Vähän omaa kertomusta ihan alusta saakka. Itselläni liikkuminen ei ollut lapsena mitenkään määrätietoista, en vaikkapa käynyt ohjatuissa liikuntaharrastuksissa. Varmaan aika tavallinen tarina, pihapelejä, pyörällä rälläystä, laskettelua ym. Koululiikunta oli osittain ihan jees, osa tunneista taas ei ollut ollenkaan jees. Erilaiset koulujen väliset kisailut olivat oiva tapa päästä päiväksi pois luokasta, oli kyse sitten juoksusta, hiihdosta tai pallopeleistä.
Yläasteikään tullessa liikuntaharrastukset lähes lopahtivat muiden kiinnostusten, kuten mopoilun vallatessa alaa. Fanitin kyllä mm. Duudsoneita ja Jackassia, mutta oma itsesuojeluvaisto ei antanut periksi tehdä mitään yhtä kaistapäistä. Sitten vierähti monta vuotta etten liikkunut lähes ollenkaan, enemmän kiinnostivat tietokonepelit. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että olen rapakunnossa. Selkää särki säännöllisesti ja ryhti oli huono.
Tein 21-vuotiaana ensimmäisen ison elämäntapamuutokseni, jonka yhteydessä aloin käymään salilla. Ohjelmaksi löysin Mark Rippetoen Starting Strengthin. Treeni oli aluksi hyvin yksinkertaista lineaarista progressiota penkissä, pystärissä, kyykyssä, mavessa sekä muutamassa oheisliikkeessä. Minusta tuli myös melkoinen vasikka: kiskoin täysmaitoa parhaimmillaan kolme litraa päivässä. GOMAD. Omalla kohdallani tämä kasvatti kyllä enemmän mahaa kuin lihasmassaa.
Hiljalleen aloin lisäilemään mukaan lisää liikkeitä ja otin kahvakuulat osaksi treenejä. Vuosien mittaan treenaamisesta tuli yhä intuitiivisempaa päivän fiiliksen mukaan tekemistä sen sijaan, että olisin seurannut jäykkiä ohjelmointeja. Noin kymmenen vuotta painoja nosteltuani alaselkä alkoi olla huonossa kunnossa. Arvelen tämän olleen seurausta siitä, että kiskoin liian usein liian painavia maverautoja liian huonolla tekniikalla. Salitreenit yleisesti ottaen jäivät taakse.
Ehkä antoisinta salilla ovat itselleni olleet Milko Tokola -henkiset riverautojen ryskäämiset. Se tunne minkä saa, kun heittelee levytankoja kuin vettä vaan ja painot tömähtävät tonttiin. Eläimellistä menoa. Saliaikojen ”saavutuksia” on vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen. Siitä olen hieman ylpeä, että loikkasin salitreenien pohjalta pisimmillään 280 cm vauhditonta pituutta. Yläasteella/lukiossa loikka oli vain 200-220 cm luokkaa.
Viime keväänä 37-vuotiaana tein saman havainnon kuin aiemmin 21-vuotiaana: olen rapakunnossa. Vedin spontaanin Cooperin testin kävelylenkin yhteydessä ja yllätyin siitä, miten hidasta, hengästyttävää ja raskasta juoksuni oli. Ajattelin, että kyllähän tässä ainakin sen 2400m vedän, mutta menikin vain 2130m. Tästä alkoikin elämäni toinen suuri elämäntapamuutos.
Ensimmäiset kolme kuukautta lähinnä sauvakävelin muutaman kerran viikossa. Kesällä tein myös pitkiä kävelylenkkejä aina 50 km asti. Tänä aikana vyötäröltä lähti noin 10 cm ylimääräistä. Ajatuksena oli, että pääsen kohtuulliseen juoksukuntoon kävelemällä, sillä eihän keho tiedä, millä tavoin sydäntä ja jalkapohjia on rasitettu ja juoksutaito taas tulee selkäytimestä. Noin 600 kävelykilometrin ja 30 juoksukilometrin pohjilta repäisin puolimaratonin testilenkkinä reiluun pariin tuntiin. Loppukesästä/alkusyksystä olikin vuorossa nopeampia vetotreenejä sekä kunnon testailua parissa polkujuoksutapahtumassa.
Talvi meni peruskuntoa rakentaessa: kävellen, sauvakävellen, hölkäten ja pertsaa hiihtäen. Opettelin jopa itsekseni hieman uimaan, pisin lenkki oli 3000m altaassa. Uimahalli on kyllä minulle vähän turhan ahdistava paikka, kun kapealla radalla saattaa vetää monta uimaria peräkanaa. Ties montaako mummoa olen potkaissut tai montako kertaa joku on räiskäyttänyt kunnon roiskeet naamalle.
Talvi toi ihan hyvin kehitystä aerobisessa kunnossa, sillä sykkeet ovat nyt samoilla vauhdeilla juostessa noin kymmenen lyöntiä alemmat kuin viime syksynä. Harjoitusmäärät ovat pyörineet siinä tunnissa-parissa per päivä. Luku sisältää myös kävelylenkit, jolloin vauhtini on ollut useimmiten 6-7 kmh luokkaa.
Nyt keväällä mielenkiintoni on vienyt mm. kalisteniikka, animal flow, voimistelu, parkour ym. kehonpainoharjoitteet. Eli kaikenlaista hyppimistä, heilumista ja neljän raajan varassa liikkumista säännöllisen epäsäännöllisesti. Inspiraatiota olen hakenut Youtube-videoista, mm. Strength Side -kanavalta. Tältä pohjalta nappasin mm. uuden enkan turkkilaisessa ylösnousussa käytännössä ilman liikeharjoittelua, 40 kg / 0,5x kehonpaino. Lihastonus on parantunut ja vyötäröltä on lähtenyt vielä pari senttiä lisää. Mutta kaikkein tärkeintä on, että tämä on oikeasti hauskaa.
Jää nähtäväksi, mihin kaikkeen elämä vielä kuljettaa. Nykyäänhän on monenlaista hybridiurheilijaa, crossfittaajaa ja mitä lie ninjasoturia. Minuakin kiinnostaa monipuolisuus. Treenitapani on sellainen, että teen asioita spontaanisti ja intuitiivisesti, mutta dokumentoin tekemiseni ja analysoin jälkikäteen mikä toimii ja mikä ei toimi. Pidän kirjaa tunneista, kilometreistä, nopeuksista, sykkeistä, toistoista, painoista, liikkeistä ja lajeista. Pohdin mikä tuottaa niin iloa kuin parantaa kehonkoostumusta ja suorituskykyä, mikä taas tylsistyttää, heikentää kuntoa ja johtaa loukkaantumisiin.
Paljon jäi myös sanomatta. Liike kun on niin jokapäiväinen osa elämää, niin kaikkia käänteitä on mahdoton tiivistää lyhyesti. Olisi kiva kuulla lisää tarinoita siitä, millaisten polkujen kautta muut ovat päätyneet liikkumaan/harjoittelemaan nykyisellä tavallaan ja ”löytäneet itsensä” tällä elämän saralla.
