Anteeksi, esittäytyminen unohtui kommentoidessani ensi kertaa tätä ketjua.
65-vuotias eläkeukko, 181 cm / 65 kg.
Aina liikkunut jollain tavoin, suksilla murtomaata ja alamäkeen. Juoksut on juostu (polvet). 25 vuotta sitten luisteluhiihtäjä ja kesäinen rullaluistelija murehti puoliääneen mitä tekisi kevään ja syksyn kelirikkoajan, jolloin ei voi kunnolla tehdä kumpaakaan. Rouva kehotti menemään aikuisten uimakouluun.
Silloinen uimataitoni yli nelikymppisenä oli armeijan kriteeri 200 metriä ilman apua kalenteriajanotolla. Ensimmäinen aikuisten perusuimakoulu oli niin vaikea, että harjoittelin hetken omin päin ja ilmoittauduin seuraavalle kurssille uudestaan.
Harjoittelin omin päin ja liityin aikuisten tekniikkaryhmään. Harjoittelin omin päin ja siirryin aikuisten harrasteryhmään. Harjoittelin ryhmän mukana sekä omin päin ja liityin Masters-ryhmään. Muut kilpailivat, mutta minulle se ei ollut niin tärkeää kuin oppia uimaan kunnolla. Lupasin toistakymmentä vuotta sitten treenikavereille, että lähden kisareissulle mukaan sitten kun pääsen “aikamiesten sarjaan”. Se tuntui kaukaiselta asialta, joka oli kevyt luvata.
Vaikka en kilpaillutkaan, seurailin ikäkauteni tulostasoa. Oman parhaan lajin viimeinen mitalisija omasta seuraavassa ikäluokassa näytti realistiselta, mutta oman ikäluokan vauhti oli aina tavoittamattomissa.
Sitten tuli korona. Jo silloin yli kuusikymppisenä astmakroonikkona pidin tiukan karanteenin. Altaaseen hyppääminen 2.5 vuoden tauon jälkeen tuntui masentavalta. Treenasin säännöllisesti pari kuukautta ennen kuin pystyin uimaan aiemman alkulämmittelyni, joka on 30 vuotiaalle erinomaisen kuntoluokituksen antava uinticooper, eli 600 metriä 12 minuuttiin. Downgreidasin itseni takaisin aikuisten harrasteryhmään, koska en olisi pystynyt tekemään Masters-porukan rajuja 3 - 4 km intervallitreenejä kahdesti viikonlopussa.
Seuraavana keväänä valmentajani ilmiantoi minut Masters-ryhmän valmentajalle, kun uin välillä ylimääräisiä altaanmittoja perhosia ettei aikuisten harrasteryhmän hyvien, mutta fyysisesti kevyiden harjoitusten aikana tulisi kylmä.
Pari talvea Mastersien mukana treenattuani alkoi aamukampa käydä vähiin. Sovin vaimoni kanssa viimeisen syksyn rypistyksestä, jolloin loppumassa olevasta työurastani uhraten vedin treeniohjelmaa aiempaa tiukemmin koko syksyn ja vuoden alussa siirryin kokopäiväiseksi ammattiurheilijaksi. Silloin koitti VAPAUS! Nuoremman vaimoni ollessa töissä sain herätä rauhassa minulle tutussa Pohjois-Atlantin aikavyöhykkeessä, tehdä aamupalan, käydä treenaamassa ja palata kotiin laittamaan ruuan valmiiksi kotiin palaavalle vaimolleni.
Siihen saakka olin ollut aina 5 vuotta liian nuori tai 5 vuotta liian hidas, mutta tuo yhden talven crash action nosti minut ensi kertaa oman ikäluokkani tasolle. Masters SM-kisoista kotiin mitalit kaulassa.
Koska minulla ei ole parikymppisenä uituja nuorten kovia aikoja, kaadoin tänä talvena kaikki vanhat ennätykseni 100 metristä 3800 metrin täyden matkan triathlonin uintiosuuteen (altaassa toki). Kulki niin hienosti, että vedin itseni ylikuntoon niin pahasti, että piti käydä lääkärissä varmistamassa että ei ole mitään isompaa vikaa. Seinä tuli vastaan kerralla. Kaadettuani 65-vuotiaana lähes 10 vuotta vanhat 100, 400, 800, 1500 ja 2000 m ennätykseni reilulla marginaalilla, viimeisenä oli jäljellä 1000 metrin vapaauinnin ennätys. Menin hallille asenteella, että vedän löysin rantein alle aiemman ennätykseni, mutta jouduin lopettamaan jo ennen puoliväliä kun tuli seinä vastaan. Keho ei toimi eikä jaksa yhtään. Se 1000 m ennätykseni on edelleen 1500 metrin ennätysvetoni väliaika, joka sekin meni alle aiemman tonnin ennätysaikani.
Huono uutinen on, että paha ylikunto on pelottavan tuntuinen olotila, kun sydämessä tuntuu ylimääräisiä värinöitä, syke ei pysy tasoissa, sykevaihtelu romahtaa aiemmasta kellontarkasta putkesta alemmas, nukahtaminen on vaikeaa ja verenpaine koholla ja mitään ei jaksa.
Hyvä uutinen on, että lääkärin tekemien testien ja EKG:n perusteella hänen sanojensa mukaan ainoa erikoisuus on urheilijan sydänkäyrä 65-vuotiaalla ja mitään vikaa ei löytynyt. Toinen hyvä uutinen on, että lepo ja hyvin kevyet harjoitteet alhaisilla sykerajoilla ja tavallista lyhemmillä matkoilla tuntuvat sulattavan kipsiä ja olokin paranee vähitellen oireettomaksi silloin kun ei liiku.
Paras uutinen on, että koen edelleen, että nopein vetoni on vielä edessä päin, koska valmentajani löysi vapaauinnin käsivedostani virheen, jonka korjaamalla tiedän jo ensi kokeilujen jälkeen saavani lisää vauhtia kun saan korjaussarjan automatisoiduksi rutiiniliikkeeksi.
, Minulle tulee vaan tilanne missä tiedän että kyseisen harjoitteen saisin tehtyä paremmin jos en rasittaisi itseäni toisella harjoitteella ja niin treeni ohjautuu aina pikku hiljaa vähän suppeaksi. En siis saa asetettua sitä tavoitetta oikein.