Omilla vanhemmillani oli omistusasunto 1988 alkaen, muutin itse siitä pois 1993 ja se myytiin vuosi pari myöhemmin. Sen jälkeen kumpikaan vanhempi ei ole asuntoa ostanut, ja omaan toimintaani nuo teiniajan kokemukset vaikuttivat niin, että ostin ensiasuntoni vasta 2021.
Kun kerroin ottaneeni asuntolainan kiinteällä korolla, isäni varoitteli minua huijaripankeista. Hänellekin oli luvattu etteivät ne korot nouse ja jos nousevat niin sille tehdään jotain joko pankin tai valtion toimesta. Eihän ne puheet tosipaikassa pitäneet, ja kuten kerrot, meilläkään ei lainan pääoma hävinnyt mihinkään, pelkkiin korkoihin meni tasaerät. Isäni ei meinaa vieläkään uskoa että se minun sopimukseen kirjoitettu kiinteä korko pitää.
Nykytilanne on merkittävästi erilainen kuin 1990-luvun lama. Tuolloin vahinkoa aiheutti nykymittapuulla olematon pankkisääntely ja -valvonta, pääomamarkkinoiden vapauttamisen huono hallinta ja siitä seurannut valuuttalainojen suosio sekä höveli suhtautuminen henkilötakaukseen.
Markan devalvoituminen kaatoi valuuttalainaa ottaneet velalliset ja heidän takaajasukulaisensa. Moni asunto meni pakkomyyntiin juuri takausvelkojen maksuksi ja kun asuntojen hinnat laskivat, velkaa jäi tämänkin jälkeen maksettavaksi vuosikymmeniksi.
Katsoin joskus, että heliborit saattoivat heilua lyhyelläkin aikavälillä huomattavasti. Yleinen korkotaso ei hirveästi lämmittänyt jos oma korontarkistuspäivä osui heilurin kalliille päivälle.
Kannattaa muistaa, että tuohon aikaan rahapolitiikan tavoitteet olivat tyystin toisenlaiset kuin nyt. Suomen markka oli sidottu valuuttakoriin, ja rahapolitiikalla pääosin puolustettiin tuota kiinteää valuuttakurssia. Vuosikymmenien aikana oli ajauduttu devalvaatiokierteeseen, jossa kiinteä kurssi aiheutti kauppataseen epätasapainoa joka sitten aika ajoin purettiin valuutta devalvoimalla.
1980-luvun lopulla vallalla oli ajatus, että devalvaatiot ovat haitallisia ja siksi niitä tuli välttää viimeiseen asti, ja Suomen pankki käyttikin kaikki voimansa markan puolustamiseen (ylläpitäen yleistä ajatusta valuuttalainojen riskittömyydestä) kunnes rahkeet eivät enää riittäneet. Korot eivät siten heijastaneet tuohon aikaan keskuspankin arviota kotimarkkinoiden tilasta kuten nykyään vaan ennemminkin reagoivat ulkomaankaupan tilanteeseen.
Tilastokeskuksen mukaan uusien markkamääräisten luottojen korko oli 1988 karkeasti 10-11 %. Seuraaavan vuoden jälkipuoliskolla noustiin 12 %:iin ja vuonna 1990 jo 14 %:iin. Korot nousivat, koska ulkomailla nähtiin devalvaatioriskin nousevan. Nämä havainnot osuvat varsin hyvin yksiin asuntojen hintahuipun (1989) ja siitä alkaneen laskettelun kanssa. Hintojen toipumisessa kesti pitkään, koska politiikkavirheillä taantuma käännettiin pankkikriisiksi ja lamaksi, joka vahingoitti Suomen yhteiskuntaa vuosikymmeneksi ellei enemmänkin.
En jaksa uskoa vastaavaan katastrofiin tässä tilanteessa. Vastaavat ajurit saataisiin kasaan, jos Suomi yhtäkkiä päättäisi devalvoida eli erota eurosta niin, että euromääräiset velat ulkomaille säilyisivät euromääräisinä samalla kun kotimarkkinoilla siirryttäisiin euroa merkittävästi heikompaan uudistettuun markkaan.