Sosioekonominen tausta ja sijoittaminen

[JukkaTumala]

Tervehdys tänne.
Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni tänne ja pidän tämän lyhyenä.

Tosiaan. Olen 70-luvun lopun lapsi. Molemmat vanhemmat oli duunariammateissa ja rahaa ei perheeseen tullut ovista ja ikkunoista. Mutta kuitenkin perheessä oli aina kaikkea ns. “turvalliseen” elämään. Omakotitalo, kesämökki, ruokaa, juomaa yms . Ei kuitenkaan mitään kalliita huvituksia, eikä turhia ostoksia.
Eli hyvä peruskoulutus kotona itselle, että duunarinakin pärjää ilman kituuttamista.

Pompataan ajassa paljon eteenpäin… Itsekin työskennellyt duunarialoilla. Ensin raksalla vajaa 20 vuotta ja nykyään sähkön parissa. Molemmat ammatit koulutustasoon nähden hyväpalkkaisia.

Elämä on käännellyt rahatilanteita mullinmallin. Nuorehkona miehenalkuna sain sivuun rahaa jemmaan. Ei jättisummia, mutta mukavan puskurin elinkustannuksiin nähden.

Loikataan taas vuosia eteenpäin…
Lapsi, asuntolaina ja ero. Tosiaan exän kanssa asunto myytiin pakkotilanteessa niin, että velkaa jäi 20000€ per nuppi. Kiva oli maksella ilmaa muutama vuosi.

Nyt olen päässyt siihen tilanteeseen, että jotain jää käteenkin. Työni perustuu urakkapalkkaukseen ja vielä ikä/kunto antaa “hillua hulluna”. Tulot ollutkin pari viimeistä vuotta 70-80k€.

Ja, itse asiaan. Osakesijoittaminen tullut nyt uutena elämääni. Ajatuksena saada raha tuottamaan, eikä makaamaan tilillä. Tai, että tuhlaisin kaikki ylimääräisen turhuuksiin.

Aikamoista opettelua tämä tulee olemaan.
Viime vuonna avasin OST:n ja eka 10k€ sinne laitettu poikimaan. Loppuvuoden n.+7% on vaihtunut tämänhetkiseen n.-7%:iin.
Naurettavaa, mutta samalla äärimmäisen kiinnostavaa. Monille täällä varmaan ihan taskuraha tuommonen 10k€, mutta itselle aika hemmetin iso summa.

Näin. Mielenkiinnolla kohti tulevia pomppuja ja romahduksia.

[Peku_L]

Ensimmäistä kertaa innostuin kirjoittamaan tänne. Olen syntynyt 1960-luvun alussa. Sijoittaminen oli minulle silti tuttua jo ala-asteikäisenä. Vanhemmat ovat molemmat vauraista ja koulutetuista suvuista. Osakkeita on hankittu jo sukupolvien ajan toisen vanhemman puolella. Pörssi perustettiin 1912, mutta sijoituksia osakkeisiin on tehty jo ennen tuota. Muutamasta firmasta, joissa aiempi polvi on ollut perustajaosakkaana, on kasvanut myöhemmin pörssiyhtiöitä. Ei tosin enää itsenäisiä sellaisia.

Isä työskenteli teollisuudessa ja äiti oli kotona, elintaso perheessä oli erittäin hyvä. Isällä oli hieman työkokemusta myös pankin sijoituspuolelta ja hän osti osakkeita useissa pörssiyhtiöissä itsekin. Ei koskaan myynyt yhtään osaketta. Äidillä oli perittyjä osakkeita varmaan noin tusinassa yhtiössä. Nykyään puhutaan lapsille säästämisestä. Kohdallani tuota tapahtui jo ihan lapsena. Siirrettiin osakkeita lapsille ja merkittiin niitä myös anneissa. Olen leikannut kuponkeja jo koululaisena ja postin mukana tulleet vuosikertomukset eivät menneet roskiin. Osinkoa arvostan edelleen - sen nostamiseen ei tarvita enää saksia. Täysi-ikäiseksi tultuani minulla oli seitsemän yhtiön osakkeita. Ei välttämättä tietoista hajauttamista, kun noita oli hankittu vähän eri syistä. Teollisuutta, kumpaakin pankkia ja myös yhtä kauppafirmaa. Nyt on laajempi hajautus, ei kuitenkaan useita kymmeniä rivejä. Osingot eivät olleet mikään mitätön tulolähde opiskeluaikana.

Lapsena luin KOP:n pörssiyhtiöt kirjaa ja Gunhard Kockin julkaisuja hieman myöhemmin. Saariota varmaan joskus 80-luvulla. Hesarissa sekä Kauppalehdessä oli talousuutisia ja satunnaisesti luin myös Talouselämää. Osinkosarake varsinkin kiinnosti. Perheessä ja myös muiden sukulaisten kanssa saattoi keskustella yrityselämään liittyvistä asioista.

Ainakin minun kohdalla taustalla on valtava merkitys suhtautumisessani sijoittamiseen. Rahaa voi tienata “tekemättä mitään”. Sisaruksiini into ei tarttunut. Tein jopa työuran sijoitusmarkkinoilla, alkaen jostain 80-luvun puolivälin jälkeen. Eri tehtävissä ja hoidin jossain vaiheessa muidenkin varoja. Omaa sijoittamista en aloittanut tyhjästä, mutta mielestäni olen hoitanut leiviskäni kuitenkin hyvin. Työelämästä jättäydyin pois useita vuosia sitten. Sijoittaminen on edelleen yksi nykyisen elämäni ajankäytön kohteita. Hoidan myös perheenjäsenen salkkua. Luonnollisesti minulta on kysytty vuosikymmenten varrella neuvoja. Jo 90-luvun lopulta on voinut hyvällä mielellä suositella indeksirahastoja, jos ei ole aikaa ja kiinnostusta sijoittamiseen. En ole saanut moitteita vinkistä, vaan pitkäaikaiset indeksisijoittajat ovat olleet tyytyväisiä päätökseen lähteä mukaan. Itse olen osakepoimija edelleen.

Suomi on ollut köyhä, eikä henkselinpaukutteluun ole syytä vieläkään. Maailmalla matkatessa on kuullut puhuttavan ylisukupolvisesta vaurastumisesta. Hansasuvut voivat olla edelleen varoissaan. Jopa nyt parjattu länsinaapurimme on meitä reilusti edellä tuossa. Suomi on hyvällä tiellä ja hienoa, ettei sijoittaminen ole enää monille kirosana. En moittisi esi-isiä sijoittamisesta osakkeisiin, maa-omaisuutta toki oli myös ennen tuota. Varsinainen toimeentulo heillä oli usein jokin virka silti. Pitkä aika on luonut vaurautta usealle. Edes vähemmän työteliäät sukulaiseni tuskin ovat olleet tuttuja asiakkaita Kelan luukulla. Työntekoa on kyllä arvostettu meillä.

Kun tietoisuus sijoittamisesta on noussut kohisten näilläkin leveyksillä, niin tuolla on vaikutusta myös kansallisella tasolla. Ilahduttavaa on myös keskustelun taso. Vaikka olen ollut kuvioissa jo pitkään, niin minua nuorempien (ja pätevämpien) sijoittajien kirjoituksia on ilo lukea. Opin niistä edelleen paljon.

Kotona saaduilla esimerkeillä on väliä. Onneksi en ole enää niin outo lintu piensijoittajana. Rauma-Repolaa enemmän kavereita kiinnostivat mopot. Edes vauraista perheistä kotoisin olevat kaverit eivät olleet kiinnostuneet osakkeista silloin. Oudosta harrastuksesta huolimatta en ollut mikään nörtti kuitenkaan. Nyt on ihan arkea säästää pienille lapsille. Hitaasti, mutta varmasti etenevät härmäläiset. Sijoittaminen on mahdollistanut minulle asioita elämässä, jotka eivät välttämättä muuten olisi toteutuneet. Jatkossa yhä useammalle ja toivottavasti myös heidän lapsille. En ole myöskään minulta pois, että joku pärjää itseäni paremmin. Tälläkin palstalla on taatusti minua vauraampia, komeampia, fiksumpia ja nuorempia henkilöitä. Näillä mennään.

[Bondi]

@Wappie

Tässä ketjussa foorumilaiset voivat kertoa sosioekonomisesta taustastaan ja sen vaikutuksesta omaan sijoittamiseen. Aiheesta voi myös keskustella yleisesti kertomatta omia taustojaan. Ovatko vanhempasi tai isovanhempasi sijoittaneet? Oletko saanut perintöä? Miten vanhempiesi sosioekonominen tausta on vaikuttanut kouluttautumiseen, työelämään, verkostoitumiseen ja sitä kautta sijoittamiseen?

Täällä myös yksi tällainen “luokkarajoja” rikkova sääntöä vahvistava poikkeus lisää. Olen myös kotoisin pienestä kaupungista ja kasvoin köyhässä perheessä, jossa molemmat vanhempani olivat kouluttamattomia ja matalapalkkaisia duunareita. Vanhempani eivät sijoittaneet tai liiemmin säästäneet, maksoivat vain asuntolainaa pois suomalaisille tyypilliseen tapaan. Perheessämme sijoittaminen koettiin enemmänkin uhkapeliksi kuin tavaksi vaurastua, eikä varallisuuden kerryttämiseen oikeastaan ollut heillä kehuttavia mahdollisuuksiakaan. Sen sijaan koulutusta arvostettiin perheessämme korkealle ja meitä lapsia kannustettiin opiskelemaan, vaikkakaan omat kouluttamattomat vanhemmat eivät tällä opin tiellä kyenneet meitä itse tukemaan.

Kiitos Suomen laadukkaan koulujärjestelmän, räpiköin sitten omatoimisesti peruskoulun läpi, matkasin lukioon ja valmistuin kuin valmistuinkin lopulta ylioppilaaksi. Armeijan jälkeen, ja silloisen kaveripiirin vanavedessä, suuntasin seuraavaksi vailla tarkkaa suunnitelmaa tekniselle alalle korkeakouluun, josta valmistuinkin lopulta perheemme, ja koko sukumme, ainoaksi diplomi-insinööriksi vastoin kaikkia ennakko-odotuksia. Rehellisesti sanottuna, en usko, että olisin tällaiseen luokkahyppyyn kyennyt, jollei Suomen koulujärjestelmä olisi tällaista “ilmaista” kouluttautumista mahdollistanut.

Sijoittamaan aloitin ensimmäisen vakituisen työpaikkani kahvipöytäkeskustelujen innoittamana, aluksi vaatimattomilla summilla harjoitellen, mutta sinnikkäästi tähän päivään saakka pitkäjänteisesti jatkaen. Pääomani keräsin pelkistä ansiotuloista säästämällä ja vaatimatonta elämää elämällä. Perintöä en ole saanut, en tarvitse, enkä edes odota merkityksellistä sellaista saavani. Tähän päivään mennessä salkkuni on kasvanut jo sen kokoiseksi, että voin todeta näin vaatimattomasti, että ei juuri tarvitse tämän duunariperheen kasvatin rahaa miettiä.

[Paperikasi1]

Kiinnostavia tarinoita kyllä ihmisillä. Ehkä avaan vähän omaakin taustaa.

Oon kotoisin pienehköstä maaseudun keskellä olevasta kaupungista. Omassa perheessä rahankäytöstä tai eteenkään säästämisestä tai sijoittamisesta ei puhuttu kuin hyvin harvoin, ehkä sen vuoksi että meillä oli kaikki riittävän hyvin - vanhemmat olivat vakituisissa ja kohtuupalkkaisissa töissä. Suvun perittyä rahaa tai omaisuutta ei ollut kummallakaan puolella, toinen vanhemmista kasvoi todella köyhässä yksinhuoltajaperheessä, toisen perheessä varat ja omaisuus olivat pienehkössä alassa peltomaata. Vaikka vanhemmillani viiden lapsen kasvattamisen ohella ylimääräistä ei varmaankaan suuria summia jäänyt, he laittoivat jotain pientä sivuun ja meillä lapsillakin oli tuolloin omat korkeakorkoiset säästötilit ja muistaakseni jotain obligaatioita. Osakkeita ei perheessä ollut koskaan.

Vaikka vanhemmat olivat koko 90-luvun lamankin ajan töissä, niin 80-luvun lopulla hankittu isompi omakotitalo muuttui korkojen noustessa kalliiksi, ja tämän lisäksi päälle kaatui toisen perheen asuntolainan takausvastuu. Noilta ajoilta muistan yksityiskohtana sen että yhtäkkiä minulla olikin vain yksi pankkikirja, se korkeakorkoinen oli hävinnyt piirongin laatikosta. En osannut tätä silloin ihmetellä mutta nyt taidan tietää mitä niille rahoille sitten tuolloin kävi.

Mä muutin kotoa pois opiskelemaan kauppakorkeaan 90-luvun puolen välin tietämillä. Lähinnä sen vuoksi ettei minulla ollut aavistustakaan mitä haluaisin tehdä isona ja kauppakorkeaan satuin pääsemään suoraan sisälle ylioppilastodistuksellani. Kauppiksessa päädyin lukemaan rahoitusta, tämäkin vähän tuurilla. Ei mulla ollut pääaineen sisällöstä mitään kovin hyvää ymmärrystä, vaan hain koska tänne oli eniten pyrkijöitä - peesaustaktiikka in action! Opiskelut toivat kyllä mielekästä sisältöä ja alkoivat vähitellen tuntua mielenkiintoisilta. Huomasin kyllä että suuri osa ympärillä olevista ihmisistä tuntui olevan vauraammista taustoista - he puhuivat reppureissaamisesta ja minä en ollut koskaan ollut edes lentokoneessa. Joku sai ylioppilaslahjaksi oman auton, minä sain vanhemmilta mukaan käytetyn polkupyörän. Moni asui joko yksityiseltä vuokratussa asunnossa jossain keskustassa tai jopa opiskelukaupungista ostetussa omassa kämpässä, minä yritin kituuttaa solukämpässä, tuloina pienet säästöt kesätöistä, opintotuki ja asumislisä. Suuren osan ajasta oli tunne että olen materian osalta takamatkalla ja olen jäänyt asioista paitsi.

Töihin päästyäni tämän vajeen paikkaaminen oli sitten se suurin prioriteettini. Tunne siitä että siirryn palkkatöihin ja kituuttelisin edelleen opiskelijabudjetilla tuntui sietämättömältä. Sen vuoksi pitkään raha poltteli taskuissa ja hankin kaikennäköistä mistä koin jääneeni paitsi. Jotain sijoituksiakin kokeilin pikkupanoksilla - JOT automationia ja jotain rahastoja ainakin oli - mutta IT-kupla puhkesi juuri tuolloin ja ne säästetyt rahat menettivät suuren osan arvostaan. Hammasta purren myin kaiken pois ja nielin tappiot.

Silloinen puolisoni puolestaan tuli perheestä jossa kiinteä omaisuus oli ainoa arvostettava asia. Nostimme jossain 00-luvun alkupuoliskolla tuloihimme nähden valtavan lainan jolla hankimme sitten ensiasunnoksi kolmion Helsingin kantakaupungista. Sijoituksiin ei tämänkään jälkeen jäänyt yhtään rahaa, suuri osa tuloista meni lainanlyhennyksiin ja jälkikasvun syntymisen myötä myös heidän kuluihinsa - hankittiin auto ja kaikkea muuta tarviketta. Vähitellen nousevat tulot mahdollistivat ensisijaisesti elintason kasvattamisen eikä säästöön jäänyt oikeastaan mitään.

Reilu 10 vuotta sitten eron jälkeen myin oman puoliskoni asunnosta exälle. Maksoin oman osuuteni lainasta pankille takaisin ja mulla oli 35-vuotiaana ensimmäistä kertaa elämässäni tilanne että tilillä oli kuusinumeroinen summa rahaa. Tai ihan rehellisesti - yli viisinumeroinen eurosumma. Kun kerran tähän tilanteeseen pääsin, riskinottohaluni oli todella vähäistä ja päätin pitää näistä rahoista kynsin ja hampain kiinni. Suurimman osan pidin käteisenä, ja muutaman kymppitonnin laitoin kasvamaan Seligson Pharokseen - paljon hajautusta eri sijoituslajeihin ja maantieteellisesti tuntui helpolta ratkaisulta. Löytyi uusi parisuhde, ja hankimme yhteisen omakotitalon. Uusperheen kuviot ja säätäminen, asuntolaina ja ura-asiat olivat vuosikausia tärkeimpinä asioina mielessä eikä kaistanleveyttä tai riskinottokykyä sijoituksiin oikein ollut jäljellä.

Vähitellen alkoi kuitenkin kerääntyä varmuus siitä että asiat ovat oikeasti ihan hyvin ja mallillaan, ja myös palkasta alkoi jäämään kuukausittain ylimääräistä. Ryhdyin ensin säästämään kuukausittain osakerahastoihin, ja vähitellen myös katsomaan suoria osakesijoituksia kun oma riskinsietokyky on muuttunut. Pyrin pitämään 60-70 % salkusta rahastoissa, tämä on omien sijoitusten peruskivi joka tuottaa sen mitä tuottaa. Jäljellejäävästä osuudesta edelleen 50-70 % on sijoitettu ns. turvallisiin, lähtökohtaisesti ikuisuuspidossa oleviin osakkeisiin (salkun suurimpien omistusten joukossa on Apple, Investor AB, Fortum ja Mandatum). Lopulla osuudella sijoitan lyhyemmällä tähtäimellä ja riskisempiin kohteisiin. Salkku on vähitellen kasvanut - oli fantastinen tunne kun omien sijoitusten arvo nousi ensimmäistä kertaa yli sadan tonnin rajan!

Lapsille tavoitteenani on tarjota enemmän osaamista ja ymmärrystä mitä itse olen aikanaan saanut kyytiin. Nyt teini-ikäisten kanssa ollaan keskusteltu ylipäätään säästämisestä ja siitä, miten kannattaa opetella laittamaan jemmaan kaikista tuloista ensin siivu tulevalle itselleen. Jos toimii kuten minä nuorempana, niin mikään tulomäärä ei riitä kun menot kasvavat samaa tahtia. Ei heillä isoja salkkuja ole, mutta kuitenkin täysi-ikäisenä ihan reippaasti viisinumeroiset summat.

[Kiinteistosijoittaja]

Aivan fantastisen hieno ketju. Todella upeita ja avoimesti kerrottuja tarinoita.

[Der_Korbo]

Olen 80-luvun lapsi ja taaksepäin katsoen perhetausta, lama ja isovanhempien kokemukset Karjalan evakkoina ovat vaikuttaneet omaan koulutukseen, verkostoitumiseen ja sijoittamiseen.

Asuin lapsuuteni pääkaupunkiseudulla yhdellä (nykyään) Suomen Top 5 suurituloisimmista alueista. Isovanhempani muuttivat alueelle Pohjois-Karjalasta 50-luvulla ja rakensivat talon alueelle, joka tuolloin oli vielä ruotsalaisten suosimaa kesämökkialuetta. Toinen isovanhemmista työskenteli rakennuksilla ja toinen siivoojana ja jakoi aamuisin Hesaria. Tonttien hinnat ja asuinalueen profiili olivat siis tuolloin aivan eri mitä nykyään. Puhdas onnenkantamoinen on, että alue kehittyi (oletettavasti taustastaan johtuen) 90-luvulle tultaessa paremmin toimeentulevan kansanosan omakotitaloalueeksi. Vanhempani muuttivat 90-luvun alussa alueelle asumaan, koska isovanhemmat asuivat lähellä ja saivat ennakkoperintönä tontin edullisesti.

Moni perhe alueella eli tuolloin kuitenkin ihan tavallista elämää ja talot olivat ns. normaaleja pakettitaloja, mutta kun asiaa nyt miettii niin olihan monen lapsuudenkaverin vanhempi yrittäjä, insinööri tai vähän enemmän kouluttautunut. Tällainen luonnollisesti vaikuttaa terveesti siihen mielenmaisemaan mikä lapsena muovautuu, alkaa ajatella että ehkä itsestäkin voi tulla mitä vain haluaa. Duunari-isälläni oli tapana sanoa että hän on ”tämän kadun ainoa duunari”.

Omista vanhemmistani äiti on käynyt yliopiston ja oli valtiolla hommissa, isä taas toimi 90-luvulla rakennusalan pienyrittäjänä. Isä kouluttautui laman aikana uudestaan kirvesmieheksi jäätyään työttömäksi aiemmasta työstä. Lama ja vanhempien koulutustausta vaikutti kotona siihen, että lainasta varoittamisen lisäksi koulutuksen tärkeyttä korostettiin – “vähintään lukio tulee käydä”. Itselläkin oli tähtäimessä ala-asteelta lähtien yliopisto . Laman aikaan rahaa ei luonnollisesti ollut liikaa, kun isä opiskeli ja äiti elätti nelihenkistä perhettä yksin, mutta yleisesti lapsuus oli ihan onnellinen ja lapsen perspektiivistä mitään ei puuttunut.

Luulen, että näistä ajoista tietty säästäväisyys on iskostunut omaan ajatusmaailmaan, vaikkei asiasta erityisesti kotona valistettu. Melkein päin vastoin, nuoruudesta on jäänyt mieleen muutamia kertoja kun piti lainata isälleni rahaa (euroina useampia satasia, en tiedä mihin nuo rahat menivät ja miksi isän rahaongelmat olivat niin toistuvia). Lisäksi muutaman kuukauden palkka jonka tein töitä isän raksalla jätettiin maksamatta, mutta tuohon aikaan hänen taloudelliset ongelmansa olivat sen verran suuria (näin oletan, mutta asiastahan ei luonnollisesti puhuttu eikä puhuta ) että ne päättyivät itsemurhayritykseen ja jätin asian sikseen. Vähän tuon jälkeen hän luopui yrityksestä. Isän neuvo oli ”älä ikinä ryhdy yrittäjäksi”.

Nuoruus oli siis rahankäytön kannalta aika ristiriitainen, mutta ehkä näistä jäi jotenkin opettavaisena mieleen säästämisen mahdollistama taloudellinen turva.

2000-luvun alkupuolella omilleni muuttaessa olin saanut opiskelupaikan teknillisestä korkeakoulusta ja rahaa taisi olla n. 1000 euroa säästössä. Menin kuitenkin ennen opiskelujen alkua töihin ja kävi niin, että viihdyin todella hyvin kyseisessä työssä. Palkka riitti mukavasti kaikkeen normaaliin ja työ oli kivaa. Säästöönkin jäi hyvin, vuoden jälkeen taisi olla n. 10.000e säästettynä. Lykkäsin opintojen alkua pari vuotta ja sitten vielä hieman lisää kun perustimme kollegoiden kanssa yrityksen. Se siitä isän neuvosta Vuodet kuluivat, yhtäkkiä huomasin että 30-vuotta alkoi lähestyä, opinnot olivat jääneet aivan alkutekijöihinsä ja olin itse työllistämässä 10 henkeä. Säästöönkin yritystoiminnasta oli jäänyt ja omaisuutta pankkitilille oli kertynyt n. reilu sata tuhatta euroa. Perus “pahan päivän vara” oli jo säästetty ja hieman ylimääräistä, joten mietin että lopulle rahalle olisi hyvä saada jotain parempaa kohdetta kuin pankkitili. Tässä vaiheessa (tai oikeastaan asiaa muutaman vuoden ensin harkittuani ) aloin säästää indeksirahastoihin ja oikeastaan tällä tiellä olen edelleen.

Muutaman viime vuoden ajalta korona-pandemia vei pohjan perusturvallisuudelta. Vaikka olin toiminut yrittäjänä vuosikymmenen pelkältä lukiopohjalta ja yrityksellä meni ihan hyvin, tajusin että mikä tahansa ennakoimaton tapahtuma voi heittää asiat aivan uuteen asentoon ja saatan päätyä tilanteeseen jossa olen ilman koulutusta, 15 ihmisten palkat tulee maksaa ja projektit viedä maaliin. Luottamus tulevaisuuteen horjui.

Kaikki meni lopulta ihan hyvin, mutta koronan aikana huomasin että lapsuuden kokemukset ja etenkin isän ongelmat, menneisyys ja kouluttamattomuus pelasivat isoa roolia sen suhteen, mikä oli oma turvallisuudentunne ja luottamus systeemiin. Tuntui, että vaikka menisi miten hyvin niin saattaa jäädä tyhjän päälle. Tämän jälkeen säästämisestä ja omaisuuden kartuttamisesta “pahan päivän varalle” tuli jokseenkin pakkomielteistä ja tuntui että mikään määrä rahaa ei riittänyt tuomaan turvallisuuden tunnetta. Jos yöllä ei tullut uni, lampaiden laskemisen sijaan laskin kuinka paljon teoreettisesti eri rahastot ja osingot tuottavat vuoden, kahden, kymmenen vuoden kuluessa…

Yritystoiminta jatkui kuitenkin kannattavana. Oli myös hyvä huomata että kriisestä ja näiden tuomista pörssidipeistäkin noustaan takaisin, mikä loi uskoa siihen että selviää myös vaikeista ajoista ja omaisuus pörssissä kyllä palautuu ajan kanssa jos vain jatkaa säännöllistä säästämissuunnitelmaa eikä lähde hötkyilemään tai kikkailemaan. Vuosi sitten myin yritykseni, jolloin ensimmäistä kertaa tilillä olikin seitsemännumeroinen summa rahaa ja tätä olen nyt kuluneen vuoden koittanut hajauttaa järkevästi ottamatta sen isompaa mielipidettä markkinoilla.

Ehkä nyt on sellainen olo, että olen päässyt ns. turvallisempaan vaiheeseen ja vaikka elämä heittelisi, pärjäisin todennäköisesti ihan hyvin taloudellisesti vaikka työ menisikin alta. Työuraa on edessä vielä 30 vuotta, enkä näe oikein järkevänä vielä FIRE:stä haaveilla. Tulevaisuuden suunnitelmiani on keskittyä edelleen todella mielenkiintoiseen työhön ja odotan mielenkiinnolla miten voin saada tähän asti kerrytetyn omaisuuden poikimaan.

[Lobeh]

Todella mielenkiintoinen ketju ja mielenkiintoisia tarinoita. Tässä omani:

Olen syntyperäinen perheellinen 38V Helsinkiläinen lama-ajan lapsi. Lapsuus vartuttu kohtalaisen lähellä keskustaa, joskin pienissä asunnoissa perheen kokoon nähden. Vanhemmat olivat molemmat yliopiston käyneitä tutkijoita. Niillä palkoilla kyllä tulimme toimeen mutta mistään leveästä elämästä ei voi puhua. Autoon ei ollut varaa eikä etelänmatkoihin tai hirveästi harrastuksiinkaan ja kaikki meni mitä sisään tuli. Rahan käyttö oli kuitenkin siinä määrin järkevää eikä mitään velkaongelmia tai vastaavia ollut. Vanhempani myös opettivat säästämisen merkityksen, viikkorahaa kun laittaa riittävästi sivuun niin sillä saa sitten ostettua isompia asioita jne. Pörssi-, rahasto- ja muusta sijoittamisesta ei heillä kuitenkaan ollut kokemuksia tai oppeja jakaa. Päiväkodissa ja koulussa oli hyvin varakkaista perheistä lapsia mutta en muista tätä varsinaisesti noteeranneeni. Joillain oli enemmän leluja kun toisilla, joillain oli isompia ja joillain pienempiä kämppiä. Samoja leikkejä niissä kuitenkin leikittiin. Jälkikäteen on selvää että olimme tuossa porukassa varakkuusjakauman alkupäästä, mutta en sitä lapsena huomannut mitenkään.

Koska molemmat vanhemmat olivat korkeakoulutettuja, ei tainnut koskaan käydä edes mielessä että en kävisi lukiota. Toisaalta matemaattiset aineet ja luonnontieteet kiinnostivat paljon mikä auttoi niissä menestymmään, joten korkeakouluun itsekin päädyin. Työmoraalin suhteen molemmat vanhemmat kävivät perus 9-5 työtä työaikaliukumilla joten ainakaan semmosta ei tullut opittua että kannattaisi päänsä puhki töitä tehdä. Minua ja sisaruksiani ei myöskään millään tavalla yritetty ohjailla tiettyyn suuntaan elämässä, ei niin harrastuksissa kuin opinnoissa tai työelämässä. Olen sisaruksistani ainoa korkeakoulun käynyt. Yrittäjiäkään ei lähisuvustamme löytynyt, jotenkin sellaiseksi itse kuitenkin päädyin.

Täytyy kompata avaajan kommenttia armeijan silmiä avaavasta vaikutuksesta. Lukion loppuun asti sitä tuli oltua kuplassa kun ei tainnut juuri kukaan olla matalatuloisesta, tai hirveän moni edes keskituloisesta perheestä. Armeijassa sitten näkikin kerralla poikkileikkauksen minkälaista väkeä tästä maasta löytyy. En sinänsä näe eri taustoista tulevissa ihmisissä hirveästi eroja, sekä varakkaista että köyhistä löytää niin idiootteja kuin nerojakin. Sen sijaan kuten tässä ketjussa on jo todettu ja tutkimuksista näkee, lapset seuraavat herkästi vanhempien jalanjäljissä koska sen polun ovat nähneet ja oppineet elämänsä aikana.

Sijoittamisesta opin varsinaisesti ensimmäisen kerran vasta korkeakoulussa kun eräällä kurssilla tutkittiin pörssiyrityksiä ja optetettiin tunnusluvuista yms. Tällöin myös tuli tehtyä ensimmäiset pörssisijoitukset. Muistan kuinka epävarma ja ahdistava tunne tuli omien säästöjen laittamisesta jonnekkin missä niiden arvo voi tippua, mutta jotenkin järkeilin itseni ahdistuksen läpi ja sain sijoitukset tehtyä. Innostuin siitä tutkimaan pörssiyrityksiä enemmän ja tein lisäsijoituksia säästöistäni. Sijoittamani summat olivat pieniä mutta kurssiliikkeistä tuli silti huomattavan paljon jännitystä, mikä myös toisaalta hillitsi sijoittamistani. Näiden lisäksi olin laittanut säästöjä aiemmin johonkin pankin omaan monimutkaiseen ja kalliiseen tappiosuojattuun rahastoviritelmään. Voi kunpa joku olisi kertonut mitä kusetusta semmoiset ovat ja kertoneet lyhyesti indeksisijoittamisesta. Noh, tärkeintä kuitenkin on se perus viisaus että aika sama mihin sijoittaa kunhan sijoittaa edes johonkin. Onneksi itselläni oli riittävästi kiinnostusta aiheeseen että jatkoin sijoittamisesta oppimista omin päin. Nyt valtaosa sijoitusvaralllisuudestani on indekseissä, joskin suoriakin osakesijoituksia löytyy aika paljon.

Lopuksi vielä todettakoon että on mielestäni äärimmäisen hölmöä että sijoittamisesta ei opeteta alemmilla koulutusasteilla enempää. Jos kerta säästämisestä opitaan vähitellen jo pienestä pitäen niin miksi ei samaa voisi tehdä sijoittamisen kanssa? Tämän hyötyjä ei ole vaikea argumentoida riippumatta ihmisten erilaisista sen hetkisistä sosioekonomisista tilanteista.

[Liukkis]

Mielenkiintoinen ketjun avaus! Ja johtaa juurikin pohdintaan siinä, että mikä vaikutus omalla kasvatusympäristöllä ja sosioekonomisella taustalla on siihen millainen ihminen ja rahankäyttäjä henkilöistä tulee!

Täällä myös 80- luvun puolivälissä syntynyt nuorin lapsi yksinhuoltajaäidin kasvattamaan perheeseen. Äiti kouluttautumaton ja köyhyydessä kasvanut. Löytyy kaksi sisarusta, jotka minua 5- ja 6- vuotta vanhempia. Muistan, että pikkupoikana elämä oli vielä melko onnellista vaikka rahaa ei ollutkaan, mutta sitten tuli lama, ja työttömyys. Tämä johti vanhemman alkoholin käyttöön ja siitä lähtikin alamäki. Päivisin notkuttiin baarissa uuden puolison kanssa ja yöllä tultiin kotiin riitelemään. Tällöin sai onneksi koulusta kuitenkin ruokaa ja kotona sitten syötiin, mitä kaapeista löytyi. Tilanteet kärjistyivät niin, että vanhemmat sisarukset muuttivat teini-iässä jo pois kodista ja minut ns. jätettiin yksin. Kunnes sitten ilmeisesti naapurit olivat soitelleet sosiaalihuoltoon ja sieltä tultiin sitten hakemaan minutkin pois lastenkotiin. Tällöin tämä tuntui tietysti kauhealta, mutta olihan tuollaisesta ympäristöstä hyvä päästä pois. Noihin aikoihin muistan myös luvanneeni itselleni, että minusta ei ikinä tule alkoholista vaan haluan itselleni paremman elämän.

Epämukava kotitilanne kuitenkin johti siihen, että ylä-aste ei mennyt ihan nappiin (vaikka ala-asteella oli huippunumerot) ja jouduin menemään kymppiluokalle. Tiesin kuitenkin, että en ole tyhmä vaan menestykseeni vaikutti muut asiat ja hakeuduin sitten yläasteen jälkeen kymppiluokalle korottamaan numeroita ja sitten lukioon vaikka minulla ei ollut mitään hajua mitä haluaisin aikuisena tehdä (tokkopa vieläkään). Ylioppilaaksi valmistuessani olin perheen ensimmäinen ylioppilas.

Lapsuudessa ei luonnollisesti ikinä mainittu sijoittamista enkä usko äitini sellaista miettineenkään, vaan elämä keskittyi selviämiseen päivä kerrallaan. Säästämistä tai muuta taloudenhallintaa ei myöskään käyty läpi ja velkoja ja maksumuistutuksia oli koti täynnä. Tämä johti siihen, että lukion jälkeen pohtiessani tulevaisuutta kaikki töistä kerätyt rahat kyllä meni, kun sitä kerran oli. Päästessäni ammattikorkeakouluun sitä alkoi vasta aikuistumaan ja miettimään, että mitä raha oikeastaan on. Johtuen ehkä taustastani, minusta on tullut myös koulutuksen suhteen ehkä ylisuorittaja, sillä ammattikorkean jälkeen lähdin hakemaan maisterin tutkintoa Lontoosta ja myöhemmin olen vielä toisen maisterin käynyt nappaamassa Helsingin yliopistosta (tohtoria ei ainakaan vielä). Sijoittaminen tullut kuvaan vasta myöhemmällä iällä ehkä noin vajaa 10 vuotta sitten (rahastojen avulla), mutta syvällisempi ymmärrys asioihin tullut vasta iän ja opintojen myötä. Olen ollut onnekas sen suhteen, että ympärilläni on ollut ihmisiä, jotka ovat olleet kiinnostuneita rahoitusmarkkinoista ja tämä innostus on myös itseen tarttunut. Sijoittamisen myötä myös oma talouden hallinta on parantunut ja nykyisin melko säästäväinen ihminen.

Johtuen omasta köyhästä taustasta olen myös aina halunnut nähdä maailmaa, sillä lapsuudessa se ei ollut mahdollista. Olenkin onnekas, että olen päässyt reissaamaan reppu selässä paljon ympäri palloa töistä kerätyillä rahoilla ja nähnyt paljon. Onnekas olen myös siinä, että minulla on aikuiselämä ollut varsin onnellista, sillä valitettavasti en voi sanoa samaa sisaruksistani, jotka jatkoivat ns. ympäristön viitoittamalla polulla ja alkoholin parissa. Jotta tarinassa ei olisi pelkkää synkkyyttä, niin äiti raitistui sen jälkeen kun minut laitettiin lastenkotiin ja viimein ymmärsi, että hän ei voi elää sillä tavalla. Välimme parantuivat myöhemmin kun asioista keskusteltiin ja olimmekin erittäin läheisiä hänen poistumiseensa saakka pari vuotta sitten.

Itselle tarinan opetuksena on se, että riippumatta taustasta, on mahdollista tehdä ns. luokkanousu ja muuttaa elämänsä suuntaa. Toisille jaetaan paremmat kortit kuin toisille mutta koen, että Suomessa elämäni parantaminen on ollut minulle mahdollista mikäli on vain tahtoa. Lisäksi mikäli minulle ikinä tulee jälkikasvua, niin opetan heille talouden hallintaa, sijoittamista ja järkevää rahankäyttöä. Olipas sekavaa ajatuksen virtaa lounastauolla, mutta toivottavasti joku sai tarinasta kiinni!

[_TeemuHinkula]

Täältäkin hatunnosto ketjulle!

Koska ketjun avausviesti sallii myös yleisemmän tason keskustelun, päätin laittaa oman korteni kekoon jakamalla joitain työssäni opettajana sekä omaa elämää reflektoidessa läpi käymiäni ajatuksia.

HUMAN CAPITAL

Heti kärkeen on sanottava, että otsikon termi on varmaan väärä kertomaan sitä, mitä itse yritän sillä tässä kuvata. Termi tuli joskus vastaan jossain englannin kielisessä sepostuksessa ja pidin ajatuksesta. Sana capital viitaa pääomaan, jonka Wikipedia määrittelee seuraavasti:
“Pääoma tarkoittaa taloustieteessä kaikkia ei-inhimillisiä varoja, joita voi omistaa ja vaihtaa markkinoilla.”

Minä kuitenkin viittaan tässä sillä nimenomaan johonkin sellaiseen yleisluontoiseen ja myös inhimilliseen assettiin, jonka voi halutessaan tai ajan saatossa muuttaa johonkin muuhun muotoon.

Lähtöajatus tälle termille on se, että jokaisella ihmisellä on tietty määrä “Human capitalia”, joka elämän aikana muuttaa muotoaan. Hyvin määräävänä tekijänä tässä on aika.

Syntyessään ihmisen pääoma koostuu geeneistä, elinympäristöstä sekä odotettavasta elinajasta. Ajan saatossa tätä potentiaalia aletaan sitten jalostamaan esim koulutuksen, työnteon, verkostojen, ihmissuhteiden, elämänkokemusten yms. avulla joksikin realisoituneeksi pääomaksi. Oli se sitten rahaa, rakkautta tai erilaisia kokemuksia.

Kokeilen havainnollistaa asiaa tällä kuvalla.

Monessa tässä ketjussa kerrotussa tarinassa on noussut esille se, miten sijoittaminen on aloitettu myöhään. Myös suomalainen tapa elää visusti ja säästää sukanvarteen käteisenä on tainnut nousta esille.

Human capital-termin tarkoitus on korostaa ajan merkitystä elämässä sekä sen tuomia mahdollisuuksia. Lähestyn asiaa anekdootilla.

Minulla on kunnia tuntea eräs saksalais-slovakialainen pariskunta, jotka molemmat ovat korkeasti koulutettuja n. kolmikymppisiä. Parisuhteen edetessä yhteisen asunnon ostaminen tuli ajankohtaiseksi ja täällä Luxissa ne eivät ole kaikkein huokeimpia. He siinä pohtivat, että uskaltaakohan sitä ostaa kämppää, kun lyhennys olisi niin korkea. Kuitenkin sen suuruinen, johon heillä olisi nyt varaa. Riskit esim asuntojen hintojen laskusta pelottivat. Silloin korot oli vielä suht alhaalla ja täällä päin pitkät kiinteät korot asuntolainoissa on yleisiä. Siinä heidän spekuloidessaan ja kauhistellessaan muistutin, että he ovat nuoria, kauniita ja koulutettuja uraohjuksia. Jos Luxin kaltainen yhteiskunta ei tarjoa heille mahdollisuutta kehittyä elämässä ja nostaa palkkatasoa, niin kelle sitten? Heillä oli ja on siis valtavasti Human Capitalia käytössään, jonka voi halutessaan reaolisoida vaikkapa rahaksi. Noh, he ostivat asunnon miljoonalla, ovat molemmat edenneet urallaan, palkka on noussut ja vapaa kassavirta ei todellakaan ole enää ongelma.

Tarinan opetuksena yritän kertoa sitä, että nuoren ihmisen kannattaa ottaa riskiä, koska heillä on potentiaalia vielä kehittää itseään sekä löytää mahdollisuuksia muuttaa potentiaalipääomaansa reaalisoituneeksi pääomaksi.

Jokin aika sitten kirjoittelin siitä kuinka epäilen liian hyvinvoivien länkkäreiden johtavan talouskasvun hyytymiseen. Tällainen pieni korostunut riskinotto voisi ruokkia siinäki ongelmassa. Tosin todennäköisempi lopputulos olisi varmaan se, että ihmiset vauraustuisivat entistä aikaisemmin.

Toki elämä kohtelee ihmisiä erillälailla eikä kaikki ole itsestä kiinni, joten oikeanlaisempi kuvaaja näyttäisi varmaankin tältä.

Tämä Human Capital on kuitenkin mantra, jota yritän viljellä oppilailleni. Että he pyrkisivät käyttämään potentiaalinsa hyödyksi ja jalostaisivat sen mahdollisimman tehokkaasti haluamakseen pääomalajiksi.

LUOKKARETKI

Tässä ketjussa mielenkiintoista, mutta vähemmän yllättävää on se, että suurin osa kirjotetuista tarinoista koskee niitä, jotka ovat lähteneet alemmista sosioekonomisista luokista. Se on ihan ymmärrettävää, koska ne ovat jopa tosi koskettavia. Itsellänikin merituuli puhalsi aika rajusti silmään joitain tarinoita lukiessa. Oma tarinanikin versoaa alemmista sosioekonomisista luokista kuten sitä Alokkaan haastattelussa aikanaan hieman avasinkin.

@Gadus

@Ituhippinen

Vaikka sosioekonominen luokka periytyy hyvin vahvasti, pystyy tämän kaavan murtamaan “helposti” hyvällä kasvatuksella, ja ripauksella onnea sattumankaupassa (lapsen piirit, kiinnostuksen kohteet).

Tuo on muuten mielenkiintoinen asia ihan sivuanekdoottina, vaikka siitä ei tässä keskustellakaan. Sosioekonomien status on monimutkainen keissi ja vaikka koulutustaso ei olisi huippuluokkaa niin panostus yleissivistykseen ym. vastaavaan todennäköisesti parantaa…

Suomi on tunnettu tasa-arvoisena maana, jossa luokkarajat ovat hyvin häilyvät. Kiitos esimerkiksi ilmaisen tai ainakin halvan koulutuksen, josta itsekin olen päässyt nauttimaan. Luokkarajat eivät kuitenkaan ole pelkästään mitään politiisia päätöksiä tai varallisuuseroja. Se on myös taitoa reaolisoida tuota Human Capitalin potentiaalia. Siihen meille annetaan elämän alussa kovin erilaiset eväät. Asiasta on kirjoitettu aikanaan ihan mielenkiintoinen kirjakin.

Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa - Katriina Järvinen - E-kirja -...

Luin kirjan n. 15 vuotta sitten, joten muistikuvat ovat hieman hatarat, mutta siinä käytiin esim läpi sitä, kuinka tietyissä perheissä totutaan puhumaan eri kielillä jo alusta asti. Tällainen taito esimerkiksi luo paljon mahdollisuuksia Human Capitalin reaalisoimiseksi.

Toisena anekdoottina mainittakoon se, että menin aikanaan uteliaisuuttani lukemaan kirjaa muistaakseni 3B ratikkaan (eikäku sporaan). Silloin se kulki Kalliosta Töölön ja Rautatieaseman kautta Eiraan, josta se jatkoi taas Rautatientorin kautta takaisin Kallioon. Käviköhän se Kauppatorillakin, noh monessa paikassa kuitenkin. Tuolla reitillä näki hienosti Helsingin luokkien erot, kun Eiran hienostoihmiset hyppäsi pois rautatieasemalla, jossa kyytiin hyppäsi Kallion kulkijat. Kalliossa taas kyytiin tuli Töölöön keskiluokkaa, joka vaihtui taas rautatieasemalla Eiran herroihin ja rouviin.

MISSÄ KULTALUSIKAT?

Olisi mukava kuulla tässä ketjussa tarinoita myös niiltä kultalusikka suussa syntyneiltä. Heidän kokemuksista, virheistä sekä opeista. Esim miten sijoittaminen on ollut jo alusta asti osa elämää ja varallisuuden hoito on ollut aina osa arkea. Tällaiset tarinat voisivat auttaa niitä, jotka ovat parhaillaan luomassa itse ensimmäistä sellaista sukupolvea, jolla on jo syntyessään varallisuutta hoidettavana.

[Gadus]

No nyt tulee sen tason juttua, että alkaa hiljalleen tuulemaan kovaa ylitse tuosta otsan yläpuolelta

Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että perhetausta ja erityisesti koulutustaso kuitenkin lopulta määrittelee piirit ja mihin elämä lopulta asemoituu. Muistan joskus nuorempana seurustelleeni vähän paremman taustan immeisen kanssa ja vaikka kemiat muuten kohtasivat niin en koskaan tuntenut oloani mukavaksi hänen omassa perhe- ja tuttavapiirissään. Maalainen on maalainen ja kun sitä on kasvanut pitkäaikaistyöttömyyden ym. parissa niin hienot tittelit, ulkomaanmatkat ym. vastaava tuntuivat jotenkin teennäiseltä ja kaukaiselta. Toki oma koulutustausta tai sen puute vaikuttaa myös asiaan. Olisi kiva kehua jollain hyvällä koulutuksella tai asemalla erityisesti uusia ihmisiä tavatessa, vaikka eipä tuo välttämättä kovin monia kiinnosta.

Jonkin sortin paradoksilta tämä oma elämä ja arki tuntuu, koska identiteetti ilmeisesti on tuo köyhä maalaispoika, joka on huonosti käynyt kouluja ja ei ole koskaan työn taikka opiskelujen kautta päässyt tutustumaan samanmielisiin ihmisiin. Intressit ovat monelta osin “paremman” väen kanssa samaa tasoa ja taloudellinen toimeentulo luultavammin parempi kuin suurimmalla osalla. Maalaispoika kuitenkin tositilanteen tullen taitaisi ahdistua ja vetäytyisi kuoreen mikäli ajautuisi tekemisiin näiden paremman väen ihmisten kanssa.

Kylläpäs tuli sekava teksti, mutta jospa joku ymmärsi edes osan. En tiedä onko tässä omalta osin mitään enää tehtävissä, mutta ehkäpä sitä saa tuon nuorison valmennettua paremmin elämän haasteisiin

[Addick]

Olen miettinyt, että pitäisikö tähän ketjuun kirjoittaa ja kun nyt noin kehotat, niin annetaan muutama sana ketjun täytteeksi.

Minä olen hyvästä perheestä, vanhempani ovat ekonomi ja lääkäri.

Kotona opittiin, että työtä tehdään, ajatella pitää osata, toisia autetaan ja keskustelu kantaa. Kirjat ja sanomalehdet täyttivät meillä sekä hyllyjä että huoneita.

Lapsuus oli onnellinen ja pahat traumat jäivät uupumaan mielen syövereistä.

Ensimmäiset sijoitukset papan ennakkoperinnöstä Fennia Kasvu -rahastoon pankin tiskillä vuonna 2001. Perintöä tuli 7 000 markkaa ja sijoituksena lähti tili liki tyhjäksi, 7 500 markkaa kerralla.

Opin, että romahduksen jälkeen kannattaa sijoittaa. Isä auttoi, mutta lopullinen sijoituspäätös tehtiin itse. Paljonko ja mihin. Lopulta vielä myin nämä tuurilla ennen finanssikriisin romahdusta.

Kotona ei ollut pulaa mistään, mutta ei meillä tosiaankaan tuhlattu rahaa. Uuden paidan tarve piti osata perustella, jos sitä ei ollut valmis omalla rahalla ostamaan. Hyviä harrastuksia tuettiin puolella, mutta hupihankinnat (ja kaljat) piti ostaa kokonaan omalla rahalla.

Työnteko alkoi 14-vuotiaana siivoushommilla, 16-vuotiaana puhtaaksikirjoittajana ja 18-vuotiaana jalkapallovalmentajana. Lisäksi tehtiin esim. mökkiremppaa ja vastaavaa. Osasta hommista sai palkkaa ja mökkirempalla maksoin ekan puhelimen, Nokia 3310:n. Rahankäytöstä oppi paljon jo nuorena, koska tienaamiaan rahoja ei halunnut tuhlata.

Lukio meinasi mennä luuhatessa pahasti pitkäksi, kun pelailin pokeria ja ajattelin, että siitä saisi ammatin. Neljässä vuodessa kuitenkin kiemuroiden kautta lakki päähän hyvillä arvosanoilla.

Armeija-aikoina sijoittaminen alkoi uudestaan, jälleen oli pörssiromahdus takana ja minä olin huomannut, mitä armeijan tuvissa sekä leireillä meni kaupaksi. Kaupankäynnin tuotot osakepoimintaan ja rahastoihin. Heti armeijan jälkeen rauhaaturvaamaan ja 90% rahoista kiinni osakkeisiin ja rahastoihin. Opiskelemaan lähtiessä oli helppo tilanne. Opintotuen päälle mukavaan elämään tarvi 100-200€/kk tuloja muualta.

Osingot laitettiin pääosin uudestaan pörssiin ja tuloilla elettiin elämää.

Jos sattui jostain jäämään enemmän kouraan, niin reissattiin. Töitä en varsinaisesti paiskinut. Valmensin futista, tein opiskelijapolitiikkaa ja välillä töitä kerho-ohjaajana, opettajansijaisena tai mitä lie sattui tarjoutumaan.

Opinnot olivat lähinnä harrastus jalkapallovalmentamisen ohella ja lopulta päädyin pettymään jalkapalloseuraan, kun palkat jäivät saamatta. Summa oli mitätön, muistaakseni n. 400€, mutta johti haluun johtaa seuraa ja tehdä asiat paremmin. Tein liki vuosikymmenen jalkapalloseuran toiminnanjohtajan hommaa. Ostin oman asunnon ensimmäisenä työvuonna ja sijoittelin pikkusummia osinkojen lisäksi, mutta pääosin vain elelin mukavaa elämää. Neljän vuoden työnteon jälkeen tein eläkesuunnitelman “36-v. eläkkeelle” ja lisäsin sijoitusastetta huomattavasti.

Nyt teen toimitusjohtajan hommia ja olen 35-v. kasv. yo. sekä perheen isä. Olen käytännössä koko työurani tehnyt “matalapalkka-aloilla” lähinnä liikunnan parissa, mutta eipä voi elintasoa soimata. Työtuloilla on elämää elelty eikä koskaan ole ollut mistään pulaa, jos ekstraa on tullut, niin se on sijoitettu. Nykyiset palkkatulot tuntuvat kovilta ja käytännössä joka kuukausi yli puolet jää säästöön. Lisäksi alkaa olla jo kansallisin mittarein varsin muhkea sijoitussalkku, 1,5 sijoitusasuntoa, kohta maksettu perheasunto ja harrastuksia, jotka eivät maksa rahaa, vaan lähinnä tuovat sitä eli yllämainittu sijoittaminen sekä politiikan teko.

Tulee toki myös pyöräiltyä, juostua, matkusteltua, hiihdettyä, penkkiurheiltua jne., mutta en ole kova rahankuluttaja näissäkään asioissa.

Olen varmaan tällä sijoitusfoorumilla vähemmistöä poliittisten näkemysteni kanssa, sillä olen vasemmistolainen.

Perheeni ei käsittääkseni ole, mutta politiikka oli sellainen asia kotonamme, että vaalisalaisuutta sai kantaa ja jokainen sai olla omaa mieltään asioista. Rasismia ja muuta urpoilua ei toki suvaittu, mitä pidin hyvin pitkään normina kaikissa suomalaisissa perheissä.

Sijoittamisen suhteen muistan rakentaneeni (oletettavasti kasvatuksen pohjalta) jo varsin varhain ajatuksen, että sukupolvesta toiseen asioiden tulisi kehittyä perheessä ja suvussa parempaan päin. Tiedon, osaamisen, varallisuuden ja elämänlaadun tulisi parantua.

Suoraa rahallista tukea leveään elämään vanhemmiltani ei merkittävästi tullut, ne mitä tuli laitoin sijoituksiin. Oppi, ajattelu ja asenne ovat olleet kantavampia eivätkä nämä koske pelkästään sijoittamista. Kyse on kaikesta, mitä elämässä tapahtuu.

Olen isäksi tultuani oppinut ymmärtämään entistäkin paremmin, kuinka suuren tuen voivat hyvässä kunnossa olevat vanhemmat antaa. Ei apu koskaan ole kaukana ollut ja aina sitä on saanut sekä voinut asioista kysyä tai hakea toista mielipidettä vaikeisiin tilanteisiin, mutta nykyisin suurin tuki on se entistäkin jykevämpi selkänoja, joka mahdollistaa elämänvalintoja.

Voin tehdä jonain päivänä pidemmän päivän tai lähteä aikaisemmin töihin, koska isovanhemmat voivat viedä tai hakea muksun päiväkodista. Lapsi on sairaana, mutta päivän aikana pitäisi pakostakin kaksi tärkeää työtehtävää hoitaa, joten vanhemmat astuvat sovittuun aikaan ovesta sisään ja hoitavat homman. Samalla fiksataan kodin pikkuremppoja tai käännetään komposti. Muksun kanssa voi aina kyläillä isovanhempien luona ja aina on aikaa toisille ihmisille.

Olen havainnut, että tärkein oppi elämässäni on ollut, että auttamalla muita autat (myös itseäsi.) (Toki reunaehtona tähän lienee laitettava, kunhan et ole ympäröinyt itseäsi mulkuilla.) Olen koittanut tätä vanhemmiltani ja muulta suvulta saamaa oppia noudattaa, auttanut muutoissa, renkaanvaihdoissa, lähtenyt tueksi, kun on ollut vaikeaa tai mitä vain.

Mielestäni olen saanut paremmat kortit elämään kuin arviolta noin 99%:a maailman ihmisistä.

Olen syntynyt Suomeen, jossa on ollut elinaikanani valtavan hyvä koulutus ja terveydenhuolto.
Olen syntynyt varakkaaseen perheeseen, jossa koulutusta, osaamista ja ihmisyyttä arvostetaan.

Olen vankka verojen kannattaja. Maksan mielelläni nykyiset tai vaikka vähän korkeammat veroprosentit, että useampi ihminen saisi sen saman mahdollisuuden, jonka olen saanut itse eli mahdollisuuden valita elämässään asiat, joihin panostaa.

Olen huomattavasti enemmän huolissani yhteiskunnan tilasta ja ongelmien kanssa painivista lapsiperheistä kuin siitä, että kasvaako sijoitussalkkuni tänä vuonna 20t€ vai 40t€ vai ehkä vielä enemmän?

Olen oikeastaan saavuttanut suurimmilta osin ne tavoitteet, joita olen asettanut itselleni työn, perheen ja varallisuuden osalta. Ehkä minulla olisi vielä potentiaalia toiseen tai kolmanteenkin työuran projektiin. Ehkä voin tienata tai rakentaa salkkuni tuottoja vielä lisää. Käytännössä voisin jäädä 36-vuotiaana pois töistä, mutta toisaalta huomaan rakentavani itselleni tavoitteita myös sen varalle, että jatkan vielä. Siellä on muunmuassa suojelumetsien ostamista, vähävaraisten perheiden tukiprojekteja, toivottavasti tulevan voiton jälkeisen Ukrainan jälleenrakentamisen tukemista ja vastaavia.

Toisaalta osan näistä voisi tehdä työelämän ulkopuolelta ihan yhtä lailla ja silloin aikaa jäisi opiskella lisää sekä tehdä esimerkiksi tutkimusta tai vapaaehtoishommia, joilla on merkitystä ihmisten arjessa tai luonnolle.

Lunastanko potentiaalini? Ehkä, ehkä en. Joka tapauksessa matkalla koitetaan tehdä tästä pallosta pikkuisen parempi paikka.

[Liukkis]

Olen tietyiltä osin samaa mieltä kyllä, mutta oma tilanne on ollut erilainen. Itse aloin myös seurustelemaan nuorempana paremmasta taustasta kotoisin olevan ihmisen kanssa ja ensimmäistä kertaa anoppilassa käydessäni oli pöytähopeat laitettu illalliseksi esiin. Viisihenkinen perhe oli käynyt lomilla laskettelemassa Alpeilla jne, joka itselleni kuulosti kovin kaukaiselta. Lisäksi harrastivat korkeakulttuuria ja kävivät oopperassa ja teatterissa, joka myöskään ei ollut kovin tavallista omalle taustalle.

Puolisoni vanhemmat ottivat minut kuitenkin erinomaisesti vastaan, aivan kuten muutenkin kohtaisivat uuden henkilön, ja minulla ei ole ollut vaikeuksia integroitua perheeseen ajan myötä, vaikka omat mielenkiinnon kohteet ovatkin hieman erilaiset ja en vieläkään ymmärrä pöytähopeita. Nykyään olen saman henkilön kanssa onnellisesti naimisissa joten loppu hyvin kaikki hyvin alkushokista huolimatta.

Tämä toki sekä yksilö- että tapauskohtaista, sillä varmasti monenlaisia esimerkkejä löytyy. Ja uskon, että myös omalla kouluttautumisella on ollut vaikutusta asiaan.

[Ziibra]

Kyllä tällaisiakin tarinoita ja ajatuksia lukiessa meinaa roska mennä silmään. Tekstistä paistaa kiitollisuus omaan etuoikeutettuun asemaan ja kunnioitus niitä kohtaan, joilla sitä ei ole/ollut. Ne ovat taitoja, joiten avulla elämässä pysynee arvot kohdallaan. Mahtava teksti ja mahtavia ajatuksia, kiitos kun kirjoitit sen!

[Optimus]

Missä kultalusikat? No, tässä olisi ainakin hopealusikka tarina. Lähdetään liikkeelle parin sukupolven takaa.

Isoisäni oli työläisen ja sosialistin poika, joka luki itsensä 30-luvun lopulla insinööriksi. Insinööri oli siihen aikaan vielä jonkinlainen herra. Sodan käytyään hän pääsi jälleenrakennuksen imussa hyviin hommiin nuoresta iästään huolimatta. Vaimo oli kotona ja perhe eli säästeliäästi. Omaisuutta karttui. Hän sijoitti osakkeisiin jo 80-luvun alussa, ehkä aiemminkin. Hänen lapsensa lukivat ylioppilaiksi ja kävivät yliopiston. Kuollessaan vuosituhannen vaihteessa hänellä oli noin puolen miljoonan euron omaisuus.

Toinen isoisäni oli talollisen poika, joka ryhtyi nuorena kauppiaaksi. Sotien jälkeen hänen kauppaliikkeensä kukoisti, sillä hän myi tuotteita, joita yhä useampi pystyi nyt ensikertaa ostamaan. Hän sijoitti myös kiinteistöihin. 60-luvulla hän oli jo rikas, suhteellisesti rikkaampi kuin kukaan suvussa ennen sitä tai sen jälkeen. Mahdollisuudet olisivat olleet vielä huomattavasti korkeammalle. Valitettavasti hän kuoli ennenaikaisesti. Hänen seitsemän lastaan saivat perintönsä ehkä liian aikaisin, nuorina aikuisina. Kukaan heistä ei osoittautunut isänsä veroiseksi kauppiaaksi. Yksi kerrallaan perilliset ostettiin ulos yrityksestä ja se rasitti firman taloutta. Hiljalleen kauppaliike kuihtui ja meni lopulta konkurssiin. Kaikille lapsille jäi kuitenkin niin paljon omaisuutta, että he pystyivät ostamaan talot ja autot. Mutta kenestäkään ei tullut yhtä vaurasta kuin isästään.

Vanhempani kouluttautuivat 60-70-luvulla yliopistossa. He olivat 70-luvulla jonkin sortin sosialisteja, se oli silloin muotia. Se on näkynyt heidän arvomaailmassaan enemmän kuin teoissaan. Perheessämme vastustettiin kerskakulutusta ja kulutusjuhlaa. Kulttuuri ja henkinen pääoma oli aina arvokkaampaa kuin materiaalinen omaisuus. Varsinkin omaisuudella rehvastelu oli moukkamaista. Koska omasuutta ei kulutettu sitä kertyi.

Sosialistinen pohjavire ei kuitenkaan koskaan ole estänyt vaurastumista tai sijoittamista. Toinen vanhemmistani peri isältään suurehkon omaisuuden jo alle 20-vuotiaana. Se mahdollisti suuren velattoman omistusasunnon jo nuorena. Sen jälkeen kaikki sisään tuleva raha kanavoitui omaisuudeksi. He hankkivat sijoitusasuntoja lama-aikaan, kun niitä myytiin polkuhintaan. Myös osakkeita omistettiin, mutta ei kovin järjestelmällisesti tai suunnitellusti. Ylimääräisellä rahalla vain ostettiin jotain lappuja, eikä niitä sen jälkeen myyty. Vasta minä olen perehdyttänyt heitä paremmin osakkeisiin ja rahastoihin.

Minä olen siis vauraan perheen ainoa lapsi. Sain isoisältäni Kymmene Oy:n (UPM) osakkeita jo joskus tenavana. Vanhempani säästivät minulle lapsilisät. Opin perheen arvot säästäväisyyden ja kohtuuden. Tultuani aikuiseksi minulle oli säästetty vajaan 20000 € omaisuus. Olin hyvään aikaan liikkeellä laman pohjien jälkeen. Sijoitin osakkeisiin ja rahastoihin. Reilu parikymppisenä omaisuuteni kasvoi yhdessä vuodessa noin 25000 €. Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, että tällähän voisi elää! Vuoteen 2000 mennessä salkku oli jo sadoissa tuhansissa.

Alle neljäkymppisenä toteutin haaveeni ja ryhdyin elämään pääomatuloilla. Salkku on nykyään seitsemän numeroinen. Lapsille on tarkoitus jättää enemmän kuin olen itse saanut. Mutta tärkeintä on opettaa lapsille perheen arvot: säästäväisyys ja kohtuus.

[Wappie]

Kylläpä ketjuun on saatu lukuisia huikeita tarinoita erilaisista taustoista

En osannut odottaa, että tänne tulisi näin upeita ja huoliteltuja kirjoituksia. On myös todella hienoa nähdä, että monet rohkaistuivat ketjun myötä kirjoittamaan ensimmäisen viestinsä foorumille. Iso kiitos tässä vaiheessa kaikille tarinansa jakaneille!

Toivottavasti pian päästään lukemaan uusia tarinoita

Edit: haluaisiko esim. @OldSchool @Alan_Cali @Remmiinajo @VPKe tai @superg jakaa taustojaan ketjun hengessä

[Remmiinajo]

Olen taustaltani 3-lapsisen perheen nuorimmainen alle 10 000 asukkaan kunnasta. Isä oli maanviljelijä ja äiti kunnalla naisvaltaisen alan pienipalkkainen työntekijä. Maatilallamme oli alle 10 lehmää, jossa töitä piisasi, mutta tulot olivat hyvin pienet meidän lasten syntyessä 1970-luvun alkupuoliskolla, koska tilan tuotantosuunta oli silloin vielä erilainen kuin myöhemmin. (Maitotilaksi siirtymisen jälkeen tulot nousivat hyvin pienistä pieniksi).

Vanhempani syntyivät 1930- luvulla, joten tietynlainen säästäväisyys oli heillä opittu jo lapsuuden aikaan. Materiaaliselta elintasoltamme olimme varmaan keskitason alapuolella. Perheeseen hankittiin ensimmäinen tv ollessani 10-vuotias (sitä ennen katsoimme tv:tä yläkerrassa asuneen mummon luona) ja tietokonetta meillä ei ollut edes minun lukioaikanani. Elimme ilman autoa koko lapsuusaikani peruskoulun loppuun saakka.

Perheessämme oli kuitenkin semmoista pitkäaikaista talonpoikaista henkevyyttä: isä luki meille lapsille ääneen mm. Seitsemää veljestä, kirjahyllyssä oli paljon tietokirjoja(kin) ja koti- ja ulkomaan asioita seurattiin tarkasti. Ala-asteen loppupuolella yleistietoni oli ikäisekseni hyvällä tasolla. Vanhemmat pitivät koulunkäyntiä merkityksellisenä: isä kyseli kokeisiin ja äiti antoi markan, jos kokeesta tuli kiitettävä.

En voi sanoa syntyneeni kultalusikka suussa, vaan ennemmin sontatalikko kourassa😊Töitä meidän tilalla piisasi. Yläasteikäisenä kesäloma kesti puolisen tuntia, jonka aikana ehdin ottaa todistukseen allekirjoituksen ja juoda kaakaon pullan kera. Sen jälkeen piti lähteä pellolle levittämään sontaa talikolla. Kaiken kaikkiaan lapsuuteni oli mukavaa aikaa. Silloin oppi fyysisen elämäntavan, kun autoa ei perheessä ollut enkä sitä kyllä kaivannutkaan. Vielä nykyäänkin siirryn paikasta toiseen -jos suinkin mahdollista- omilla lihaksilla enkä moottorin avulla.

Taloudelliseen niukkuuteen tuli kuitenkin muutosta ajan myötä. Isä möi tontteja ja sijoitti niistä saadut ylimääräiset rahat suurelta osin osakkeisiin. Mikäli oikein muistan, neljästä isän ostamasta yhtiöstä kolme oli indeksiin verrattuna huonoa ja yksi keskinkertainen. Koska 1970- ja 1980-luku olivat pitkälti Helsingin pörssin kulta-aikaa, pitkäaikaiset heikohkotkin omistukset moninkertaistuivat vuosien varrella. Myöhemmässä vaiheessa Pohjolan osakkeista taisi tulla verottomia osinkoja ainakin 1 000%:a ostohinnasta laskettuna.

Vanhemmat huomioivat meidät lapset myös taloudellisesti. Kun jaettavaa alkoi olla, sitä jaettiin lapsille säännöllisesti pyrkien antamaan ainakin lahjaveroton rahasumma. Itse olin pienestä lapsesta asti supersäästäjä ja muistaakseni minulla oli jonkinlainen summa säästössä opiskelujeni alkaessa.

En ollut kiinnostunut sijoittamisesta opiskelijana tai työelämän alussakaan, vaan aloitin osake- ja osakerahastosijoittamisen kolmikymppisenä. Lahjoitusten ja supersäästämisen vuoksi alkupotti oli kohonnut jonkin verran yli 100 000 euroon. “Piensijoittajaurani” sai lentävän lähdön, kun jo kolmivitosena olin verotilastoissa oman kuntani pohattalistalla 10 suurituloisimman joukossa pääomatuloja ollen lähes kolme kertaa palkkatuloja enemmän. Sen jälkeen olen tyrinyt ja onnistunut sijoituksissani kokonaisuuden ollessa kuitenkin selkeästi plussan puolella. Sijoitusteni vuoksi voisin jäädä keskipalkkaisesta työstäni pois halutessani jo tänä vuonna.

Taloudellisissa asioissa korkean suorituskyvyn omannut (allokointi oli järkevä) isäni antoi siis yhdessä äitini kanssa meille lapsille -kuten myös lapsenlapsille- taloudellisesti turvatun tulevaisuuden. Toki arvostan lapsuuden henkisen perinnön omalla kohdallani vieläkin tärkeämmäksi.

[VPKe]

Olen syntynyt pieneen Kainuun kylään vuonna 75.
Äiti oli perushoitaja, olisi halunnut olla kirjailija, mutta oli pakotettu tekemään työtä jota vihasi elättääkseen perheensä (äidin suvussa lähes kaikilla tuntuu menevän näin).
Isä oli tukkijätkä, metsuri, autonasentaja, metsäkoneenkorjaaja, varaosanvalmistaja ja lopulta kanteleenrakentaja. Jäi minun syntyessä ollessaan 40 pois palkkatöistä (kuulostaa tutulta) ja oli viimeiset 15 elinvuottaan vapaa taiteilija. Kaikki mitä käsillä tarvitsi tehdä onnistui. Jos työkaluja ei ollut saatavilla, ne tehtiin itse. Vanha pesukone taipui sorviksi ja sauna voi toimia nestekaasulla, miksipä ei. Vain yhtä asiaa isä ei käsittänyt ja se oli raha. Siihen ymmärsin syyn jälkikäteen.

Äidin puolen suku oli kotiutunut isovanhempieni aikoihin Sotkamon korpeen, josta ukille oli näytetty maatilkku. Pystymetsästä sai raivata viljelymaat. Perheessä oli noin seitsemän lasta, joista äitini oli nuorin. Lapsiparvesta yksi oli vara kustantaa oppikouluun ja sitä myöten lukioon, mistä osa lopuista oli katkeria koko elämänsä. Seuraava sukupolvi korjasi erheen ja sieltä joka toinen suoritti korkeakouluopinnot. Ironista kyllä, ne jotka eivät käyneet yliopistoa näyttäisivät pärjäävän paremmin kuin muut. Suvussa ei ole varsinaisia rahahenkilöitä ollut, mutta ehkä seuraava polvi sitten.

Isän suku on kotoisin Sallasta läheltä nykyistä rajaa. Perhe eli pitkään omavaraistaloudessa, jossa raha ei juuri liikkunut. Tärkeintä oli että sai metsästettyä ruokaa ja valmistettua kaiken tarvittavan. Eipä siellä kauppoja oikein ole tänäkään päivänä.
Isän sisarusparvessa oli myös noin seitsemän lasta, joista korkeimmin koulutettu ja kovin rahamies oli metsänhoitaja. Rahamiehen titteliin riitti omakotitalo Sallan keskustassa ja alle kymmenen vuotta vanha auto, jota vielä vaihtoikin elinaikanaan. Puolet lapsista (ja suvusta) karkasi Ruotsiin duunarihommiin.

Ukki rakensi kotitalon eläessään kolmeen kertaan. Ensimmäisen neuvostohenkilöt purkivat ja veivät rajan taa, toisen polttivat saksalaiset. Kolmas talo seisoo edelleen käyttökelpoisena. Rakennusaikana perhe asui saunassa, joka on edelleen käytössä.
Tuohon aikaan rakennustarpeita ei tilattu Bauhausista, vaan aina evakosta palattuaan ukki otti sahan ja kirveen olalle ja paineli metsään hakemaan tykötarpeet. Pian viimeisen talon valmistuttua hän kuoli.
Aina kun nykypäivänä elo ahdistaa, muistelen isovanhempieni elämää.

Lapsuuden perheeni talouskuvaaja muistutti alas kapenevaa spiraalia. Isäni jättäytyi syntymäni aikoihin yrittäjäksi ja ala-asteen lopun tienoilla tuloja ei juuri ollut. Äidillä oli vakiovirka, jonka varassa loppuaika elettiin. Talo oli maksettu, mutta varustelultaan vastasi 50-luvun standardeja. Lämmin vesi saatiin sisään 80-luvun lopulla ja televisioon toinen kanava Sarajevon olympialaisiin. Kouluun mennessä olin katsonut enemmän A-Studiota kuin Pikkukakkosta. En tiennyt Pelle Hermannia, mutta tiesin Johannes Virolaisen ja Teuvo Kallion sekä erotin SKDL:n ja SDP:n toisistaan.

Meillä puhuttiin paljon rahan puutteesta, mutta kenelläkään ei tuntunut olevan mielenkiintoa tehdä asialle mitään. Kummassakaan suvussa ei ollut juuri valkokaulustyöntekijöitä eikä yrittäjiä. Isän yrittäminen oli yksinäistä puuhaa, joka keskittyi kättentaitojen kehittämiseen rahan ollessa sivuosassa. Isä oli valmis tinkimään asiakkaidensa puolesta.

Tuttavapiirissä oli yksi mies, joka oli ekonomi. Valitettavasti hän muutti perheineen kauemmas juuri kun olisin ollut valmis haastattelemaan. Pienen ajatuksensiemenen hän jätti kuitenkin itämään.
Olimme isän ja sedän kanssa kesäretkellä Tuntsan erämaassa kun kuulin keskustelunpätkän:
”Se Pentti puhuu niistä osakkeista. Että pitäisi ostaa, jotta voisi sillä tehdä rahaa. Miten ihmeessä paperia kädestä toiseen siirtämällä voi tienata, en ymmärrä.”
Olin tuolloin 12-13 ja olisin halunnut puuttua keskusteluun, mutten vielä tohtinut. Elettiin 80-luvun lopun kasinovuosia ja olin kuullut Tuunasesta, Kourista ja Fryckmannista. Tunsin politiikan paremmin kuin lastenohjelmat ja erityisen viehättynyt olin suhdannevaihteluista. Tuleva lama olikin sitten juuri oikeaan aikaan alkanut korkeakoulu. Tuosta meni vielä vuosia ennen kuin sijoitin oikeata rahaa, mutta kaikenlaisia buumeja tuli seurattua ja opittua.

[Ibidem]

Isäni kasvoi Tampereella ja myöhemmin Ruotsissa teollisuustyöntekijöiden perheeseen. Perheen taustoja en juurikaan tiedä muutamia yksittäisiä anekdootteja lukuunottamatta. En ole ollut suvun kanssa tekemisissä juurikaan.

Äitini isä oli maatalon nuorempi poika, joka ei perinyt taloa vaan elätti itsensä ja perheensä rakennusmiehenä. Äitini äiti vietti elämänsä enimmäkseen perheenäitinä.

Molemmat vanhempani syntyivät 1950-luvun alussa ja olivat käsittääkseni sukujensa ensimmäiset yliopistossa. Siellä he sitten tapasivatkin. Opiskeluaikaan molemmat olivat kuulemma aktiivikommunisteja.

Isäni jätti opinnot kesken ja päätyi köyhän taiteilijan elämäntyöhön. Rahaa tuli vähän ja epäsäännöllisesti. Verottajan linjaukset estivät yrityksen perustamisen vaikka isäni työt olivat tosiasiallisesti selkeää itsenäistä ammatinharjoittamista eikä palkkatyötä.

Äitini päätyi akateemiseen prekariaattiin, vuosikymmeniä ennen kuin sanaa alettiin Suomessa yleisemmin käyttää, yliopston aina määräaikaisena projektitutkijana. Väitöskirja oli haaveissa vielä eläkkeelle jäämisen jälkeenkin, kunnes terveysrealiteetit lopulta sen hautasivat.

Vanhempani ostivat asunnon 1980-luvun lopulla. Asunnosta luovuttiin lamavuosien loppupuolella. Isäni vieläkin varoittelee minua asuntolainojen vaaroista.

Vanhempani erosivat lamavuosina. Minä muutin lukion perässä toiselle paikkakunnalle ja äitini tuli mukaan.

Uudessa kaupungissa oli yliopisto mutta äitiäni ei siellä tunnettu, joten pitkäaikaistyöttömyys tuli elämän sisällöksi. Yhden ulkoisesti rahoitetun projektin hän taisi onnistua perustaa ja vetää maaliin. Välillä löytyi pätkätöitä järjestömaailmasta tai yliopiston hallinnosta. Vähän ennen eläköitymistään hän muutti uudestaan, tällä kertaa pääkaupunkiseudulle, ja teki työttömyysjaksojen väissä muutaman pätkän kaupungin ja kolmannen sektorin huono-osaisten auttamisen projekteissa.

Serkkujeni perheissä oli menestyneitä ammattilaisia. Löytyi yksi yrittäjäkin, mutta se yritys kaatui laman aikoihin ja takausten kautta vakavasti vahingoitti perhesuhteita.

Koulukavereissa oli jopa isojen yritysten omistajia mutta enpä minä siitä oikein mitään oppinut. Kouluaikaan tosin luin paljon yrittäjyydestäkin mutta tukea en sellaiseen saanut ja se jäi lukemisen tasolle.

Olen kasvanut ympäristössä, jossa rahaa ei arvostettu. Asenne oli suorastaan, että rahan tavoittelu yli välttämättömyyksien on moukkamaista. En oppinut säästämään vaan kaikki mikä saatiin piti kuluttaa koska milloinkaan ei ollut kaikkea tarpeellista, joskaan vakavaa köyhyyttä (välttämättömyyksien puute) en onneksi joutunut kokemaan koskaan.

Vietin 20 vuotta omasta aikuiselämästäni yliopistolla. Tein urallani valintoja, jotka johtivat lopulta tilanteeseen, jossa eteneminen oli mahdotonta. Sain kuitenkin sen väitöskirjan tehtyä, joten ei tarvitse sitä äitini tavoin harmitella. Lähtöni yliopistolta oli myös oma päätökseni, toisin kuin äidilläni.

Onnistuin saavuttamaan ylijäämäisen henkilökohtaisen talouden vasta yli kolmekymppisenä. Siinä oli paljon tietoista uudelleen opettelua mutta iso kiitos kuuluu nykyiselle vaimolleni, joka toi 8 vuotta sitten elämääni tarkempaa kulukuria kuin itse olin harrastanut.

Vasta yksityiselle sektorille tultuani aloin vakavissani panostaa taloudellisen asemani systemaattiseen parantamiseen. Tähän kuuluvat kulukurin lisäksi tulovirtojen parantaminen ja ylijäämän sijoittaminen tuottavasti.

Taustani näkyy edelleen tietyssä näkemyksessä siitä, mikä on eettistä kapitalismia ja mikä ei. Vaikka FIRE houkuttelee, minun on vaikea yhdistää sitä kristillisen etiikan kultaiseen sääntöön (kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan) ja kantilaiseen kategoriseen imperatiiviin (noudata vain sellaista sääntöä jonka hyväksyisit yleiseksi laiksi). Näistä säännöistä seuraa, että vaikka oma toimintani onkin niin vähäistä, ettei se näy kokonaisuudessa mitenkään, minun pitää myös pohtia, mitä tapahtuisi jos kaikki toimisivat samojen periaatteiden mukaan.

Tausta näkyy siinäkin, ettei minulla ole lähipiirissäni roolimalleja eikä mentoreita. Oikeastaan kaiken olen oppinut lukemalla kirjoja ja Inderes-forumin kaltaisia sosiaalisia alustoja.

[Ylipaallikko]

Mahtavia tarinoita jokaisella! Kiitos, kun jaatte näitä.

En itse ole syntynyt kultalusikka suussa. Olen eroperheestä, lama-ajan lapsi ja sisaruksista vanhin (nyt jonkin verran alle 40-vuotias). Äitini on koko suvun ensimmäinen korkeakoulutettu (varatuomari), minä toinen yliopiston penkkiä kuluttanut (kandi). Sittemmin pikkusiskoni ovat suorittaneet AMK-tutkinnot ja sijoittavat pikkusummilla indeksirahastoihin. Isä ja pikkuveljet ovat köyhiä duunareita, ystäväni pääasiassa pieni- tai keskituloisia hippejä.

Äitini alkoi pikkuhiljaa vaurastua saatuaan lamavuosina Helsingistä vakituisen työpaikan, josta eläköityi jo vuosia sitten 59-vuotiaana. Hän säästi ja sijoitti meille lapsille pieniä summia indeksirahastoihin 2000-luvun alkupuolella. Sieltä tuli ainoa ja tärkein oppi sijoittamisesta: aina kannattaa säästää ja sijoittaa, vaikkei asiasta paljoa mitään ymmärtäisikään. Meillä puhuttiin sijoittamisesta tuon verran eli paljon enemmän kuin useimmissa muissa perheissä, ja matkustelimme teinivuosinani jokseenkin usein, vaikka muuten elimme nuukasti. Isälle taas ei koskaan jäänyt mitään säästöön, vaan hän velkaantui pahasti ja jäi kaiken lisäksi yli 50-vuotiaana työttömäksi.

Kun muutin omilleni, elin köyhästi ja keskityin itseäni kiinnostaviin opintoihin ja pätkätöihin. Ostin (nyt jo ex-)vaimoni kanssa ensiasunnon 30-vuotiaana. Alkupääomana toimi rahastosijoituspotti, jota olin itse myös kartuttanut nuoruusvuosinani pienillä summilla. Ennen eroa aloitin sijoittamisen uudestaan ja kiinnostuin taloudellisen riippumattomuuden tavoittelusta. Olin elänyt aika lailla kädestä suuhun jo pitkään, enkä enää koskaan halunnut joutua siihen tilanteeseen.

Tavoitteellinen sijoittaminen alkoi käytännössä nollista kypsässä 32 vuoden iässä, kun olin saanut vakituisen työpaikan ja nopeasti nousevan tulotason. Aloin muutama vuosi sitten säästää 50-70% tuloistani ja sijoittaa kaiken liikenevän markkinoille. Äidiltäni olen saanut lahjoituksina vuosien varrella pieniä summia. Nyt varallisuutta ja kuukausittaisia osinkotuloja on kertynyt sen verran, ettei minun tarvitse enää pahemmin huolehtia siitä, riittääkö ruokaa pöytään, vaikka mitä tapahtuisi. Pärjäisin tiukan paikan tullen hyvin vähäisellä työnteolla (työskentelen alalla, jolla on huutava työvoimapula) ja sijoitusteni turvin. Olen saavuttanut jonkinlaisen taloudellisen mielenrauhan ja luonut itselleni mahdollisuudet parempaan elämään.

Tienaan kohtuullisen hyvin ja teen omasta vapaasta tahdostani kevennettyä työviikkoa, koska haluan nauttia elämästä myös tässä ja nyt. Menot ovat pienet, koska olen luonteeltani taipuvainen askeesiin. Mielenrauhaa lisää se, että perintönä tulee jonakin päivänä sekä rahaa että osuuksia kiinteistöistä pk-seudulla. Laskelmieni mukaan olen joka tapauksessa taloudellisesti riippumaton viimeistään 50-vuotiaana.

Kiitän siitä sekä äitini esimerkkiä ja tukea että omaa päättäväisyyttäni. Haluan ilman muuta auttaa myös muita “tavallisia tallaajia” perehtymään sijoittamisen maailmaan, ja muutama ystäväni onkin asiasta innostunut ja tullut jälkeenpäin kiittämään, kun olen neuvonut heidät alkuun. Olen ystäväpiirissäni ainoa, jonka perheessä on puhuttu sijoittamisesta eikä kuitattu sitä vain “rikkaiden harrastuksena”.

[Jonez1]

Tässä ketjussa on todella mielenkiintoisia taustatarinoita ja kirjoittajat ovat
kertoneet yllättävän avoimesti asioita, joista ei välttämättä missään muualla huudeltaisi.

En mielestäni sovi mikäänlaiseen sijoittajan perusprofiiliin taustani puolesta, joten useat kovin vaatimattomista oloista lähtöisin olevat aiemmat kirjoittajat rohkaisivat avautumaan.

Isäni oli alunperin maatalon poika, veljeksistä vanhin, joka ei kuitenkaan saanut tilaa itselleen, vaan joutui maailmalle. Leipä ei ollut leveä kalastajan ammatissa. Äiti myi kalat torilla ja siihen tarvittiin auto,
joka oli aika harvinainen juttu 1960-luvulla.

Vanhempani hankkivat pienen maatilan metsineen velkarahalla, kun olin vielä alle kouluikäinen. Pääsin oppikouluun, koska pääsykokeista luovuttiin juuri silloin. Kirjat ja ruoka olivat maksullisia, mutta kunta kustansi koulumatkat. En tiedä, mistä vanhempani repivät rahat koulunkäyntiini, koska naapureiden huhupuheissa tilamme oli myytävänä velkojen takia.

Koska minulla oli selvästi “lukupäätä”, menin lukioon ja minusta tuli suvun ensimmäinen ylioppilas ja sen jälkeen myös ensimmäinen korkeakoulutettu. Päädyin tietokonetekniikan alalle, koska se kiinnosti eniten.

Nokiasta tuli työnantajani ja se on vaikuttanut sijoittajan uraani erityisellä tavalla. Aloitin opiskeluni ennen armeijaan menoa, joten varusmiespalvelus tuli eteeni vasta ollessani jo työelämässä. Nokialla oli osakeanti juuri silloin, kun en ollut virallisesti henkilökuntaan kuuluva, joten ko. osakepotti meni sivu suun. En ollut vielä silloin erityisemmin kiinnostunut sijoittamisesta, mutta tuo anti kuulosti siltä, että siihen olisi pitänyt osallistua, joten asia jäi kaihertamaan syvälle mielen sopukoihin. Myöhemmin selvisi, että eräät silloisista antiin osallistuneista kollegoistani olivat ns. “Nokia-miljonäärien” (markoissa) joukossa vuoden 2000 tienoilla.

Ostin oman asunnon heti, kun se oli mahdollista ja se vaati siihen aikaan merkittävää etukäteissäästämistä. Sen jälkeen korkojen maksu (silloin melko edullinen n. 9% peruskorko) ja velan lyhennys (laina-aika oli normaali eli alle 10v) söivät kaiken ylimääräisen rahan, jolloin sijoittamiseen ei ollut mahdollisuuksia.

Onneksi tuleva vaimoni, maalaistalon kasvatti hänkin, oli tahollaan ostanut itselleen asunnon perintörahoillaan, joten kun päädyimme saman katon alle, hän myi asuntonsa ja minä myin hänelle puolet omastani, jolloin olin taas velaton. Rahaa alkoi taas kertyä tilille, joten ostimme pian suuremman asunnon ilman velkaa. Ja tili oli taas lähes tyhjä hetken aikaa.

Tuosta Nokian osakkeiden menetetystä merkintämahdollisuudesta harmistuneena päätin ryhtyä sijoittajaksi silloin, kun HPY:stä tuli Elisa ja osuustodistusta vastaan sai osakkeita. Merkitsin samalla maksimimäärän osakkeita kohtuulliseen hintaan. Ajattelin, että tuo osakepotti on “pelimerkki”, jonka menestyksellä ei ole merkitystä eli olin valmis vaikka häviämään kaiken. Alunperin ajatuksena oli kuitata tulevilla osingoilla puhelinlaskut ja tuo on toteutunut melko hyvin. Nuo osakkeet ovat minulla vieläkin ja muodostavat perustan salkulleni.

Taas kului muutama vuosi ja tilin saldo kasvoi ja taas kerran olimme asuntokaupoilla, jälleen ilman velkaa.
Olimme silloin vielä alle nelikymppisiä, kaksi lasta ja tilava velaton asunto PK-seudulla. Lisäksi uutena ostettu keskikokoinen auto ja vaimon perintönä saama kesämökki.

Ja taas tili oli hetken tyhjä. Vasta tämän jälkeen, saldon taas alettua kasvaa, alkoi vähitellen tuntua siltä,
että ylimääräisellä rahalla voisi tehdä jotakin muutakin, kuin makuuttaa tilillä, koska olimme asumisurallamme jo “huipulla”. Kuuluin silloin toiseksi ylimpään tulodesiiliin.

Vasta vuoden 2010 tienoilla tilin kasvava saldo alkoi ahdistaa. Auto oli vaihdettu uuteen 10 vuoden ikäisenä, mikä söi osan saldosta. Yleinen taloustilanne näytti positiiviselta, joten tein kerralla merkittäviä sijoituksia erilaisiin osake- ja yhdistelmärahastoihin. Olen tehnyt sen jälkeenkin suurehkoja sijoituksia rahastoihin, mutta kuitenkin niin, että kertasijoitus on selvästi alle puolet tilin saldosta.

Sitten tulivat huonommat ajat ja jäin työttömäksi 50+ ikäisenä. Laskeskelin silloin, että pärjäisimme vaimoni tuloilla eläkeikään asti pääomaa syöden, mutta eläke jäisi melko pieneksi ja pääoma olisi ehkä lähes syöty eläköityessä. Jäljellä olisi ehkä vain koti, mökki ja auto.

Olin pätkätöiden välissä yhteensä lähes 2 vuotta työttömänä. Vaikka sain ansiosidonnaista alussa suunnilleen suomalaisten mediaanipalkan verran, oli vedettävä vyötä tiukemmalle ja tukittava kaikki ylimääräiset rahareiät.

Lopulta ahkera työnhaku tuotti tulosta ja sain vakituisen työpaikan. Aiemmasta ansiotasosta oli toki tingittävä, mutta se oli pieni hinta siitä, että oli taas vakituiset tulot, eikä enää huolta huomisesta, koska tilin saldo on jatkanut kasvamistaan. Autokin vaihtui uuteen yli 10 vuoden käytön jälkeen samana päivänä kun koeaika päättyi.

Olen osallistunut muutamaan osakeantiin viime vuosina, mutta noiden osalta kokonaissaldo on tappiolla.
Anneissa saadut osakemäärät ovat olleet niin mitättömiä, että edes yhden osakkeen satojen prosenttien nousu ei kata euroissa yhden isomman “tavallisen”, liiaksi tunneperusteilla tehdyn osakeostoksen tappioita. Pääsen osakkeissa plussalle vain Elisan kanssa. Eipä taida minusta olla suoria osakesijoituksia tekemään, mutta olen ajatellut pitää nykyiset omistukset silti ennallaan.

Nyt olisi jälleen tilanne, jossa tilin saldo alkaa ahdistaa. Vanhempani säästivät metsiään ihan suotta, joten niitä perintömetsiä on nyt pakko hakata, etteivät lahottajasienet tai kirjanpainaja vie kaikkea. Ensimmäinen hakkuu oli usean hehtaarin “veroaukko”, sen jälkeen on jäänyt jo jotakin itsellekin.

Myös vaimollani on nyt perintömetsiä ja sieltä tuleva tili on olennaisesti suurempi, kuin itselläni. Hänen “sijoitustyylinsä” on valitettavasti rahan makuuttaminen pankkitilillä. Omissa rahastosijoituksissani tuotto
on alusta asti laskettuna 50-110% suuruusluokkaa kun vaihtoehtona olisi ollut lähes nollakorkoinen tili. Onneksi vain yksi osakerahastoistani on ollut huono sijoitus, sillä sen tuotto on heilunut useita vuosia nollan molemmin puolin ja on nyt onneksi taas +15% tienoilla alusta laskettuna.

Olen itsekin aivan liian varovainen tässä sijoittajan roolissani, eli en uskalla tehdä yleensä mitään. Suhteeni rahaan on varmaan aika erikoinen, sillä pienissä summissa lasken sentit usein tarkkaan, mutta kun puhutaan suurista summista, voin tehdä nopeitakin liikkeitä (esim. uuden auton osto heti työpaikan varmistuttua), koska koen, että tilin saldo on vain numero. Minulle sijoitus on summa, jossa on vähintään neljä numeroa, mieluummin viisi tai enemmän. Tätä pienemmät summat ovat lähinnä taskurahoja, joilla ei ole merkitystä. Olen siis ollut sijoittajana huono, koska en ole missään vaiheessa pyrkinyt maksimoimaan tuottoja. Nykyinen tilannekin on lähinnä seurausta kotoa opitusta säästäväisyydestä, hyvät tulot mahdollistavasta koulutuksesta ja alan valinnasta, sekä muutamista onnekkaista sattumista (niistä lisää ehkä jossakin toisessa yhteydessä). Suurin kiitos kuuluu kuitenkin vanhemmilleni, jotka mahdollistivat koulutukseni.

Vasta äskettäin selvisi, että isäni osti 1960-luvulla osakkeita. Nyt niiden arvo on muutamia tuhansia euroja. Muistan kyllä lapsuudessani nähneeni osakekirjan (tai olla vain yksi), mutta en ymmärtänyt, mikä se oli, sillä sijoittamisesta ei puhuttu koskaan.