Toinen näkökulma asuntojen hintojen kehitykseen:
80 luvun lopun asuntojen hintakupla oli kyllä varsin ainutlaatuinen massiivisuudessaan.
Isäni myi vuonna 1989 maatilansa ja osti ”hyvän” sijoitusyksiön hämäläisen pikkukaupungin ydinkeskustasta.
4-5 vuotta myöhemmin samasta talosta myytiin samanlainen yksiö lähes 60% halvemmalla mitä isäni maksoi.
Inflaatiokorjattuna asunnon arvo ei ole koskaan saavuttanut lähellekään samaa tasoa mitä se maksoi kohtalokkaana kauppapäivänä vuonna 1989.
Jotta omaisuus olisi säilyttänyt arvonsa inflaatiota vastaan, asunnon arvon olisi vuonna 2013 pitänyt olla 90 000 euroa.
Ei ollut, myin sen hintaan 58 000 euroa, mikä oli kelpo hinta alueen verrokkeihin nähden. Siinä tuli yli 30 000 euroa ”takkiin” inflaatiolle.
Tänään samasta asunnosta pitäisi saada 93 tuhatta euroa, jotta se olisi säilyttänyt inflaatikorjatusti arvonsa tuolta kuplahuipuista. Eipä tietenkään saa. Hinnat pyörivät edelleen siellä 50-60 tuhannen euron välissä.
Jos olisi onnistunut vuonna 1994 ostamaan 2 yksiötä samasta talosta aivan lamarotkon pohjalta ja absoluuttisen pohjahinnoin, niiden arvo olisi kehittynyt suotuisasti. Ei paljoa, mutta kuitenkin.
Yhteisarvoltaan 320000 markan lama-asuntojen hinta olisi tänä päivänä noin 110000 euroa, mikä on 10 tuhatta euroa per asunto inflaatiokorjattua ostohintaa korkeampi.
Eli aivan pahimmasta laman pohjasta ostaen, on päässyt noin 0,3% inflaatiota korkeampaan arvonnousuun. Se ei ole kovin korkea arvonkasvu.
Summa summarum. Keskimäärin asuntojen hinnat ovat inflaatiokorjattuna laskeneet pikkukaupungeissa viimeiset 30 vuotta. Tämä on yksi syy, miksi en ole halunnut itse koskaan sitoa pääomiani asuntoihin.
Edes laman pohjilta ostaen, ei ole päässyt tekemään kunnon ”tiliä” arvonnousulla. Vuokraaminen on toki tuotoissa se oleellinen asia, mutta jos on kuvitellut asuntojen hintakehityksen olleen suotuisaa viimeiset 30 vuotta, niin ei ole ollut. Inflaatiolle on jääty ja kunnolla.