Kesälukemisena oli Reeves Wiedemanin “Billion Dollar Loser”. Kirja kertoo jenkeissä kohua herättäneestä WeWork-nimisestä yrityksestä.
Otetaan ensin kirja-arvion perinteinen puoli ja sen perään myös selostus, mitä WeWorkin osalta tapahtui ja mitä pohdittavaa tapauksesta on isommassa kuvassa.
Kirja kärsii tutusta ongelmasta - kun WeWork on ihmisten tuoreessa muistissa, on kustantajilla kiire saada tuotos pihalle ja lopputulos on repaleinen kooste haastatteluja, lainauksia ja knoppitietoja. Se kertoo kuitenkin tarinan 2010-luvun startup-maailmasta, uushengellisyydestä ja megaluokan rahastojen kyvystä taivuttaa kapitalismista esiin sen kierot puolet.
Keskiössä on israelilainen Adam Neumann, joka startup-yrittäjänä on hyvä myymään tarinaa yhteisöllisyydestä, jonka vuoksi WeWorkin kiinteistöhotellitoiminta olisi enemmän kuin vain tavallista toimistoneliöiden vuokrausta. “We” olisi se ekstra, yhteisö, johon pääsystä asiakkaat olisivat valmiita maksamaan.
Neumann saa myytyä erikoisen ideansa ensimmäisille rahoittajille ja ensimmäinen toimistotalo muunnetaan ajatusmaailman mukaiseksi. Uudet työntekijät ja sijoittajat ostetaan sisään samalla lupauksella: pian WeWork olisi megaluokan yritys, joka listautuu pörssiin ja osalliset saavat moninkertaisesti rahansa takaisin. Päälle yritetään luoda IT-kerros, jonka kautta yritykseen tarttuisi SaaS-hypeä, eikä sitä katsottaisi vain neliöiden ja vuokratuottojen kautta.
Kierros kierrokselta nousevaan valuaation oikeutukseen riittää yksi “hölmö”, joka ostaa idean kiinteistöalaa mullistavasta yrityksestä. Kyseinen miljoonapiletti antaa yritykselle mahdollisuuden jatkaa blitzscalingia ja kasvaa nopeammin, kuin traditionaalinen kassavirta+velka-malli sallisi. Kukaan rahoittajista ei täysin tajua miten temppu tehdään, mutta mahdollisuus houkuttaa liiaksi. Oma lukunsa on SoftBank ja valtava Vision Fund -rahasto, jonka myös erikoislaatuinen johtaja luottaa vaistoonsa ohi numeroiden ja sijoituksellaan arvottaa WeWorkin jo lähes 50 miljardin dollarin yritykseksi.
Pörssin ovien avaaminen vaati viimein numeroiden perkaamista ja niiden siistimiseen keksittiin “community adjusted EBITDA”-tyylisiä mittareita peittämään tylyn faktan: mestariuimarilla ei ollut uimahousuja. Media repi ilon irti ongelmista, eikä Neumannin nepotismin tapainen palkkaustyyli auttanut asiaa. IPO peruttiin, Neumann possensa kera sai lähteä ja SoftBank jäi siivoamaan sotkut.
Neumannista tehtiin syntipukki. Totta, hän kasvatti yritystä holtittomasti. Mutta siihen häntä yllytettiin. Niin kauan kun Neumann myi uuden rahoituskierroksen, johtoportaassa ei ollut aikuisia. Blitzscaling oli uusi tapa toimia; kasvaa kamikaze-tyylillä ja pyrkiä kiinteistöalalla vahvaan too big to fail -asemaan, jossa sen ongelmat olisivat myös kiinteistömogulien päänsärky.
Tarinan opetus tiivistyy erään haastateltavan pohdintaan:
“You get to a question of, is that what capitalism is supposed to do?"
"There’s so many little ways that a company like this tells the next generation of entrepreneurs what success looks like… do the people who were successful reflect the values we want? Should we care, or not care, if someone makes a lot of money exploiting the system?”
“The reason I care is that if the most successful companies are the ones that just drive really hard, and play fast and loose with the truth, then maybe the whole idea that capitalism is great, or even useful, is really challenging to uphold.”
Edit: Billion Dollar Loser on tarkoituksellisen raflaava otsikko. Neumann ei ole tällä tietoa jäämässä puille paljaille. Vaikkei hän saanut IPO-miljardeja, hän todennäköisesti tienasi enemmän kuin mihin sääntöjen mukaan toimiva olisi samassa ajassa koskaan kyennyt.
Se on mielekästä, kun pääsee suoraan kiinni asian ytimeen, kun kuitenkin sijoituskirjoja on vähän joka lähtöön ja suurin osa huonoja. Hauskasti kylläkin kirjailijat esipuheissa tai kirjojen kansissa toistensa kirjoja suosittelevat kuin saunaporukka konsanaan. 
.
. Löytyy äänikirjana ainakin Bookbeatista, kesto n.18h.