Mielenkiintoinen ajatus. Tuttavapiiriini kuuluu joitakin varakkaita ihmisiä, mutta en ole ikinä havainnut, että heidän lähipiiriinsä olisi luikerrellut käärmeitä, rahan tuomia ja rahan perässä olevia “ystäviä”. Sen sijaan eräs nuoruudenystäväni muuttui sietämättömän ylimieliseksi ja ikäväksi tyypiksi saatuaan melko nuorena “jättipotin” it-kuplan aikaisessa yrityskaupassa. Olen monesti miettinyt, toiko raha hänelle todellisuudessa onnea. Hän on fiksu tyyppi, ja kaikesta päätellen pääomat eivät ole mihinkään kadonneet, vaikka välillä onkin ollut hiukan ylimitoitettua näyttämisenhalua. Varakkuus on johtanut vapaaherran elämään, kun ei ole taloudellista painetta mihinkään, ja oma fiilikseni on, että varakkuus on myös johtanut epäluuloon kanssaihmisiä kohtaan, samalla hän kuitenkin tuntuu haluavan, että häneen suhtauduttaisiin jotenkin erityisellä tavalla, koska hän on rikkaampi kuin me tavan pulliaiset. Ei ole enää vähään aikaan tullut yhteyttä pidettyä, en oikein jaksa hänen asennettaan.
Tämä on oma kokemukseni. Leluja ja omaisuutta on kertynyt enemmän kuin ehtii käyttää. Se on johtanut suorastaan ahdistukseen, kun kaikesta ei jaksa huolehtia niin kuin pitäisi. Aikaa ja energiaa on rajallinen määrä. En usko, että maallisen omaisuuden kasvattaminen lisäisi onnellisuutta. Silti kaipaan lisää pääomaa, sijoituspääoma tuntuu olevan ainut omaisuuslaji, joka kasvattavaa onnellisuutta. Roope Ankka -syndrooma? Turvallisuudentunne lisääntyy, kun taloudellinen turvamarginaali kasvaa. Mikään ei voi horjuttaa, kun talous on kyllin hyvin turvattu?
Onni on rakastava perhe, luottoystäviä ja yhdessäoloa heidän kanssaan. Onni on terveys ja hyvä kunto ja toimintakyky. Niitä ei saa rahalla.
Jonkun verran saa uutisista lukea että matalasti koulutetut ja pienituloiset miehet jää vasten tahtoaan perheettömiksi/lapsettomiksi. Jotakin sellaista mihin rahan ei ajattelisi vaikuttavan se siis vaikuttaa ja on aika tärkeä osa elämää.
Materian lisäksi ihminen tuppaa ahnehtimaan kaikkea muutakin.
Tietoa, kokemuksia, uusia paikkoja ja tarinoita. Lista on loputon.
Joskus on hyvä pysähtyä sen äärelle mitä jo omistaa ja hallitsee.
Itse tykkään kierrellä loputtomasti samoja paikkoja vuodenajasta toiseen. Aina löytyy uutta nähtävää, ja vaikkei aina löytyisi uutta niin jotain vanhaa, minkä oli unohtanut. Samoin tykkään pyöritellä asioita päässäni uudelleen. Hakea uusia näkökulmia ja tutkia olinko ymmärtänyt kaiken oikein tai onko aika kenties muuttunut ja onko päivitettävä ajatuksiaan.
Tämä ei poista sitä, että joskus pitää hankkia uutta, käydä uudessa paikassa tai oppia lisää. Leipää ei kuitenkaan voi syödä määräänsä enempää, ennen kuin edellinen on kulutettu.
Hienoja kirjoituksia kaikilta. Kovin mietteliääksi pistää ja pakottaa sukeltamaan jopa tuskallisten tunteiden sisään. Filosofisissa pohdinnoissa huomaan itsestäni, että ajatukset poukkoilevat aina ääripäiden välillä. Hetkittäin tuntuu, että ainoa oikea on ehdottoman hedonistinen elämäntyyli, sillä elämme vain kerran ja koskaan ei tiedä koska se loppuu. Toiseen ääripäähän puolestaan menee se, että älyllisinä olentoina meidän tulee kyetä asettumaan välittömän tunne-elämän yläpuolelle, ja maksimoida ultrapitkän aikavälin tavoitteita nousemalla tunteiden yläpuolelle ja pitää fokus aina kristallin kirkkaasti lapsenlapsissa ja siinä mitä jätämme jälkeemme. Kaikki silti tietävät, että sen tulisi olla jotain tältä väliltä. Miten sen määrität, mikä on se sopiva tasapaino? Järjellä, tunteella?
Taloudellisessa mielessä omaan kokemuksia lähipiiristäni jonkin asteisista ääripäistä. Omat vanhempani ovat äärimmäisen nuukia ja suorastaan pelkäävät rahankäyttöä, joskus jopa sairaaloisesti. Yksi esimerkki mikä nopeasti tuli mieleeni lapsuudesta:
Vanhempani olivat kohtuullisen hyväpalkkaisissa töissä, asunto maksettu, ei lainaa mihinkään suuntaan ja käteistä tilillä vähintään toistasataatuhatta. Isäni on ollut aina kiinnostunut musiikista ja sen kuuntelusta. Isänpäivä oli tulossa ja ehdotin äidilleni, että pitäisikö isälle ostaa kunnollinen matkakaiutin, ettei ulkona tarvitsisi kuunnella musiikkia suoraan puhelimen omasta kaiuttimesta? Esimerkkini oli n. 250€ maksava matkakaiutin. Äitini sanoi, että tuo on kyllä liian kallis isänpäivälahja.
Tulin tästä hyvin surulliseksi, enkä edes tarkemmin tiedä miksi. Lähipiirini toinen ääripää taas on hyvin stereotyyppinen kulutuspariskunta. Heidän onnellisuutensa rakentuu pelkästään kulutuksesta, ja toiveet ovat aina siellä seuraavassa ostettavassa tavarassa. Eihän näistä kumpikaan ole oikesti oikeaa tai väärää elämää. Silti ne ovat mielestäni molemmat hyvin surullista elämää. Tähän en tietysti osaa viestiä tai välittää sitä, kuinka “kylmiltä” he kaikki vaikuttavat kasvotusten. Kaikki tekemiset ja sanomiset tuntuvat olevan turhaa hyvän päivän jutustelua. Ehkä jos olisivat välittömiä, niin en osaisi havaita heidän taloudellisessa käyttäytymisessä mitään ns. outoa?
Mikäli itse luulen nyt tuntevani oikein, niin onnellisuus on sitä, että ihminen kykenee olemaan "lämmin"henkilö. Välittävä, huolehtiva, välitön ja aito. Niin itseä, kuin muitakin kohtaan.
Kai se tähän palveluun liittyy, ehkäpä tarkemmin palvelualttiuteen. Jos ihminen kykenee olemaan aidosti palvelualtis, niin ajattelen että silloin hän myös vaikuttaa onnelliselta.
Itse olen huomannut ehkä positiivisenkin piirteen ajattelussani että ei ole tarvetta enää kaikkea haluamaansa tavaraa ostaa ja hankkia. Riittää vain se tieto itselle että taloudellisesti se olisi kyllä mahdollista.
Tervehdys kaikille!
Täytyy todeta, että olen ollut otettu tästä hienosta keskustelusta, jota olemme ketjuun saaneet. Julkaisin tänään jatkona Raha ja onni -teemalle uuden kirjoituksen talouskasvun rajoista. Artikkelissa käsitellään mm. sitä, mitä nämä rajat ovat ja miten niihin pitäisi suhtautua ja mitkä ovat keskeiset vastuukysymykset. Tätä on jo hieman viesteissä sivuttukin 
Ratkaisu on nuorissa, sieltä se muutos lähtee, nytkin. Itseasiassa lähti jo 90-luvulla Japanista. Kilpailuyhteiskunnasta tippuneet/tiputtautuneet nuoret eivät siirtyneet koulusta tuottajiksi/kuluttajiksi vaan jäivät vanhempiensa luo hikikomoreiksi.
Sama ilmiö rantautunut ilmeisesti Kiinaan viime vuosina “bai lan” tai “let it rot” ilmiönä. Siellähän tätä on ollut iän päivän enemmän tai vähemmän kun on Taolaisuuden synnyin seutuja, mutta kommunistinen hallinto koettanut kitkeä asennetta yhteiskunnasta.
Suomessa ilmiölle ei ole omaa “muoti termiä” vaan puhutaan vain syrjäytyneistä ja jossakin yhteydessä neet-nuorista(neither in employment nor in education or training).
Lopputulos on kaikkialla sama, ei aseteta elämälle tavoitteita, ei pyritä mihinkään, tuotetaan ja kulutetaan niin vähän kuin suinki mahdollista hengissä pysymiseksi. Ei puolisoa, ei lapsia, ei vastuuta kunnolla edes itsestään. Eli hyväksytään itselle asema tuolla “donitsin keskellä”
Luonto kiittää, mutta miten käy työn ja kuluttamisen verottamisella yllä pidetyille yhteiskunnille jos tästä tulee valtavirta-ajattelua?
Tervehdys! Sarjasta on julkaistu seuraava osa, joka käsittelee työtä. En nyt ihan tiedä, missä menee filosofian ja sosiologian raja, mutta tässä on otettu kumpaakin mukaan. Erityisesti puhutteli tuo ajatus työstä tietynlaisena sukupolvikokemuksena. Toisaalta epävarmuus korostui tänään, kun olin Talousviikon korkoseminaarin paneelissa puhujana. Siellä hyvissä nuorten yleisökysymyksissä nostettiin esiin juuri tämä epävarmuus tulevasta ja haettiin vastauksia kysymykseen, kuinka varautua opiskelun kustannuksiin ym. Luulenpa, että tämä varautuminen on ennen ollut helpompaa, sillä opiskelu on taannut työpaikan.
Työhönkin vahvasti linkittyneenä on yksilön ja yhteiskunnan vastuu. Tätä vastuukysymystä olisi tarkoitus käsitellä seuraavaksi. Jos teillä on aiheeseen liittyen ajatuksia, niin olisi hienoa viritellä täällä keskustelua
Niin, työllä on eri sukupolvet saavuttaneet eri asioita. Vielä 60-luvulla miehen työstä saama palkka riitti koko perheen elättämiseen ja asuntoon. 20v myöhemmin tähän tarvittiin perheen molempien aikuisten työpanos ja nyt ollaan päädytty tilanteeseen että vaikka molemmat perheestä käy töissä ei se takaa perheen toimeentuloa vaan matalapakkaisimmat joutuu hakemaan erilaisia yhteiskunnan tukia asumiseen ja toimeentuloon. Ei ole ihme että tuorein työelämään astunut sukupolvi arvostaa työtä eri tavalla kuin 60-luvun sukupolvi, koska ulkoiset puitteet työtä tekevän ja työttömän välillä eivät eroa juurikaan toisistaan.
Kokonaisuutena hieno ja ajatuksia herättävä kirjoitus, josta poimin yhden kappaleen.
Teoriassa jos haluaisi maksimoida vapauden ja vapaa-ajan, ei kannattaisi omistaa muuta kuin korkeintaan päällään olevat vaatteet ja puhelimen sekä osakkeita, joita ei tarvitse hoitaa (esim. rahastoja).
Yksi vaihtoehto on elää hotelleissa: päivä lähtee käyntiin hienosti hotellin aamiaisella ja huone siivotaan jonkun toisen toimesta. Mitään veden, sähkön, netin, vakuutusten kaltaisia kiinteitä kulueriä ei ole, eikä vastuitakaan (pl. yksi eli hotellihuoneen hinta). Voi elää täydessä vapaudessa ja huoletta, materiasta irrallaan.
Pelkkänä pohdintana tämä.
Ensimmäinen ajatus “minkkinä minkkitarhassa nylkemispäivää odotellessa”, mutta pääseehän sieltä ulos. Tuttavia tapaamaan, joiden kans ei ole mitään keskusteltavaa kun oma vapaa-aika on pelkkää netin “lääppimistä” kännykällä ja ikkunasta tuijottelua. Tarvii tehdä jotakin, harrastaa, hankkia harrastusvälineitä ja siitä se materialismi sitten taas lähtee…
Toinen vaihtoehto, vaihtaa hotellia ja paikkakuntaa, tuttavat jää taakse ja tulee uusia. Uusien tuttujen kans juttua riittää muutamaksi kuukaudeksi ja taas vaihto. Ei voi kiintyä/sitoutua/innostua mistään kun menettää vapauden.
Mitä minimalistit tekee elämällään kun ovat saavuttaneet päämääränsä, pystyvät elämään minimaalisella työmäärällä ja 18 esineen turvin tyhjässä yksiössä? Näistä minimalisteista ja hotelliasujista saa hienoja lehtijuttuja kun homma on alussa, mutta missä he ovat 5-10v kuluttua?
Tähän voisi heittää ajatuksena, että tarvitseeko harrastusvälineitä välttämättä omistaa vai voisiko ne vuokrata. Esimerkiksi lasketteluvälineet olen usein vuokrannut.
Useimmissa hotelleissa on kuntosali ja sauna sekä mahdollisesti uima-allas käytössä. Tietysti jonkinlaiset salivaatteet on oltava ja uimahousut, mutta aika vähällä vaatemäärällä lopulta pärjää, jos haluaa. Juhlavaatteetkin voi vuokrata.
Cityelämää voi elää lopulta aika vähällä materialla. Kirjojen säilytyksen voi ulkoistaa kirjastoille ja turhien vaatteiden vaatekaupoille.
Omaisuus sitoo käsiä, kuten @Martingale kuvaili. Ihan jo vaikka siitä lähtien, että jotain kulmasohvaa ei saa itse muutettua ilman apua.
Äärimmilleen viedyn minimalismin ja materialistisen elämän välillä toki on myös välimuotoja, mutta hotellielämä ajatuksena on äärimmäisen huoletonta ja silti vaurasta.
”Raha on kuvitteellinen hyödyke Sitä ei voi syödä, sitä ei voi pukea päälleen, mutta silti se edustaa kaikkea maailman ruokaa, kaikkia maailman vaatteita.”
Mielenkiintoista pohdintaa rahan luonteesta.
Tervehdys kaikille! Julkaisin äsken sarjan tuoreimman osan, aiheena hedonismi. @Mungeroinen kirjoitti aiemmin sen verran hyvän kommentin ketjuun, että otin sen mukaan.
Omasta mielestäni tuo otsikko on ärsyttävin koskaan kirjoittamani. Sen vastapainoksi voisikin näin itsenäisyyspäivän alla nostaa yhden lottien arvokkaista ohjeista, joista Jenni Haukion kirja muistutti: “Älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä teidän puolestanne – kysykää, mitä te voitte tehdä maanne puolesta”. Pohdintaa siitä, mitä nykypäivänäkin voimme tehdä yhteiseksi hyväksi, ei koskaan ole liikaa.
Tuo on se hedonismin paradoksi, nautinnon loputon tavoittelu johtaa kärsimykseen. Pullo kossua naurattelee illan, mutta aamulla iskee krapula. Ylensyönti ja herkuttelu iskee myös takaisin ylipainona ja sairauksina, mutta aikajänne on pidempi. Kulutuskeskeinen talousmalli johtaa aikanaan ympäristötuhoon tai niinkuin nyt näyttää, väestökatoon, eli kärsimykseen joskus kaukana tulevaisuudessa.
Onko siis tämä meidän luterilaisuudesta kumpuava moraalikäsitys siis oikeassa, kun kärsii eläessään tarpeeksi pääsee kuollessaan automaattisesti taivaaseen?
Hieno nosto Marianne! Myös itselläni särähti tuo mainos korvaan todella pahasti. Ylipäätään tuntuu, että yhteiskuntamme on siirtynyt viimeaikoina vahvasti individualistiseen suuntaan, jossa yhdenkään etu ei voi kärsiä, vaikka kaikki muut hyötyisivät valtavasti. Kaikenmaailman minä-keskeisyys ja maailman pyöriminen oman navan ympärillä tuntuu olevan jonkinlainen trendi. Kuten mainitsit, kaikilla on vain oikeuksia, ei velvollisuuksia tai vastuita.
Sivusinkin tätä aihetta Asuntosijoitus-ketjussa vajaa viikko sitten. Toisena esimerkkinä vaikka paljon pinnalla olleet ongelmat koulurauhan kanssa. Minusta tuo hedonismin tavoittelu ei ole ongelmallista ideaalissa tilanteessa, jossa kuluttaja ei hanki itselleen hyvää rikollisin keinoin sekä hyödykkeiden hinta huomioi myös ympäristön kulumisen. Vielä emme siinä pisteessä kuitenkaan ole, jos ajattelee vaikkapa lentämistä ja halpoja etelänmatkoja, joita on alettu pitämään lähes ihmisoikeuksina.
Nyt tuli lanka minne mulla saattaa oikeasti olla jonkun verrankin sanottavaa.
Itse oman taloustilanteeni takia en pysty toteuttamaan omia unelmiani. Kyllä, unelmani ovat suuria, koska tähtään ammattilaistasolle missä esikuvani ovat. Tarkoitus olisi toteuttaa yksi oikeasti kallis kokonaisuus seuraavan max 10v sisällä mutta mieluiten jo alle 6v sisällä. Hintalapuksi tulisi noin 150k-200k äkkiseltään. Olen aina halunnut luoda yhteiskunnassa jotain suurta uutta ja näinä monina vuosina se on liittynyt taiteeseen, musiikkiin. Koen olevani vapaa ja saavani toteuttaa itseäni yhdellä aidoimmista tavoista ja reiteistä koskaan musiikin avulla. Minussa on erittäin materialistinen puoli ja haaveilen multi miljonääriydestä. Silti rahakaan ei toisi onnea pitkällä tähtäimellä, jos en saisi luoda jotain uutta musiikkia. Musiikki antaa elämääni ison merkityksen sekä energiaa ja luovuutta voi kanavoida voimakkaalla tavalla musiikin kautta luomalla sitä. Olen materialistinen ihminen ja se liittyy unelmiini ja harrastuksiini hyvin vahvasti.
“Ei minua koskaan ole 1500€ t-paita kiinnostanut tai 30k rannekello, mutta 200k ammattilais äänitystudio olisi upeaa rakentaa.” -Minä.
Luovuus, siunaus vai kirous. En tiedä nykypäivästä, mutta ennen vanhaan panttilainaamot oli kuin musiikkiliikkeitä, niissä käydessä ei voinut välttyä mielikuvalta että muusikot ovat aika huonoja hoitamaan raha-asioitaan. On mulla joskus ollut ilo tunteakkin tällainen ihminen jolle päivän palkka=keikkalippu ja kuukausipalkka=kitara tjsp. Hän tulee aina mieleen kun luen jotakin tällaisia juttuja:
Mitä luovuus on? » SAKON BLOGI
tai katson tällaisen videon:
Hyvä video narsismista joka liittyy aiempaan hedosnimi- ja itsekeskeisyyskeskusteluun.
Ongelmahan on yksilön lisäksi yhteiskuntatasolla, kun itsekeskeisyydestä ja oman edun tavoittelusta on tullut kollektiivisesti ihailtavaa. Samoin markkinatalous kannustaa meitä ajattelemaan “koska mä haluan” - tavalla
