Rahastot
POHJOIS-AMERIKKA INDEKSI
Minulla on 4 USA-indeksirahastoa ja kaikissa osto-ohjelma kesken. Kyllä tämä on jo naurettavaa. Huippu oli LähiTapiolan rahaston keventäminen siten, että en saa enää vakuutushyötyä. Kuitenkin USA:n tilanne vaikuttaa hieman kuplaantuneelta ja en uskalla lisätä suurimpien yhtiöiden indeksejä. Invesco S&P SmallCap 600 UCITS ETF Acc olisi ehkä kiinnostavin ostokohde keväällä. Muuten USA-painon kasvattaminen varmaan hoituu Phoebuksen kautta ja syksyllä voisin harkita Berkshiren kasvattamista. Tilanne toki muuttuu, jos indeksit korjaa.
OP-AASIA INDEKSI
Tällä rahastolla olen pyrkinyt hillitsemään halua aloittaa osakepoiminta Japanista, mutta näyttää etten pysty kuitenkaan hillitsemään itseäni. Hölmöillyt Japanissa alkaa ehkä jo keväällä.
KEHITTYVÄT MARKKINAT
Sillä aikaa kun Helsingin pörssi on mörninyt, minusta on kuoriutunut kehittyvien markkinoiden sijoitusspesialisti. Miksi lisäisin Suomi-sijoituksia, kun en sitä todistettavasti osaa. Pidän Brasiliaa Suomea mielenkiintoisempana ja siellä on myös halpaa. Brasiliaan voin kuvitella jopa positiivisen tulevaisuuden toisin kuin Suomeen.
Olen lisännyt siis Brasilian painoa ja pyrin lisäämään myös 2025 vuoden aikana. Lisäksi ajatuksena on lisätä Taiwania. Kevensin suunnitelman mukaan Turkkia. Lisäksi sijoitin takaisin IRSAn osingot IRSAan. IRSAsta siis vielä enemmän.
Olen selvitellyt IRSAn pankkiomistusta puolen vuoden ajan. Pankin nimi on Banco Hipotecario ja IRSAlla on melkein 30 prosentin osuus siitä. Pankki on 130 vuotta vanha ja tunnettu asuntolainoista. Tätä kautta IRSAlla on myös altistusta asuntolainamarkkinoihin. IRSAn kiinteistöportfoliosta löytyy hotelleja, toimistoja ja kauppakeskuksia. Seuraava haaste on lisätä IRSA osakkeiden raportoinnin kohdalle pois täältä kehittyvien rahastojen joukosta.
PHOEBUS
Vuonna 2025 laitan kaiken toivon Phoebusiin. Uskon edelleen osakepoimintaan. Siksi Phoebus. Kyllä Helsingin pörssi vielä lähtee nousuun. Siksi Phoebus. Varmuus on kuitenkin parasta ja merkittävä osuus Yhdysvaltoihin. Siksi Phoebus. Phoebus taitaa olla harvoja aitoja osakepoimintarahastoja, johon minulla on varaa. Aloitan kuukausisäästön ja lisäksi olen ajatellut isompia kertaostoja.
Ajatuksena on kiihdyttää Phoebus-rahaston lisäämistä.
Osuuskunnat:
Tradekan tuotto-osuuksien lunastus toteutui, mutta olen edelleen sitoutunut osuuskuntiin. Olen jo tehnyt merkinnät Metsäliiton osuuden kasvattamiseksi. Metsäliiton osuudet ovat nopeammin likvidoitavissa, siksi aina tilaisuuden tullen olen näitä lisännyt.
Korkokori:
Likvidin suojan kasvattamiseksi ei löydy korkorahastojen ja käteisen lisäksi juuri tuotteita. Vuonna 2025 on painetta korkorahastojen kasvattamiseksi, sillä saan merkittävästi tuloja metsästä.
Saatan olla väärässä
Saatan olla väärässä
Tuttuun tapaan piilotetun osion otsikko on kirjallisuudesta, mutta se keskustelee myös viime kertaisen piilotetun osion otsikon kanssa. Saatan olla väärässä sopisi hyvin myös sijoitusaiheeseen, mutta näyttää, ettei tämä osio tule juurikaan käsittelemään sijoittamista. Paremminkin sitä mihin rahat olen tuhlannut.
Mutta menen lyhyesti nyt tähän kirjaan, joka oli siis Björn Natthiko Lindebladin kirjoittama kirja hänen elämästään. Hän tosiaan jätti ekonomin uran ja siirtyi 17 vuodeksi buddhalaismunkkiksi. Lopulta hän palasi yksinkertaisesta munkin elämästä nyky-yhteiskuntaan. Kirjan tapahtumien jälkeen parantumatonta ALS-tautia sairastanut Lindeblad sai apua lääkäriltä elämänsä päättämiseen. Kuuntelin kirjan kesällä. Muistan lähinnä, että se oli miellyttävää kuunneltavaa, mutta valitettavasti siitä ei ole jäänyt mitään pysyvää muistijälkeä. Kirja on saanut hyviä arvosteluja. Lukuvinkki tuli tältä foorumilta.
Paikallista teatteriosaamista
Alkuvuotta leimaa se, että teatterikäynneissä en ylittänyt kunnan rajaa. Loppujen lopussa musikaalit vuoden 2024 osalta jäivät paikallisiksi. Aivan vuoden alussa kävin katsomassa Suruttomat-musikaalin Luvialla Tasalan talviteatterissa. Suruttomat perustuu Minna Canthin näytelmään Työmiehen vaimo. Sisko tarkensi, että musikaali paremminkin on tämä näytelmä. Juoni siis on täysin sama. Luvialla nuoret näyttelijät tekivät vakuuttavaa työtä. Minna Canthin näytelmä oli erittäin radikaali vuonna 1885. Näytelmä johti myös Suomessa lakimuutokseen, jossa miehellä ei ole oikeutta puolison työansioihin. Musikaali on hyvin surullinen. Johannan aviomies ryyppää ensin kaikki säästöt ja karkaa rakastajan Homsantuun kanssa. Lopulta mies pilaa molempien naisten elämän. Todella tärkeä musikaali, mutta kyllä tämä murheellisuus näkyi katsomosta, niin silmäkulmista kuin siitä, ettei ollut täyttä. Tietyllä tavalla huumori vetoaisi paremmin pienissä teattereissa. Tietysti on hienoa rohkeutta tuoda läpeensä surullinen näytelmä ohjelmistoon. Itse myös pidin tästä musikaalista ja se jäi myös mieltäni kaihertamaan. Valitettavasti 1800-luvun kaiut näkyvät myös sijoitusmaailmassa. Kovin miehiseltä näyttää.
Sitten päästään vähän menestyksekkäämmän naisen pariin eli nimittäin Marilyn Monroen. Eurajoen lukion, yhteiskoulun, Eurajoen Kristillisen opiston ja nuorten työpajan yhteistyöllä oli hiottu kunnianhimoinen musikaali Hiomaton timantti, joka on Eppu Nuotion ja Tiina Brännaren käsikirjoittama. Olen käynyt musikaaleissa Helsingin oopperassa ja Tampereen hienoissa saleissa, niin olisi epäreilua niihin verrata, mutta osalla oli jännitystä mukana laulamisessa. Laulu oli siis hiljaista. Vähän mietin olisiko laulut sujuneet paremmin suomeksi. Marilyn Monroen tarina kerrottiin musikaalissa haastattelumuodossa. Pääosaa oli esittämässä kolme näyttelijää. Hienoa, että Eurajoella tämä perinne jatkuu ja olihan tämä säihkyvä ja mieleenpainuva esitys.
Sellainen välihuomautus, että tässä horinassa ei ole kronologista järjestystä. Tästä päästäänkin Kuivalahden kesäteatteriin, joka logistisin syin on se teatterilaitos, missä eniten olen käynyt. Siksi olenkin hieman pettynyt nykyisiin näytelmiin. Huumori ja keveys on nykyinen teema. Paikallisuus ja syvemmät asiat uupuvat. Tuntuukin, että viime vuotuiset näytelmät ovat yhtä massaa. Vuoden 2024 näytelmä oli nimeltään Naisluola, jonka käsikirjoittaja Markku Hyvönen oli muuntanut näytelmästä Miesluola. Olihan tässä hauskoja juttuja ja hieman syvällisempi käänne. Pakko tietenkin kehua sijoittajana Ari Mäkitalon esittämää vanhainkodin miesasukkia, joka oli rikastunut työllä (ja sijoittamalla), vaikka hieman epäuskottavasti rakennusalalla. Hömpässä yleensä rikastutaan uhkapeleillä ja köyhdytään sijoittamalla. Muistaakseni vanhemmassa Kuivalahden kesäteatteriesityksessä oli köyhdytty sijoittamalla kaikki Talvivaaraan. Jokavuotinen perinne itselläni on käydä Kuivalahden kesäteatterissa. Koronapandemia tietenkin katkaisi tämän, mutta muuten.
Auschwitz ja toinen maailmansota
Ajattelin verrata Alokkaan haastattelussa Tokmannin keskusvarastoa Auschwitzin tuhoamisleiriin. Onneksi en kuitenkaan tähän metaforaan kompastunut. Tietyllä tavalla Auschwitz konkretisoitui, kun matkailin siellä. Olen jäänyt jollain tavoin henkisesti jumiin Auschwitziin. Samoin olen jumiutunut Tokmanniin käydessäni Tokmannin keskusvarastossa. Molemmista ajattelen, että vähempikin riittäisi. Mennään tähän aiheeseen. Alkuvuonna pyörein Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin ympärillä. Loppuvuotta kohden pääsin laajempiin kokonaisuuksiin.
Alkuvuonna kävin katsomassa elokuvissa The Zone of Interestin. Hössin perheen keskiluokkaista arkea kuvattiin samalla kuin naapurista olevasta keskitysleiristä kantautui jatkuva meteli. Rudolfin vaimo Hedwig ihastui pieneen paratiisinsa, jonka hän oli loihtinut juutalaisten vankien avustuksella pihastaan, niin paljon että ei poistunut sieltä miehensä saaden komennuksen muualle. Elokuvassa oli myös kohtaus, jossa siivoojat siivosivat Auschwitzin näyttelytiloja, missä on murhattujen tavaroita ja hiuksia. Tämä toi tietenkin mieleen matkani. The Zone of Interest kertoo siis korvien sulkemisesta. Pakko muistaa, että natsit olivat ihmisiä ei hirviöitä. Helpompi on olla osa koneistoa kuin asettua sitä vastaan.
Kuuntelin lähellä tätä elokuvan aihetta kertovan kirjan Lucy Adlingtonin Auschwitzin Ompelijattaret, joka kertoi Hedwig Hössin perustamasta ompelimosta, missä valmistettiin ja korjattiin murhatuista varastettujen vaatteista vaatteita korkea-arvoisten upseerien rouville. Naisten leirielämästä kertoi myös Auschwitzin kätilö. Anna Stuartin kirjassa kerrottiin vaikeasta aiheesta, missä vangittujen naisten vastasyntyneitä lapsia vietiin lapsettomille saksalaispariskunnille. Kätilöt merkkasivat lapsia tatuoimalla niihin naisten vankinumeroita.
Kävin elokuvissa katsomassa One lifen siskoni kanssa. Elokuvassa kerrottiin kahdessa eri aikatasossa pelastusoperaatiosta, jossa juutalaislapsia pelastettiin Britanniaan sijaisperheisiin. Keskushahmona toimi pörssimeklari Nicky Winton, joka organisoi pelastusoperaation. Myöhemmin hän tapasi pelastettuja ihmisiä. Tuhoamisleirit olivat erityisen tuhoavia lapsille. Vain satoja selvisi hengissä siellä. Pakko joka välissä kehua myös kirjaa Auschwitzin kirjastonhoitaja. Tämä kertoo nimittäin perheleiristä ja sen lapsien kohtalosta. On yksi lempikirjoista tässä aihepiirissä. Tämä kirja kuuluu pysyvään äänikirjastooni. One life oli kyllä hyvin koskettava elokuva, mutta jäin miettimään pääsikö yksikään lapsista takaisin alkuperäisten vanhempien luokse.
Katkeran suloinen Viimeinen yö Pariisissa niminen fiktiivinen kirja kertoo tämän tyyppisen tarinan. Pojan äiti ojensi melkein vastasyntyneen pojan rautatietyöntekijälle. Rautatietyöntekijä pakeni pojan ja tyttöystävän kanssa Amerikkaan. He kasvattivat pojan omanaan. Eivätkä puhuneet edes ranskaa pojalle. Pojan oikeat ranskalaisvanhemmat selviävät leireiltä ja saavat selville, että poika elää ja vaativat pojan itselle. Ottoperhe hajoaa isän joutuessa vankilaan. Poika annetaan oikeille vanhemmille. Kirjahan kertoo sitten pojan sopeutumisesta uuteen muuttuneeseen elämään. Tämä kirja otti oikein syvältä sitä kuunnellessa.
Vähän ehkä syrjähyppy kokonaisuuteen, mutta edelleen ollaan toisessa maailmansodassa ja leireillä. Eli kirja on Heather Morrisin Nousevan auringon sisaret. Tämä kertoo japanilaisten pitämästä vankileiristä Indonesiassa. Tässä kirjassa nostettiin taiteen merkitystä selviytymiseen vaikeissa olosuhteissa. Vähän vähälle tiedolle jäänyt japanilaisten osallisuus itselleni. Kuuntelin myös kirjan Tyttö joka pakeni Auschwitzista. Tässä ei taitanut käydä hyvin.
Ehkä loppujen lopuksi keskeisin toiseen maailmansotaan liittyvä teos, jonka kuuntelin, on Sampo Terhon Stalingradin viemärit. Tämä järkäle oli rakennettu nimenomaan kuvaamaan natsien nousua valtaan ja häikäilemättömän propagandan tekoa. Tarina oli rakennettu kahden erinlaisen veljeksen varaan, mutta kolmanneksi päähenkilöksi nousi Joseph Goebbels, joka juuri työskenteli propagandan parissa. Vanhempi veljeksistä Valter omaksui natsiaatteen heti kättelyssä. Nuorempi veljeksistä Werner ajautui, vaikka yritti muutakin, työskentelemään natsilehden toimitukseen. Wernerin osuus oli hyvin mielenkiintoinen, koska hän oli epäileväinen natsiaatteelle koko ajan, mutta kuitenkin työskenteli sen hyväksi. Sitä mukaan kun natsit nousivat valtaan, Werner nousi myös merkittävään virkaan Goebbelsin oikeaksi kädeksi. Tietyllä tavalla veljekset kietoutuivat järjestelmään. Lopulta ei ollut pakotietä. Valter ei edes halunnut poistua natsiaatteesta vaan taisteli loppuun asti sen puolesta.
Kirja on myös hyvä historian oppikirja. Siinä tulee hyvin kerrattua historiaa, joka on kuvattu hyvin tarkasti. Tietyllä tavalla väkivalta on istutettu pelkästään natseihin, mutta kirjassa kerrotaan, että väkivaltaisia katuporukoita oli myös kommunisteilla ja sosiaalidemokraateillakin. Hitler tavattiin kirjassa monta kertaa. Hitler oli alussa vähän niin kuin päivänpolitiikan yläpuolella oleva hahmo. Viimeisenä kerralla kun Hitler tavattiin, hän vaikutti sekavalta ja hullulta. Kuvaisin kirjaa poliittisena trillerinä. Sota on myös läsnä, mutta kyllä propaganda ja sen luominen on kirjan keskiössä. Itse ole verrannut kirjaa myös Sinuhe Egyptiläiseen. Pakko muistaa että sota tietyllä tavalla vaikutti Sinuheen ja Mika Waltari työskenteli sotapropagandan parissa. Sampo Terholla on mahdollisuuksia kirjailijana. On hyvin mielenkiintoista, että mitä tulee seuraavaksi Sampo Terholta. Kirjan lukija Petri Hanttu onnistui erinomaisesti ja toi kirjan lähelle kuulijaa. Jos jotain kritiikkiä kirjasta, niin kyllä se on lopetus. Tietyllä tavalla olisi halunnut kirjan jatkuvan vaan edelleen. Mutta pakkohan se tiiliskivi oli johonkin lopettaa. Lopetan myös itse tästä aiheesta kirjoittamisen.
Köyliönsaaren Kertte ja Vihat-romaanisarja
Tuiskulan kesäteatterissa ei pelätä haasteita. Mikäs se Köyliössä olevalle teatterille paremmin sopisi aiheeksi, kuin piispa Henrikin kirvessurma. Paula Havasteen romaanisarja tuo tapahtumille uuden ja raikkaan näkökulman. Neljästä kirjasta oli siis sovitettu kesäteatteriesitys. Tarina kerrotaan naisnäkökulmasta. Kertte on siis päähenkilö ja myöhemmässä vaiheessa Larrin puoliso. Tietyllä tavalla huvittavasti Larrilla on r-vika. Siksi häntä luullaan silloin tällöin Lalli-nimiseksi. Puhevika esitetään luontevasti sekä näytelmässä että kirjassa eli se oli mikään vitsin aihe. Kristinusko kuvataan varsin pelottavana asiana teoksessa. Sanoisin että tämä teema ovat varsin vieras kesäteatterille. Tuiskulassa on suuri etu siitä, että siellä on paljon näyttelijöitä. Näin saadaan toimivia joukkokohtauksia, ajan kulua pystytään esittämään vaihtamalla roolihahmon näyttelijä vanhemmaksi, sekä tässä matkattiin paikasta toiseen, niin henkilöt vaihtuivat sen mukaan. Tarinassa Kertte matkusti Köyliöstä Tukholmaa ja sieltä Tallinnaan. Syksyn tulostakin oli hieno efekti, kun kuivia lehtiä lensi näyttämölle.
Kuuntelin myös kirjasarjan, niin on pakko sanoa, että teatteriesitys oli jopa parempi. Kirja oli aika hömppämäinen. Faktatkin oli kirjassa osin pielessä. Esimerkiksi Suomessa ei kukaan polttanut tupakkaa 1100-luvulla. Kirjassa oli myös monia varsin tarkasti kuvattuja seksikohtauksia, jotka oli tietysti poistettu teatteriesityksestä. Kirjoissa tietenkin oli pituutensa myötä hyviäkin kohtia. Arjen askareita kuvattiin tarkasti ja Kertten taitavaa kaupankäyntiä. Näytelmä oli erittäin hyvä ja kirjakin ihan mukavaa ajanvietettä.
Koripallo
Olen odottanut, että kiinnostukseni koripalloviihteeseen vähenee, mutta näin ei ole käynyt. Spotifyn soittolistoillekin on jäänyt kummittelemaan Like Mike:n (Taikatossut) soundtrack. Katsoin myös Mikestä eli Michael Jordanista tehdyn dokumenttisarjan The Last Dance. Tästä pääsee leffaan nimellä Air ja ostin itselle Air Jordanit, koska ehdottomasti tarvitsen kymmenen paria kenkiä, vaikka pääosin käytän saappaita. Tästä pääsen Sneakerheads-sarjaan, mutta en mielestäni kerää kenkiä. Katsoin myös leffan nimeltä Sneakerella, joka oli Disneyn väännös Cinderellasta. Ehkä joku avaa korkin, jos vielä mainitsen yhdenkin kenkäleffan, niin tällä aasinsillalla pääsen The Way Backiin, jossa Ben Affleck esittää entistä koripalloiljaa, joka on alkoholisoitunut. Leffassa hän saa uuden mahdollisuuden, kun hän pääsee valmentamaan kristillisen koulun koripallojoukkuetta. Uudesta mahdollisuudesta tulee mieleen leffa Kova vääntö. Sama teeman ympärillä pöyritään Last Chance U - Koripallo -sarjassa. Alkuperäiskansa voimaantuu koripallon parissa sarjassa Koris tai ei mitään. Aasilaistaustaiset amerikkalaiset voimaantuvat lyhyen dokkarin 38 at the Gardenin parissa. Tämä kertoo koripalloilijasta Jeremy Lin. En tiedä onko Chang Can Dunk -leffa saanut hänestä vaikutteita. Full-Court Miraclessa juutalaisten poikien joukkue palkkaa valmentajaksi tumma ihoisen miehen. Pitävätkö juutalaiset kipaa päässä pelatessa koripalloa. Untold dokumentissa The Rise and Fall of AND1, kertoo katukoriksesta bisneksen keksivästä AND1-firmasta, joka ryhtyy myös kenkävalmistajaksi. Nike kuitenkin tuhoaa firman yhdellä mainoksella. Voihan hemmetti palasin taas kenkiin. Niken kengät olivat hyvin esillä myös sarjassa The Crossover. Ehkäpä nyt on aika vaihtaa kappale.
Vähän tapojeni vastasesti seurasin myös oikeaa koripalloa. Katsoin Suomen joukkueen edesottamuksia Olympiakarsinnassa ja erityisen tarkkaan katsoin koripalloa olympialaisista, kun minulla on Max-suoratoistopalvelu. En nyt sentään vielä paikan päälle ole mennyt. Menin kuitenkin Helsinkiin katsomaan Lauri Markkasen näyttelyä urheilumuseossa Olympiastadionin juurella. Siellä oli paljon pelipaitoja Markkasen uran varrelta.
Samalla matkalla kävin Kaapelitehtaan valokuvanäyttelyssä ja syömässä ravintola Centralissa.
Sen verran nuukailin, että söin maksaa.
Äänikirjoja olen myös kuluttanut koripalloaiheen parissa. Konstikkaan koripallon lisäksi olen kuunnellut lähinnä suomalaisten koripalloilijoiden elämäkertoja. Myös valmentaja Henri Dettmannin kirjan kuuntelin, mutta toinen on vielä kuuntelematta. En näihin mene sen tarkemmin, mutta kyllä ammattilaisurheilijan elämässä on paljon loukkaantumisia.
Luin myös kirjan. No joo koripalloiljasta kertovan kirjan. Caron Butlerin kirja Tuff Juice Katujen kasvatista NBA-tähdeksi kertoi erityisesti Caronin lapsuudesta ja nuoruudesta, jolloin hän toimi huumekauppiaana. Jotenkin tuntui, että kirjan mukaan huumeet olivat ainoa tie rikkauteen. Huumeiden käytön haitat jäivät aika taka-alalle. Toisaalla, kun kaikki roolimallit ovat huumebisneksessä mukana, kai se madaltaa kynnystä menemään mukaan järjestelmään. Toki hienoa, että pystyi jättämään huumemaailman ja ponnistamaan koripallohuipulle. Ostin myös CD:n, jossa The first Slam dunkin soundtrack. Tästä leffasta tämä hullutus lähti. Olen yli vuoden odottanut, että leffasta tulisi jonkinlainen suomalainen tallenneversio, mutta on varmaan paras heittää toiveet siitä pois. Leffa floppasi Suomessa. Täytyy varmaan alkaa katselemaan englanninkielisiä vaihtoehtoja läpi.
Porin teatteri
Olin Porin teatterissa katsomassa syksyllä kahta varsin erilaista näytelmää. Ensin olin katsomassa Tuhkimoa, joka oli ihastuttava ja värikäs näytelmä. Laulut tekivät siitä osin musikaalimaisen. Hienot ja värikkäät lavasteet toivat sadunomaisen tunnelman. Puvut olivat onnistuneet. Näytelmä on tasokas kaiken ikäisille kaiken kaikkiaan. Toinen näytelmä oli Hovimäki. Tässä oli laajalti käytössä yksinkertainen lavastus ehkä lukuun ottamatta ruumiskellaria, joka oli yksityiskohtaisen irvokas. Näytelmä alkoi Viaporista 1808, jolloin sitä piiritettiin. Kapteeni Mangus Lindhof peri yllättäen Hovimäki-nimisen kartanon ja lähti sinne sitten morsiamensa kanssa. He saivat varsin kylmän vastaanoton kartanon väeltä etenkin mamselli Frieda von Burghausenilta. Kapteeni Mangus palaa sotaan ja kartanoon maille saapuu kasakkajoukko. Kartanon naisväellä on siinä pulmaa kerrakseen. Maria Peren näyttelemä talousmamselli jäi erityisesti mieleen. Hänessä oli pelottavuutta ja myös hieman herkkyyttä. Mutta jos haluaa, jotain pukudraamaa mennä katsomaan, niin tämä ole siihen sopiva näytelmä, vaikka nimi voi muuta sanoa. Hyviä näytelmiä molemmat, vaikka olivat täysin erilaisia.
Veljeni Leijonamieli
Veljeni Leijonamieli on piilotetun osion kestoaihe. Kuuntelen äänikirjan noin pari kertaa vuodessa. Lisäksi kuuntelen Ylen kuunnelman silloin tällöin. Veljeni Leijonamieli -elokuvassa on kauhea suomi-dubbi. Ihmettelen, miksi tekstitys puuttuu. Mutta joo kävin taas katsomassa Veljeni Leijonamielestä tehtyä näytelmää, mikä hulluinta kahta Veljeni Leijonamieli -näytelmää. Juuri ja juuri sain sovitettua Hovimäen niiden väliin. Lokakuun lopussa menin siis Kajaaniin katsomaan Veljeni Leijonamieltä. Menomatka sujui tyypilliseen VR-tapaan. Vastaan tuleva juna vikaantui. Näin juna myöhästyi siten, että loppumatka Jyväskylästä lähtien mentiin bussilla. Olin unohtanut haarukan, niin siten nuudelini jäi syömättä. Kun viimein pääsin perille, lähdin heti kävelemään kohti Kartanohotelli Karolineburgia. Ylitin Kajaaninjoen Kajaanin rauniolinnan
kohdalta.
Jätin matkatavarat huoneeseeni, joka ei kylläkään ollut itse kartanossa vaan ulkorakennuksessa. Kävin Rossossa syömässä pizzan. Rossossa oli perjantain kunniaksi sellainen Pizzantai-tarjous, vaikka en juurikaan päivällä syönyt, niin en silti jaksanut syödä toista pizzaa.
Joka tapauksessa olin mukavan kylläinen teatterissa. En ähkyssä. Tämä varmaan oli parasta, että pystyin nauttimaan kunnolla näytelmästä, jonka takia olin Kajaaniin matkustanut.
Kajaanin teatteritalo oli juuri rempattu uuden kiiltäväksi. Uutta teknologiaa oli tuotu paljon lavalle. Tietenkin jokaista härpäkettä ja kikkaa käytettiin näytelmässä. Näytelmä muistutti osin temppuradalta, jossa esitellään uutta näyttämötekniikkaa ja muuta digihärpäkettä. Veljeni Leijonamieli oli samalla tuotu nykypäivään tai ehkä ennemmin futuristiseen pelimaailmaan. Pakko myöntää, että pelit on minulle hyvin vieraita. Toisaalla esityksen pelimaailmassa oli retromainen vaikutelma ääniefekteissä, jotka tuntuivat seuraavan jokaista näyttelijöiden liikettä. Pakko kehua tuota Korpun siirtymää maanpäältä Nangijalaan komeasti lentämällä. En nyt tiedä kuinka tuttu Veljeni Leijonamieli on lukijalle, mutta siinä seikkailee veljekset nimeltään Kaarle ja Joonatan Leijona. Kaarlen lempinimi on Korppu. Juonellisesti Veljeni Leijonamieli oli sovitettu melkein samoin kuin Tikkurilan teatterissa. Toisaalla Kajaanin näytelmässä oli samantapainen rajoite kuin Tikkurilassa vain vähän näyttelijöitä. Kajaanissa näyttelijöitä oli 9. Lopputaistelussa varmaan nerokkaimmin näkyi pelillinen lähestymistapa, kun pystyi palkeista seuraamaan elinvoimaa. Lohikäärme oli jonkinmoinen valtava kone. Veljeni Leijonamieli on kirjana hyvin synkkä. Uskoisin, että tämä pelimaailmaan tuominen pehmensi tarinaa. Mutta onhan tämä hyvin haastavaa. Silti pidin hirttokohtausta melko rajuna lastennäytelmässä. Voi tietenkin olla, että tulkitsin asian väärin. Lopuksi sanon vaan, että oli kyllä aikamoinen pläjäys järjestetty Kajaanin teatterissa. Kyllä kannatti käydä kokemassa.
Seuraavana päivänä söin aamiaisen oikein pitkän kaavan mukaan. Kävin sitten aamulla pitkällä kävelyllä kuulaassa syysilmassa. Sen verran olin selvittänyt, että lauantaina mitkään museot eivät olleet auki. Kävin äkkiä vielä suihkussa, kun huone piti sitten jo palauttaa. Tämä tietenkin tarkoitti, että sain kannettavaksi matkatavarat. Ne sitten rajoittavat, kun niitä saa raahata mukanaan. Kävin sitten leipomokahvilassa välipalalla ja ostin tuliaiseksi ruisleipää. Vielä vilkaisemassa kirkkoa ulkopäin ja Kekkosen muistomerkkiä. Pääkohteena oli mikäpä muu kuin Tokmanni. Tarvitsinhan haarukan. Kajaanissa oli ihan mittavan kokoinen Tokmanni. Kauppa sisälsi myös tuoreruokapuolen.
Tässä tämä sitten oli. Junalla menin Tampereelle. Siellä nopeasti Hookissa muutama kanansiipi naamaan ja bussilla Poriin.
Tässä on jo ollut tarpeeksi matkatarinoita, niin mennään suoraa seuraavaan näytelmään, joka oli siis niin Veljeni Leijonamieli. Olin katsomassa tätä siskoni kanssa. Hauska sattumus oli, että näytelmä oli samana päivänä kuin Eurajoen Tokmannin avajaiset. Kyseessä oli siis Helsingin Kaupunginteatterin produktio. Juonen kulussa oli nyt eroa ja näyttelijöitäkin oli enemmän. Lavasteet olivat melko yksinkertaiset. Kokonaisuus muistutti hieman skeittipuistoa. Lisäksi siellä oli liikuteltavia palikoita. Tähän oli tuotu, miten sen nyt sanoisi, taide-elementtejä. Nukketeatterilla oli melko iso osa esitystä. Multi-instrumentalisti Senni Valtonen soitti monennäköistä soitinta. Tämäkään ei virallisesti ollut musikaali, mutta tässä oli monta melko koskettavaa laulua. Muutenkin on hyvin sävelletty kokonaisuus. Vapaussota oli mielestäni pidemmin kuvattu. Muutenkin ehkä on vakavampi ote kuin Kajaanissa. Näyttelijät tekivät kyllä hyvää työtä. Minä ja siskoni pidimme tästä paljon.
Putkessa on nyt jo seuraava versio aiheesta. Olen jo hankkinut lipun Seinäjoen teatteriin.
Spotify
En kyllä aivan sata prosenttisesti luota Spotifyn listoihin, mutta kyllä nämä suuntaa antaa:
PornoGraffitti on myös vanha suosikkini ja palasi kuunteluun 2024. Näiltä tuli myös kokoelmalevy ja se oli runsaassa kuuntelussa loppuvuonna. Ehkä jonkinlainen animenostalgia oli tämän taustalla, koska en juurikaan katsellut sitä. Turkkilainen maNga nousi yllättäen toiseksi. Mielestäni kuuntelu jäi vähäiseksi ainakin loppuvuonna. Brasilialaissduo Plan B tuli kolmanneksi. Kuuntelin paljon brasilialaista musiikkia, mutta se hajautui useaan artistiin. Wolf(s) jatkoi listalla. Taiwanilaisbändi oli ykkönen vuonna 2022. Dan Deacon oli itselle yllätys, mutta on noussut listalle Korismusa-soittolistani kautta. Hän on siis Kova vääntö-leffan säveltäjä. Nyt sitten listojen jälkeen olen löytänyt uutta Energyä Spotifystä. Kuuntelin Spotifyä 89636 minuuttia vuonna 2024.
Fiksumpi varmaan huomaa, että Kehittyvien markkinoiden näkemys vastaa Spotify-listoja.
Sinuhe Egyptiläinen ja Mika Waltari
Olen nuoruudessani lukenut Sinuhe Egyptiläisen ja myöhemmin kuunnellut tästä tehtyä kuunnelmaa usean kerran. Aloin miettiä, että olenko vieraantunut alkuperäisteoksesta, koska olen niin kiintynyt kuunnelmaan. Toki kuuntelin kuunnelman, sillä se oli 2024 aikana saatavilla Yle Areenassa, mutta kuuntelin myös äänikirjan, jonka luki Lars Svedberg. Äänikirja oli kieltämättä onnistunut ja se kannatti kuunnella, mutta kyllä kirjasta saa hyvän kuvan kuunnelmankin avulla. Molempi parempi taitaa olla loppuarvioni tästä.
Nyt sitten joulukuussa kuuntelin Mika Waltarin Valtakunnan salaisuuden. Tämä ja tämän jatko-osa Ihmiskunnan viholliset alkavat olla viimeiset Waltarin kirjat, jotka kiinnostavat minua ja joita en ole kuunnellut tai lukenut ennen. Waltari käsittelee hyvin lempeästi kristinuskon syntyä kirjassa Valtakunnan salaisuus. Koska tämä vuosikatsaus viivästyi, olen jo aloittanut Ihmiskunnan viholliset. Hyvin ainakin tähän asti jatkanut tarinaa, vaikka kertojahahmo on toinen.
Loppuyhteenveto
Olen tässä miettinyt, kun vuosi on ollut minulle taloudellisesti vaikea, niin olisiko täältä kulttuuripuolelta saanut karsittua jotain, mutta onhan näistä jäänyt mukavat muistot. Vaikka vähän taidan keräillä tavaraa, niin kyllä kokemukset kuitenkin ovat parhaita ja niistä ei jää mitään hankalaa esinettä käsiin. Vuodetkin ovat erilaisia. Joskus vaan ei satu olemaan mitään mielenkiintoista ja toisena vuonna taas on. Samoin vuodet jolloin on rahaa tai ei ole vaihtelevat minulla. Toki ei näihin nyt niin merkittävästi ole kulunut rahaa, mutta en ole alkanut näitä sen paremmin laskea auki. Uskoisin, että näillä on hyvinvointia ja elämänlaadun parantava vaikutus.
