Presidentti Sauli Niinistö ja Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola ovat puhuneet Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta verratan sitä jakkaraan, jossa on neljä jalkaa, joista luottamukselliset suhteen Venäjään ja Euroopan turvallisuusjärejstelma ovat nyt nyt pettäneet, ja jäljellä ovat vain oma puolustuskyky ja suhteet länteen.
Mielestäni vertaus jakkaraan ei kuitenkaan ole paras mahdollinen kun pohditaan Venäjän motivaatiota ja kykyä hyökätä Suomeen. Tässä tilanteessa on parempi katsoa asiaa Venäjän oman riskianalyysin kautta. Tässä tarkastelussa on parempi nähdä Venäjällä olevan tiettyjä pidäkkeitä, jotka ovat pikemminkin ketjussa kuin rinnan.
Ensimmäinen pidäke Venäjälle oli se, että Suomesta oli enemmän hyötyä itsenäisenä valtiona, poliittisena liittolaisena ja kauppakumppanina. Tämä pidäke on poistunut, koska Suomen kauppa Venäjälle romahti viimeistään EU:n pakotteiden myötä, eikä Suomi suostu olemaan Venäjän poliittinen liittolainen.
Toinen pidäke perustui siihen, että Venäjä kunnioittaisi kansainvälistä oikeutta ja tekemiään kansainvälisiä sopimuksia. Selvästikään Venäjä ei koe tällaisen olevan etujensa mukaista, ja jo toteutuneet pakotteet ovat nyt poistaneet negatiiviset seuraukset Venäjälle siltä, että se hyökkäisi Suomeen: Venäjä on jo nyt lähes maksimaalisten pakotteiden alla Euroopalta ja USA:lta. Mitään uusia riskejä ei siis laukeaisi Venäjän hyökätessä Suomeen.
Kolmas pidäke jota meillä ei kuitenkaan ole, olisi se, että hyökkäys Suomeen toisi mukaan muita valtioita. Suomella ei ole tätä pidäkettä, koska se ei ole Naton jäsen. Päinvastoin, Nato on selvin sanoin ilmoittanut, että se ei puutu sotilaallisesti Venäjän hyökätessä muihin kuin Nato-maihin. Suomelta tämä pidäke siis puuttuu.
Neljäs pidäke olisi se, että kustannus-hyöty -analyysi Suomeen hyökkäämisestä ei olisi positiivinen. Eli vaikka Venäjä saisi Suomen valloitettua, se tulisi sille liian kalliiksi. Koko Suomen sotilaallinen strategia perustuu tälle pidäkkelle. Olen kuitenkin tällä hetkellä entistä epävarmempi tämän pidäkkeen riittävyydestä. Venäjä on nimittäin jo nyt osoittanut, ettei sen tarvitse puolustaa rajojaan armeijoillaan, koska muut maat eivät ydinaseiden vuoksi loukkaa sen aluetta, vaikka sen armeija rajoilla olisi heikko. On myös epäilty, onko Venäjän johtaja ollenkaan rationaalinen. Siispä Venäjä voi halutessaan hyökätä maahan, jonka puolustus perustuu “kustannus-hyöty” peliteoriaan. Efektiivisesti Venäjä käyttää jo nyt ydinaseita näin poliittisena hyökkäysaseena.
Viides ja viimeinen pidäke Venäjälle on Suomen kyky torjua Venäjän hyökkäys. Tällä hetkellä tämä on itse asiassa ainoa pidäke, joka meillä on enää jäljellä. Tämä perustuu siihen, että Venäjän armeija on tällä hetkellä Ukrainassa ja sodan jälkeenkin melkoisella varmuudella vuosiksi heikentynyt. Suomen sopimukset EU:n, Naton, ja USA:n kanssa eivät tarjoa eskalaatiosuojaa, mutta ne tarjoavat materiaalista tukea todellisen sodan sattuessa. On kuitenkin vain ajan kysymys, milloin Venäjän voima riittää taas nujertamaan Suomen.
Lopputulos tästä analyysista on se, että nykyisessä tilanteessa Venäjää pidättelee hyökkäämästä Suomeen enää armeijamme suorituskyky suhteessa Venäjän suorituskykyyn. Kaikki poliittiset ja taloudelliset seuraamukset mahdollisesta hyökkäyksestä ovat jo poistuneet. Jo lauenneet riskit eivät ole riskejä, vaan uponneita kustannuksia.
Koska emme halua joutua käyttämään tuota viimeistä pidäkettä koskaan, meille olisi nyt todella tärkeää käyttää tämä jäljellä oleva aika sekä luomaan uusi pidäke, eli eskalaatiopidäke Naton kautta, että vahvistaa sotilallista suorituskykyämme.
Niin, venäläisiin on haluttu luottaa ja heiltä on haluttu siksi ostaa energiaa. Ehkä tämä kertoo siitä, että lännessä haluttaisiin tehdä yhteistyötä ja toivottaisiin, että Venäjä on luotettava kumppani.