Avoin kirje Paavo Väyryselle
Terve Paavo
Seurasin ensimmäistä kertaa valtiollisia vaaleja pienen lapsen pinnallisuudella vuoden 1994 alussa, kun presidentti valittiin ensi kertaa suoralla kansanvaalilla. Olit minulle tuolloin vain yksi narisevalla äänellä puhuva pyöreälasinen pukumies, joka ei ihan päässyt toiselle kierrokselle. Kun 90-luvun lopulla kiinnostuin toden teolla politiikasta, olit jo kadonnut Brysseliin eikä sinusta enää juuri puhuttu. Luin urastasi ja luulin sen olevan jo päättymässä eurooppalaiselle norsujen hautuumaalle.
Nousit eduskuntaan 23-vuotiaana lapsitähtenä vuonna 1970, muutamaa vuotta myöhemmin sait ensimmäisen ministerisalkun, ja jo 30-vuotiaana nousit sensaatiomaisesti ulkoministeriksi vuonna 1976. Itse Kekkonenkin taisi tuolloin nähdä sinussa tulevan presidentin, jahka vähän aikuistuisit. Jo tuolloin sinussa näkyi ne valot ja varjot joista olisit tuleva seuraavan puolen vuosisadan aikana tunnetuksi: terävä äly, valtava kunnianhimo, kulmikas luonne ja jonkinasteinen pakkomielle valtaan.
Seuraava uraloikkasi oli vuoden 1980 nousu kepun puheenjohtajaksi, kun syrjäytit Kekkosen epäsuosioon joutuneen kepu-ikoni Johannes Virolaisen. Seuraavana vuonna koit ensimmäisen takaiskusi, kun epäonnistuit masinoimaan alkoholisoituneen YYA-jyrän Ahti Karjalaisen puolueen presidenttiehdokkaaksi.
Vuonna 1983 alkoi jälleen uusi punamultayhteistyö maata dynastian tavoin dominoineen SDP:n ja kutistuvan apupuolueen kepun johdolla. Sinusta tuli Sorsan hallitukseen ulkoministeri, ja käynnistit operaatio Tahtopolitiikan – toimintalinjan, jonka tarkoituksena oli kohottaa kepun profiilia ja ajaa Sorsa järjiltään, niin ettei hän voisi käydä edes vessassa ilman julkista notaaria. Janosit nousua kalifiksi kalifin paikalle ja aloit vuonna 1986 suunnitella SDP:n syrjäyttämistä seuraavasta hallituksesta. Syntyi legendaarinen kassakaappisopimus, jossa johdollasi kolme porvaripuoluetta – kepu, kokoomus ja RKP – sopivat muodostavansa vaalien jälkeen hallituksen, kunhan vain saisivat enemmistön paikoista. Mauno Koivisto runnasi kuitenkin laajoilla valtaoikeuksillaan maahan sinipunahallituksen, haukkuen sinut maanrakoon ja sysäten kepun oppositioon. Jouduit kysymään henkilääköriltäsi, voiko vitutukseen kuolla.
Haastettuasi toivottomista lähtökohdista Koiviston vuoden 1988 presidentinvaaleissa käänsit katseesi vuoteen 1994, josta olisi tuleva suuri hetkesi ja johon jokainen hengenvetosi seuraavien kuuden vuoden aikana olisi tähtäävä. Tiesit että myös Sorsa haluaisi tuolloin presidentiksi, ja olit varma että olisitte toisella kierroksella vastakkain – mikä kliimaksi siitä tulisikaan historialliselle vihanpidollenne! Silloin olisi aika näyttää pöyhkeyteensä tukehtuvalle SDP:lle, että Suomi on sentään vielä porvarillinen maa.
Ensimmäinen, dramaattinen peliliikkeesi kohti presidentinvaalien voittoa oli keväällä 1990 kertoa äimistyneelle kansalle, että luovut vapaaehtoisesti kepun puheenjohtajuudesta tulevana kesänä. Tilallesi valittiin puolueen vasta 36-vuotias superlupaus, Kannuksen Kennedy Esko Aho. Halusit tällä liikkellä hieman sivuun epäsuositun päivänpolitiikan kovasta ytimestä ja arvelit voivasi ohjailla Ahoa taustalta mielesi mukaan á la Kekkonen-Sukselainen. Seuraavana keväänä 1991 Aho johdatti kepun ”veret seisauttavaan” vaalivoittoon ja pääministeripuolueeksi porvarihallitukseen paljon paikkoja menettäneen kokoomuksen kanssa, kun SDP paineli suoraan oppositioon nähdessään mitä tuleman piti. Sinusta tuli jälleen itseoikeutetusti ulkoministeri.
Suomi ajautui lamaan, ja järkytykseksesi Aho sivuutti isällisen ohjauksesi ja muodosti läheisen yhteyden Koivistoon. Aloit savustaa Ahoa ulos vihjailemalla Koivistolle, että ”pääministeri on väsynyt” ja ”pääministeri ei jaksa”. Olen monesti miettinyt, miten tämä operaatio sopi yhteen vuosien 88-94 yleisen pelinkirjasi kanssa, jossa tarkoituksenasi oli olla hieman etäämmällä päivän- ja eritoten sisäpolitiikasta. Ja edelleen, kyllähän sinun Paavo piti se ymmärtää, että ajatus arkkivihollinen Väyrysestä pääministerinä torppaamassa Suomen EU-jäsenyyspolkua ei stimuloisi kaikkia akselistoja Koiviston korvien välissä – Koiviston, joka juuri Aho-savustuksesi keskellä teki vuonna -92 aloitteen Suomen liittymisestä EU:hun.
Epäonnistuttuasi Ahon sabotoinnissa erosit ulkoministerin tehtävästä vuonna -93 ja keskitit kaiken tulevaan vaaliin. Olit kuin shakinpelaaja joka uhraa upseerejaan päästäkseen kaikki tai ei mitään -tyylillä vastustajan kuninkaan kimppuun. Tuo kuningas ei kuitenkaan ollut Sorsa, joka oli sensaatiomaisesti hävinnyt politiikan ulkopuolelta tulleelle Ahtisaarelle. Voisin olettaa sinun olleen tyytyväinen vaarallisen Sorsan kaatumiseen jo esivaalissa ja pitäneen Ahtisaarta heppoisampana vastuksena toisella kierroksellla. Vielä pari viikkoa ennen vaalipäivää olit menossa toiselle kierrokselle, mutta lopussa profiiliaan puolustusministerinä kohottanut Elisabeth Rehn painoi ohi. Syytit tappiostasi ”mediapeliä”, viitaten erityisesti siihen, että vaalipäivän aattona MTV:n uutisissa Seppo Lehto arveli sinun tilanneen 80-luvulla nootin Neuvostoliitolta.
Vuoden -94 presidentinvaalit olivat ja tulevat aina olemaankin urasi musertavin takaisku, joka syöksi sinut 13 vuoden loputtomalta tuntuvalle korpivaellukselle Eurooppaan. Kiinnostuin noin vuosina 97-98 politiikasta ja jalkapallosta, ja olit minulle kuin Diego Maradona, oman alasi virtuoosi jonka huippuajat olivat jo ennen syntymääni ja jonka juuri ja juuri muistan utuisena nähneeni tuona kohtalokkaana vuonna -94, jolloin teidän molempien urat vaikuttivat lopullisesti ja tuskaisen protestoinnin säestämänä katkenneen.
Vuonna 2007 tapahtui ihme, kun palasit kotimaan politiikan parrasvaloihin Vanhasen kakkoshallituksen ulkomaankauppaministeriksi. Ulkoministeriön kakkosmiehen paikka ei tietenkään ollut ihan sitä mitä lääkäri määräsi, mutta koit olosi kotoisaksi ja tulit erinomaisesti juttuun ulkoministeri Ilkka Kanervan kanssa. Syksyllä -07 juonsit hyväntuulisen itseironisella otteella Subin myöhäisillan talk showta ”Me, myself and I”. Elämä hymyili paremmin kuin kenties kertaakaan sitten vuoden -80.
Sitten erotiikan ammattilainen Johanna Tukiainen antoi Kanervan hänelle lähettämiä viestejä Hymy-lehdelle, mikä johti Kanervan kaatumiseen johtaneeseen kujanjuoksuun. Uudeksi ulkoministeriksi tuli kauhistukseksesi avoimesti Nato-jäsenyyttä kannattava EU-federalisti Alexander Stubb. Ette tulleet millään lailla juttuun ja saatoit vain maksoittunein mielin katsoa, kuinka Stubb kietoi kotimaan mediaa pikkusormensa ympäri ja roimi Venöjää Georgian viikon mittaisen sodan jälkituoksinassa. Stubb oli seuraavat vuodet Suomen suosituin ministeri, etkä voinut juuri toivoa helpostusta seuraavista, vuoden 2011 eduskuntavaaleista – siksi pahoin vallasta pahoin kuluneen kepun kannatus oli rapissut.
Suostuit vuonna 2011 ehdolle Uudellemaalle ja kiertelit korkean profiilin kepulaisena muuallakin Suomessa tekemässä vaalityötä koko puolueelle. Tuloksena putosit eduskunnasta osana kepun kaameaa romahdusta. Päivän verran olit kanveesissa, mutta ponnahdit nopeasti ylös todeten, että tämä oli loppujen lopuksi hyväksi tulevia presidentinvaaleja silmälläpitäen; voisit käyttää kaiken ajan ja energian niihin. Puheenjohtaja Mari Kiviniemi yritti epätoivoisesti löytää sinulle vastaehdokasta esivaaliin, mutta kun kukaan ei lämmennyt, pääsit yllättävänä retroehdokkaana varsinaiseen vaaliin. Teit rennon hyväntuulisen kampanjan ja loit Vuokko & Paavo -mukeista ilmiön. Jälleen toisen kierroksen paikka oli viime päiviin saakka ihan käden ulottuvilla, mutta taas pikkupuolueen komeetta painoi vaalipäivänä ohi. Olit kuitenkin kepun juhlittu sankari komealla äänimäärällä. Olen monesti miettinyt, että tuo vaali-ilta olisi ollut sinulle 65-vuotiaana täydellinen paikka lopettaa valtakunnan huippupaikkojen tavoittelu. Olisit kaatunut hienolla taistelulla saappaat jalassa kuin Raimo Helminen kevään 2008 kuudennessa puolivälierässä ylivoimaisia Kärppiä vastaan. Siihen vielä yksi kierros Brysseliä perään leppoisan matalalla profiililla ja vuoden 2019 puoluekokouksessa kunniapuheenjohtajana eläkkeelle useampiosaisten muistelmien tekoon seisaaltaan suosiota osoittavan puolueväen edessä.
Mutta et malttanut. Olit luvannut Kiviniemelle, ettet lähde tukemaan ketään tulevan kesän -12 puoluekokouksen puheenjohtajavaalissa, mutta pian presidentinvaalien jälkeen lähdit itse puheenjohtajavaaliin, savustaen sunnuntaisen aprillipäivän lumimyräkässä sydänjuuriaan myöten loukkaantuneen Kiviniemen ulos kisasta. Hävisit ensimmäisen kauden tuntemattomalle kansanedustajalle Juha Sipilälle, mutta et ollut niin hirveän pettynyt; näit Sipilässä kokemattoman, konservatiivisen alkiolaisen puheenjohtajan, jossa olisi hyvin tarttumapintaa asemoituessasi hänen harmaaksi eminenssikseen.
Keväällä 2014 menit komealla äänimäärällä mutta harmiksesi hieman vihollisellesi Olli Rehnille hävinneenä Europarlamenttiin. Tämän piti olla vain lyhytaikainen astinlauta kohti seuraavan vuoden isoa hillotolppaasi. Kepu oli sopivan epäpoliittiselta tuntuvan Sipilän johdolla noussut ylivoimaisesti suosituimmaksi puolueeksi. Pelikirjasi oli selvä: Kepun, persujen ja SDP:n hallitus, jossa sinä otat ulkoministerin paikan. Moukaroit Sipilää koko kevään 2015 kymmenillä sähköposteilla runnataksesi itseäsi unelmapestiisi, mutta lopulta Sipilä veti sinulta täysin maton jalkojen alta lyömällä hynttyyt yhteen Stubbin kanssa ja näyttäen sinulle valtioneuvoston ovea. En tiedä sinusta, mutta rankkaisin tämän kaikkien aikojen pettymystesi listalla kolmoseksi vuoden -94 mediapelin ja vuoden -87 manuaalisen kassakaappimurron jälkeen. Koit että Sipilä oli joutunut puolueen katalien, liberaalien voimien liekanaruun. Kostit perustamalla alkuvuodesta -16 kansalaispuolueen, jonka riveissä sait kannattajakortit kasaan vuoden 2018 presidentinvaaleihin. Pääministeri Sipilä sai usein vastailla kiusallisiin kysymyksiin puolueen kokeneen mepin teutaroinnista. Voitit kepun ehdokkaan Vanhasen, mutta äänisaalis jäi hieman yli kuuteen. Kun sitten kansalaispuolueen puheenjohtajana lähdit haastamaan Sipilää kepun puheenjohtajavaaliin keväällä 2018, poliittisen jonglöörauksesi pallot putosivat lopulta peltoon, kun ensin sait kenkää kansalaispuolueesta ja hieman myöhemmin olit pakotettu vetäytymään myös kepun pj-kisasta. Erosit kepusta ja luovuit puolueen kunniapuheenjohtajuudesta.
Samalla kun kävit oikeutta kansalaispuolueen vanhojen puoluetovereidesi kanssa, seuraava siirtosi oli perustaa jälleen uusi puolue, Seitsemän tähden liike, jonka vedit vuoden 2019 eduskuntavaaleihin mitä ihmeellisempien hihhuliehdokkaiden kera, laihoin tuloksin. Kun myös kautesi meppinö päättyi, olit ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1970 ilman valtiollisia tehtäviä. Jossain vaiheessa dumppasit Tähtiliikkeen ja palasit kepuun, päästen käsiksi puolueen ruotsalaisen osaston kautta puoluevaltuustoon. Soutamisen ja huopaamisen jälkeen asetuit vuoden 2023 eduskuntavaaleissa ehdolle kepun riveissä ehdolle rakkaassa kotivaalipiirissäsi Lapissa, mutta et tullut valituksi. Joku muu olisi saattanut lannistua tästä, mutta halusit jälleen presidentiksi, ja kun kepussa se tie nousi pystyyn, lähdit jälleen keräämään kannattajakortteja, joihin liittyen olet viime viikkoina tehnyt Postista tuloksettoman rikosilmoituksen. Olet kertonut eroavasi lopullisesti kepusta ja lopultakin lopettavasi valtiollisten tehtävien tavoittelun. Urasi poltiikassa on saapunut viimeiselle, tyhjälle ja pimeälle pääteasemalle.
Jo nuorena polittinen vakaumuksesi rakentui kahden peruskiven, alkiolaisen kepulaisuuden ja Paasikiven-Kekkosen linjan pohjalle. Venäjän lisääntyvä aggressiivisuus ja lopulta täysi sekoaminen vuonna -22 ei ole horjuttanut sinua linjaltasi, että Suomen täytyisi olla harmaan vyöhykkeen puolueeton maa idän ja lännen välissä. Oletko koskaan antanut täyttä aikaa ja mahdollisuutta sille reflektoinnille, että ehkä Kekkonen teki vuodesta -43 poliittisen uran loppuun asti välttämättömyydestä hyveen eikä enää ajaisi samaa politiikkaa, ottaen vielä huomioon että hän pyrki esimerkiksi EEC-sopimuksen myötä viemään Suomea länteen juuri niissä rajoissa jotka Neuvostoliitto sieti? Uskon kyllä että olet isänmaallinen mies ja uskot puolueettomuuspolitiikan olevan Suomelle parhaaksi. Olet viimeisten kahden vuoden aikana jäänyt näkemyksesi kanssa toisinajattelijaksi ja saanut hirvittävän määrän törkyä niskaan. Jollain tavalla on pakko ihailla järkähtämättömyyttäsi.
Isojen ja dramaattisten heilahdusten lomassa uraasi on mahtunut kevyempiäkin episodeja kuten jalasmökkikohu, Dostojevskin tuotannon ahmiminen viikonlopussa, krapulaörvellys Japanin keisarillisella nurmikolla, väitetty lentoemäntien takapuolien nipistely sekä lisämaksullisten kananmunien piilottelu salaattikeon alle EU-parlamentin lounasravintolassa. Tekevälle sattuu. Näistä ja viimeisten vuosien spedeilyistä huolimatta uskon että sadan vuoden päästä historioitsijoille sinusta piirtyvä ydin on kuitenkin väsymätön ja järkkymätön poliittinen eläin joka eli vallasta ja vielä enemmän sen tavoittelusta. Kuten Nixonille, sinullekin elämässä on ennen muuta kyse kamppailusta vaikka läpi harmaan kiven, ei helposta lokoilusta.
Aamuhämärä Keminmaalla,
auton takakontissa kirjat ja mukit.
Luminen tie, maakuntien tuvat.
Vuokko vielä ikkunassa:
Paavo, hei!
Kunnioittavasti,
Kale