Jotta proteiinipatukka saadaan pysymään kasassa, tarvitaan sen valmistamiseen muutakin kuin proteiinia. Nopealla guuglaamisella proteiinipatukoissa on tavallisesti 22-32 grammaa proteiinia per 100 grammaa patukkaa. Näin ollen 20 gramman patukkaan, jonka proteiinipitoisuus on 30 % (eli patukan painosta 6 g on proteiinia) tarvittaisiin 8 grammaa soleiinia (jos ajatellaan, että soleiinin proteiinipitoisuus on 75 % ja soleiini on patukan ainoa proteiinin lähde).
Samalla patukkaan saataisiin 0,08 x 128 milligrammaa rautaa (olettaen, että sadassa grammassa soleiinia on 128 milligrammaa rautaa) = reilut 10 mg rautaa. Tästä määrästä imeytyy elimistöön non-hemiraudan kyseessä ollen ehkä se 10 % eli 1 milligramma. Ihmisen kuolemanriski siis tuskin muuttuu, vaikka söisi kaksikin patukkaa päivässä.
Sekin on varmaan muuten hyvä tässä mainita, että koska ihmisen elimistö ei kykene poistamaan rautaa tehokkaasti, on sen sisäänotto ohutsuolesta varsin voimakkaasti riippuvainen siitä, tarvitseeko elimistö rautaa vai ei. Jos sitä on tarpeeksi, on imeytyminenkin vähäisempää. Yliannostus on harvinaista niillä, joilla ei hemokromatoosia ole.
Soleiinia ei myöskään jaeta ravintoaineiksi ennen sen lisäämistä patukkaan, eli vaikka sen proteiinipitoisuus on alle 100 % siitä ei suinkaan tehdä ensin pelkkää proteiinia, joka sitten jotenkin ilman mitään muita aineita taiottaisiin patukkamuotoon. Lisäksi jos kaikki muu kuin proteiini olisi helppoa soleiinista poistaa, niin eihän siihen jäisi silloin sitä rautaakaan, josta tässä nyt niin kauhean huolissaan ollaan.
Singaporessa ja USA:ssa on (ainakin vielä toistaiseksi) varmasti erittäin pätevää porukkaa elintarvikelupia myöntämään. Siellä on luvat näillä rautapitoisuuksilla saatu ja NASAkin on lähtenyt kumppaniksi. Että järkeä päähän näissä laskuissa nyt.