightin ja Niken alkuvuosien elämänkerta
Lenkkarit eivät ole kiinnostaneet minua muuten kuin pakollisena ostoksena, silloin kun edellisestä parista on kulunut pohja rikki tai varvas välkkyy kankaaseen tulleesta reiästä. Lisäksi Nike on aina ollut elämäni aikana olemassa, enkä ole miettinyt mistä ja miten se sai alkunsa.
Lähtökohta kirjalle on hyvä - ei ennakkotietoja, ei ennakko-odotuksia, paitsi tietysti se 4,5/5-yleisarvosana, joka takaa, ettei kyseessä ole ihan ruputeos.
Knight yllättääkin olemalla rehellinen ja kuvaa itsensä ja yhtiön kasvukivut tavalla, joka saa lukijan puolelleen. Onnen merkitys tunnustetaan rehdisti, eikä hän myöskään jätä piiskaamatta itseään niinä hetkinä, kun siihen on tilaisuus. “I did it my way”, laulaisi Sinatra, mutta tietäen, että matkalla saattoi aiheuttaa muillekin tuskaa. Henkseleitä paukuttavaa jalustakiipeilyä (tulin, näin, voitin) saa etsimällä etsiä.
Kirja kuvaa yrityksen startin harrasteliijamaisesta postimyyntifirmasta aina pörssilistautumiseen asti. Vaikka luvut (liikevaihto, velat) vilkkuvat kirjassa tiuhaan - onhan kasvuyrityksen nousu tai tuho kiinni monesta tekijästä - on raha ollut Knightille vain väline tavoitella unelmiaan. Onhan hän “shoe dog”, kenkäniilo, yksi muiden kaltaistensa kanssa.
Suosittelen kirjaa lämpimästi. En miellä kirjaa sijoituskirjaksi, vaan tarinaksi elämästä, jonka sivutuotteena Nike sattui nousemaan kenkäalan isoksi nimeksi.
Ehkä jossain yleisluontoisissa, johon toi aihe kyllä voi kuulua on mahdollista, että jotain on tehty. Mutta lopulta tekoälyn käyttö vaatii aika hyvän lähdemateriaalin, jota Internet itsessään ei kyllä edusta. Joten ainakaan syvempää substanssiosaamista vaativissa kirjoissa epäilen, ettei tuota ole vielä laajemmin harrastettu.
Itselläni on kirjaprojekti, johon liittyy tuhansia skannattuja ja kuvattu sivuja (asiakirjoja), olen itse ajatellut, että jos saisin jollain järkevällä tekstintunnistuksella materiaait tekstimuotoon, niin voisin yrittää hallita lähdemateriaalia paremmin (esim. haut jne). Mutta enpä ole tossa päässyt vielä pidemmälle… Itse kirjoittamista en kyllä kuvittelekaan, että tolla pystyisi tuottamaan.
