Varhaista pohdintaa eduskuntavaaleista
Ensi kevään eduskuntavaaleihin on seitsemän kuukautta. Vaikka mitä yllättävää voi tapahtua sinä aikana, mutta laitanpa jo muutaman hupiarvion. Katsotaan ensin pari viimeisintä gallupia:
Kuten nähdään, neljän suurimman kannatuserot ovat jotakuinkin irti virhemarginaaleista, joten on oikeutettua arvioida, että tuo on todellinen suosiojärjestys tällä hetkellä.
Tulevasta talvesta tulee luultavasti eri tavoin epämiellyttävä, ruokkien kansalaisten tyytymättömyyttä ja sitä kautta lisää oppositiota. Petteri Orpolla oli pieniä käynnistymisvaikeuksia oppositiojohtajana, ja ensimmäisen vuoden aikana kuppikunnissa jupistiin jo, lähtisikö Häkkänen tai Valtonen haastamaan 2022 puoluekokouksessa. Sitten tuli korona, iso kriisi joka politiikan lainalaisuuksien mukaisesti sinkautti pääministeripuolueen kannatuksen poikkeuksellisiin huippuihin. Hallitusta oli hyvin vaikeaa haastaa mistään keväällä 2020, ja Kokoomuksen kannatus matasi.
Hiljalleen Orpon ja puolueen rytmi kuitenkin löytyi hallituksen koronahoidon sekavoituessa. Oppositiopolitiikka on ollut pääosin koherenttia ja vaihtoehdot perusteltuja. Kansa on hiljalleen ymmärtänyt tarpeen aidoille rakenteellisille uudistuksille, ja kokoomus nähdään puolueena joka näkee ja ajaa järkeviä asioita ennen muita, puhuttiin sitten Nato-jäsenyydestä tai ydinvoimasta. Kokoomus laskettelee kohti isoa voittoa varman päälle pelaten.
Marinin tuoreen kohun luulisi kolhaisevan Demareita, joka on voimakkaasti ja vaarallisesti Marinin kasvojen varassa. Voi kysyä, realisoituuko tämä voimakas henkilöityminen uurnilla samoin kuin gallupeissa. Viime vuoden kuntavaaleissa Demarit sai vain 17,7% kannatuksen. Kannatus laski 1,5 prosenttiyksikköä edellisistä kuntavaaleista, jolloin tahtipuikkoa heilutti vielä Antti Rinne. 2010 silloinen pääministeripuolue Kepu oli kannatusalhossa, mutta pääministeri Kiviniemi oli suosittu. Kepu lähti vaaleihin voimakkaasti Kiviniemen kasvoilla, mutta tulos jäi surkeaksi. Valovoimainen johtaja voi olla vain yhdessä paikassa ehdolla, muualle täytyy olla tarjolla myös ihan sitä puolueen vahvaa viestiä joka säteilee riviehdokkaistakin. Saako SDP viestin läpi? Ehkä tilanne tästä paranee, mutta lupaa en ruusutarhaa. 20% jäänee haaveeksi.
En usko, että Kokoomuksen ykköspaikkaa uhkaa enää mikään.
Riikka Purra on jäänyt täysin edeltäjänsä varjoon kuin Ville Itälä vuosina 2001-2003 Kokoomuksessa. Samoin kuin valtiovarainministerinä pysynyt ja edelleen kansan silmissä puolueen todellisena alfana näyttäytynyt Sauli Niinistö tuolloin, myös Purran edeltäjä Jussi Halla-aho on pysynyt korkean profiilin hommissa Ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajana. Purra oli erinomainen strategi ja Halla-ahon oikea käsi, mutta puheenjohtajana karisma ei tunnu millään riittävän, eikä puolueen ydinkannattajajoukko tunnu syttyvän. Mitä harmaampaan apatiaan poliitikko tai puolue ajautuu, sitä houkuttelevammalta riskinotto alkaa vaikuttaa. Seisova vesi on saatava liikkeelle.
Purran tulisi tarttua Wille Rydmaniin. Marin-kohun alle jäi, että Rydman ei lopulta enää kestänyt kovaa kohteluaan Kokoomuksen taholta, vaan haukkui ryhmyri Kai Mykkäsen. Välit näyttäisivät olevan poikki. Rydman on jo vuosia edustanut Kokoomuksen konservatiivisinta laitaa. EU-kysymyksissä hän on paljon lähempänä Persuja kuin Kokoomusta. Hän on sanalla sanoen täysin Persu-yhteensopiva. Persuilla on aina ollut verenvähyyttä sellaisista kokeneista ja ihan varhaisnuoruudesta asti politiikassa marinoituneista broilereista kuin Rydman on. Mahdolliset esitutkinnat Rydmanin ja Hesarin ympärillä ovat riski, mutta myös mahdollisuus. Kunnianloukkaustuomio vastapuolelle olisi jackpot, joka nostaisi Rydmanin kertaheitolla korkeaan statukseen puolueessa. Tarvitaan gamechangereitä kirimään kaula Demareihin umpeen.
Kepu on virunut terminaalivaiheessa vihervasemmistohallituksessa nyt 3,5 vuotta. Liki jokainen päivä on ollut kärsimystä maakuntien satraapeille. Pahaa oloa ryöppysi ulos jo ensimmäisenä vuonna Rinteen erottamisessa, mutta samalla se vei Kepulta roppakaupalla poliittista pääomaa tehdä muita peliliikkeitä kauden mittaan. Puolue ei ole nelossijalta nousemassa mihinkään. Gallup-prosentteihin voi turtua ja niissä on aina samaa abstraktioita kuin heiluvissa, realisoimattomissa osakesalkuissa, mutta kun vaalitulos tulee ja Kepu vajoaa 20+ edustajan puolueeksi, kouraisu mahasta on jotain mihin ei voi valmistautua. Kepun on yksinkertaisesti pakko päästä oppositioon ottamaan happea ja saamaan kotimaista lihaa luiden ympärille.
Kepun kohdalla on huomattava myös se strateginen aspekti surkean vaalituloksen jälkeen, että ensimmäistä kertaa sitten 2000 sillä on realistisia mahdollisuuksia voittaa presidentinvaalit 2024. Edellinen voitto onkin vuodelta 1978, tosin silloin kuusi puoluetta voitti vaalit. Presidenttiehdokaskin saa yleisesti ottaen paremmin henkeä ylle oppositiopuolueen kuin hallituspuolueen pohjalta. Ahtisaari -94, Aho -00 ja Niinistö -06 tekivät kaikki raikkaat ja noususuuntaiset kampanjat oppositiopuolueiden ehdokkaina. Kepulle oppositiokausi voi olla liki eksistentiaalinen kysymys.
Vihreiden loistonpäivät ajoittuivat Ville Niinistön loppukauden oppositiovuosiin 2015-17. Sen jälkeen trendi on ollut laskeva. Kokemattomasta Aallosta ei ollut puheenjohtajaksi, eikä alkuun raikkaana tuulahduksena pidetty Maria Ohisalo ole hänkään inspiroinut. Ohisalo on hiljaisen äänen tutkijatyyppi, jonka on ollut vaikea pyristellä esiin valovoimaisen pääministerin halosta. Vihreitä rassaa myös tulevan talven energiaongelmat. Vihreät on hyvien aikojen puolue; kun kaikki on omassa elämässä suht stabiilisti, ehtii miettiä ilmastonmuutosta, ehkä jopa identiteettipolitiikkaa ja intersektionaalista feminismiä. Mutta kun lainakorkojen ja sähkölaskujen maksu alkaa tehdä tiukkaa, tuollaisille abstrakteille pohdinnoille ei jää aikaa, vaan mieli siirtyy selviytymismoodiin. Vihreiden tulos jäänee laihaksi.
Vasemmistoliitolla on niin hyvä puheenjohtaja kuin mahdollista. Li Andersson on raikas ja karismaattinen, kuitenkin aina asialinjalla. Vaikka hänen äidinkielensä on ruotsi, hän kairaa puolueelle aina ylimääräisiä promilleja hyvillä viime viikkojen TV-esiintymisillään. Mariniin iskoutunut pintaliitäjäleima satanee jossain määrin Anderssonin laariin. Yhtäkkiä hän voikin tuntua vaikka joillekin rasvanahkaduunareille omemmalta kuin Insta-Sanna. Mutta vaikka Vassarit saattavat saada oikein mukana kaksinumeroisen kannatusprosentin, Säätytalon ovi pysynee säpissä; kokoomus oppi Sixpack-hallituksen aikana karvaasti läksynsä molempien vasemmistopuolueiden ottamisesta hallitukseen. Ainoa henkilö joka on saanut Kokoomuksen ja Vasemmistoliiton pelittämään samassa hallituksessa, on voimiensa tunnossa ollut Paavo Lipponen. Kataisesta ei tähän ollut, ei alkuunkaan.
Miltä hallituspohja voisi näiden arvelujen pohjalta näyttää? Siinä missä vaali-iltana kokoomuseliitti kaataa hurmiossa Bollingeria kurkusta alas Club Capitalissa, seuraavana aamuna kykypuolue herää krapulassa siihen, ettei hallituksen muodostamisesta tule taaskaan hevon helvettiä. Kokoomuksella voi olla sama ongelma kuin Demareilla 1995: oma tulos on loistava, mutta hallitukseen pitää parsia häviäjiä. Kokoomuksella on kaksi mahdollista tanssiparia, Persut tai Demarit. Yhteistyö Persujen kanssa on mahdollinen vain niin, että kolmantena mukana on Kepu. Vihervasemmistosta kukaan ei lähde. Kepulla on liki ylitsepääsemätön tarve oppositioon. Sinänsä perusporvaripohja voisi olla vaalituloksen hengen mukainen ja jopa jossain määrin harmoninen. Orpo tosin paalutti keväällä -17 ettei voi olla samassa hallituksessa Halla-ahon kanssa, mutta Purra johtajana voisi onnistua. Mutta taipuuko Kepu mukaan millään ilveellä?
Demareiden kanssa apupuolueiksi on pakko saada ainakin Vihreät ja RKP, todennäköisesti myös Krisut. Tällöinkin pohja voi jäädä hieman ohueksi, puhumattakaan ideologisesta liimasta. Miten kahden kärkipuolueen voimakkaasti toisistaan eroavat taloudelliset tilannekuvat hitsataan yhteen? -Vaikealta näyttää, toisaalta juuri sellaiselta jota Kepu mielellään oppositiosta seuraisi. Tällä pohjalla ulkoministerin salkusta tulisi muuten kauhea tappelu Kokoomuksen, Demareiden ja Vihreiden kesken. Pohja ja sen dynamiikka muistuttaisi aika paljon vuotta 1999, jolloin Demarit otti ulkoministerin salkun vain viisi paikkaa suurempana kuin Kokoomus. Nyt ero toisin päin voi olla suurempi. Kyseinen salkku antaisi kokoomukselle harvinaisen ulkopoliittisen värisuoran vajaaksi vuodeksi, mikä voisi olla karu pala Demareille – olkoonkin, että teknisesti ottaen Niinistö ei ollut Kokoomuksen ehdokas viime vaaleissa.
Marin varmasti himoitsisi ulkoministerin salkkua itselleen, istuttaen vaikka Tuppuraisen Tytin valtiovarainministeriksi. Marin voisi perustella tätä modernina ajatteluna, jossa puolueen osaamista optimoitaisiin. Hän pitäisi ulkoministerinä hyvän kansainvälisen momentuminsa käynnissä, kun taas valtiovarainministerin ankea kamreerinvirka tuskin istuisi hänen pirtaansa.
Ja vielä Vihreät samassa sopassa, ratkaisevana tekijänä hallituksen muodostumiselle ylipäätään. Haavisto jatkaa tai me ei aleta oleen. Ei vihreillä ole mitään hinkua hallitukseen, se on laskevan kannatuksensa kanssa kepu junior.
Hankalaa tulee taas. Ennen vuotta 2011 homma rullasi aina samalla sapluunalla, suurin puolue nappasi kahdesta muusta suuresta helposti sopivamman pelkääjänpaikalle kun kaikki olivat enemmän tai vähemmän demareita, pari täytepuoluetta takapenkille, 12 koppaa gepardia taakse ja ministeri-Mersu käyntiin.