En tiedä, olisiko se perustulo vai mikä, mutta kyllä järjestelmä vaatii todella ison remontin.
Suomessa joka ikiseen elämänvaiheeseen on jokin erillinen tukimuoto, jota varten pitää täytellä lippulappusia ja todistella oikeuttaan kyseiseen tukimuotoon. Sama henkilö voi olla vuoden aikana vuoron perään työmarkkinatuen varassa oleva työtön, opintotuella elävä opiskelija sekä sairaspäivärahaa saava mielenterveyskuntoutuja.
Käytännössä käteen tippuu suunnilleen sama summa rahaa, mutta paperit pyörivät pitkin virastoja, mustetta kuluu ja moni ahdistuu prosessissa, joka ei tunnista sellaisia elämän realiteetteja kuten siirtyminen tukimuodosta toiseen. Rahat tulee sitten joskus parin kuukauden päästä - jos tulee.
Järjestelmän sisään kirjoitettuna ajatuksena on ollut vuosikymmenet, että jokainen täysi-ikäinen suomalainen joko on täysipäiväisessä duunissa/opiskelemassa tai sitten ei tee yhtikäs mitään. Kaikki välimuodot ovat “kuollutta kulmaa” systeemin näkökulmasta, eli niistä yritetään päästä eroon.
Todellisuudessa yhteiskunta on muuttunut radikaalisti kuluneiden vuosikymmenten aikana, eikä nykyään ole enää mikään itsestään selvyys, että viisipäiävisiä työviikkoja riittää kaikille halukkaille. Sen sijaan työtä kyllä riittää tehtäväksi, mutta se on usein joko heikosti palkattua, tai sitä ei riitä koko viikolle. Moni voisi tehdä 2-3 päivää viikossa duunia sen sijaan, että ei tee yhtään mitään.
Suomen kansantalouden kannalta olisi toivottavaa, että työn tekeminen kannattaisi aina - riippumatta siitä, saako siitä koko kuukauden elannon vai ei. Suomessa on kuitenkin hinnoiteltu monia ihmisiä ulos työmarkkinoilta, koska on katsottu, että jokaisen pitää saada tietty elintaso, oli kuinka tehoton ja ammattitaidoton tumpelo tahansa. Likimain jokainen suomalainen pystyy tuottamaan jotain, oli se sitten postikorttien lajittelua tai tiskaushommia. Kyse on siitä, kannustaako järjestelmä työntekoon.
Työnteon maksimoimisen sijaan järjestelmä kannustaa siihen, että se on joko tai: joko menet töihin/opiskelet tai sitten et tee mitään. Auta armias jos alat vaikka opiskelijana paiskia hommia vähän rajummin, lähtee tuet heti takaisinperintään. Tiedän, että tälle on olemassa ihan järkisyyt, mutta silti. Viesti on käytännössä se, että tukien varassa saat pelätä menettäväsi ne. Olet ns. tilivelvollinen saamistasi rahoista.
Ainoa kansalainen, jota järjestelmä ymmärtää kokonaisvaltaisesti, on asiansa totaalisesti paskonut: hänelle on “pakko” myöntää toimeentulotukea, asumislisää ynnä muuta, eikä mitään voi oikein vaatia, koska pohja on jo saavutettu. Tämä taas johtaa siihen, että pohjalta on vaikea ponnistaa; duunia voisi saada, mutta se ei välttämättä paranna elintasoa juuri ollenkaan. Sen sijaan voi olla, että pitää hankkia autoa, bussilippua, uusia vaatteita jne. Eikä sitä duunipaikkaa kannata menettää, koska sitten on taas tukilimbossa, mutta tällä kertaa rahaa ei tule “varmasti”, vaan sitä voi joutua odottelemaan.
Monella on myös se oletus, että “ansaitsee” jonkin tietyn vähimmäistason työpaikan. Tällöin duunia otetaan vastaan vain jos katsotaan, että se sopii omiin vaatimuksiin. Ei olla esim. valmiita muuttamaan työn perässä, vaan jumiudutaan sinne samaan asuinkuntaan, jossa niitä oman alan duuneja on joko vähän tai ei ollenkaan. Ansiosidonnaiset sun muut pitävät viimeistään huolen siitä, että jos on joskus saanut siedettävän ammattiaseman, mitään pyörälähetin tai bussikuskin hommia ei ainakaan tehdä. Ne jätetään maahanmuuttajille tai muille “kakkosluokan kansalaisille”, joille vähän heikommat ehdot käy.
Mitään realistista muutosta järjestelmään en näe horisontissa, sillä eduskuntapuolueet ovat niin rakastuneita tähän “Suomen malliin”, että kukaan ei halua keinuttaa venettä. Sitä paitsi suomalaiset alkavat olla niin eläköityvää kansaa, että suurinta osaa ei kiinnosta pätkääkään, mitä tulevaisuuden työmarkkinoilla tapahtuu tai mikä on Suomen asema kansainvälisessä kilpailussa. Kunhan eläkkeet putoaa tilille niin kaikki hyvin.
