Oli viihdyttävää lukea kiitos pohdinnoistasi!. Sattumalta hassua, että talouden nobel meni tänä vuonna juuri saman aihepiirin tutkijoille. Kannattaa lukea se niiden kirja: Why nations fail?
EU on siitä hauska instituutio, että taitaa olla ainoa, joka nostaa noita arvoja esiin omassa ylemmyydessään. Yhdysvallat puhuu yleensä vain vapaudesta ja demokratiasta, jotka nekin on turvattu paremmin kuin Euroopassa. EU:sta on jotenkin tullut ylimielinen ja muhinut omahyväisyydessään liian kauan. Elin siinä uskossa, että Venäjän toimet olisivat herättäneet, mutta niin ei käynyt. Nyt EU:ssa ollaan tilanteessa, että Pohjois-Korean kaltainen yhteiskuntahirvitys sotii Euroopan ulkorajojen läheisyydessä.
Arvoilla ei ole mitään merkitystä, jos niitä ei ole valmiita puolustamaan. Euroopassa ei ikävä kyllä olla. Kansakunta, joka ei kykene puolustamaan omia arvojaan, on haavoittuvainen ja ei omaa yhteistä suuntaa. EU näyttäytyy ulospäin instituutiolta, jossa sisäiset ristiriidat, heikentyneet instituutiot ja ulkoiset paineet horjuttavat yhteistä identiteettiä ja tarkoitusta. Tällaisella toimijalla on vaikeus pitää kiinni perinteistään ja periaatteistaan, mikä johtaa lopulta autonomian, eheyden ja yhteiskunnallisen yhtenäisyyden heikkenemiseen. EU:sta on myös tullut huomattavasti heikompi vahvempien toimijoiden vaikutuksille tai manipuloinnille, mikä voi asteittain johtaa sen ydinarvojen menettämiseen. EU eliitillä on myös kyvyttömyys nähdä ongelmien oikeat syyt. Kaikesta syytetään oikeistopopulismia, vaikka se on seuraus.
Jos yhteiskunnan ”eliitti” ei näe perimmäistä syytä taantumiseen, se viittaa suoraan johtajuuden katkeamiseen ja tietoisuuden tai vastuun puutteeseen. Tällainen tilanne johtaa usein hallitsevan luokan ja suuren väestön välisen kuilun syvenemiseen, luottamuksen heikentymiseen ja yhteiskunnan jakautumisen syvenemiseen.
Yhteiskunta voi jatkaa laskukierrettä, koska politiikan suunta perustuu väärin diagnosoituihin ongelmiin, tai mikä pahempaa, oireiden huomiotta jättämiseen tai jopa kieltämiseen. Tällainen likinäköisyys eliitin keskuudessa voi pahentaa pettymystä, epävakautta ja kaunaa ihmisten keskuudessa, mikä voi johtaa yhteiskunnalliseen levottomuuteen, taloudelliseen pysähtyneisyyteen tai suvereniteetin menettämiseen. Pohjimmiltaan siitä tulee yhteiskunta, joka ei vain kamppaile ulkoisten paineiden kanssa, vaan myös sisäisten toimintahäiriöiden ja johtajuuden inertian halvaannuttamana.
Tästä päästäänkin tämän vuoden talouden nobelistien antiin. Acemoglun ja Robinsonin tutkimuksessa korostetaan instituutioiden merkitystä maiden poliittisen ja taloudellisen ympäristön muovaamisessa. He jakavat instituutiot kahteen osaan: inklusiivisiin ja ekstraktiivisiin (kömpelö suomennos). Heidän mukaansa inklusiiviset instituutiot luovat mahdollisuuksia laajalle osalle väestöstä, edistäen talouskasvua ja hyvinvointia. Ekstraktiiviset instituutiot taas keskittyvät vallan ja varallisuuden pienen eliitin käsiin, rajoittaen taloudellista potentiaalia ja usein kaventaen vapauksia.
Acemoglun mukaan instituutioiden rappeutuminen tapahtuu, kun vallan tasapainon mekanismit epäonnistuvat. EU:ssa suurin ongelma lienee, että sitä johtaa komissio, jota ei edes valita demokraattisesti. Päätöksentekijöitä ohjaa usein halu säilyttää valta-asema, jolloin säädetään lakeja, jotka kaventavat vapauksia tai estävät vastarinnan syntymistä. Tämä epäsuhta instituutioiden tavoitteiden ja yleisen hyvinvoinnin välillä johtaa usein vapauksien kaventamiseen vakauden nimissä.
EU alkaa olla siinä pisteessä, että se sääntelyllään pikemminkin kaventaa ihmisten vapauksia kuin lisää niitä.
EU:lla on silti isoja vahvuuksia. Se muodostaa yhden maailman suurimmista yhtenäismarkkinoista, mikä mahdollistaa vapaan liikkuvuuden tavaroiden, palveluiden, pääomien ja ihmisten välillä. Tämä on kiistatta EU:n suurin saavutus. Ainoastaan pääomien kohdalla on jääty puolitiehen. Euroopan mailla on yleisesti korkea koulutustaso ja vahva panostus tutkimukseen ja kehitykseen. Tässä alkaa tosin olla haasteita. Suomen Pankkikin on tainnut ennustaa, että inhimillinen pääoma kääntyy Suomessa laskuun joskus 2040-luvulla. Ja tähän todellakin kannattaisi herätä.
Entäpä heikkouksia? Noh, ylemmän suht ankean kehityskulun lisäksi mainittakoon muutamia. Useat EU-maat kärsivät korkeasta julkisesta velasta, mikä rajoittaa niiden kykyä investoida ja reagoida tehokkaasti taloudellisiin kriiseihin. Velanhoitokustannukset voivat myös rajoittaa julkisia menoja ja pakottaa leikkauksiin. Käytännössä Etelä-Euroopalla ei ole minkäänlaista liikkumavaraa. Suomenkin liikkumavara kapenee koko ajan.
Monissa Euroopan maissa on jäykät työmarkkinat, jotka vaikeuttavat työvoiman liikkuvuutta ja työllisyyden kasvattamista. Korkea minimipalkka, tiukka sääntely ja pitkäaikaiset työsopimukset voivat tehdä työmarkkinoista joustamattomia ja heikentää kilpailukykyä. Tämä voi tietysti olla myös vahvuus, jos se sellaiseksi onnistutaan kääntämään. Ongelmana on, että tällä hetkellä tuottavuuden taso ja sen kehityssuunta ei tue nykyistä tilannetta. Ilman tuottavuuskasvua myös palkatkaan ei voi nousta ilman, että kilpailukyky heikkenee.
Monet Euroopan maat ovat merkittävästi riippuvaisia tuontienergiasta, erityisesti maakaasusta ja öljystä. Tämä altistaa ne energiahintojen vaihteluille ja geopoliittisille riskeille, kuten riippuvuudelle. Tähän tosin on toivottavissa muutosta, mutta se ei tapahdu yhdessä yössä.
Suomeltakin aloitekyky on hukassa. Suomi oli EU:n harvoja maita, joilla on kyky valmistaa ampumatarvikkeita. Liikemiehen vainun omaava olisi marssinut EU johtajien kokoukseen mentaliteetilla ”We make, you pay”. EU on tunnettu siitä, että ongelmat hoidetaan rahalla (esim. Turkin raja). Nyt Suomi maksaa omasta pussistaan tarvikeavun Ukrainalle. Samaten nyt erinäköiset jenkkijätit havittelevat omia pienydinvoimaloita datakeskuksien yhteyteen. Suomessa esim. Helen on ilmaissut kiinnostuksensa. Mikä estäisi yhteistyön? Ehkä vastaus lienee siinä, että suomalaiset ovat liian nöyriä (tai tyhmiä) vetämään kotiin päin. Ja se taitaakin olla suurin ongelma. Kannustan ihmisiä oikeasti miettimään keitä äänestää, sillä on oikeasti vaikutusta demokratiassa. Jos haluaa taantumusta, sitä kyllä saa. Tällä hetkellä tilanne on se, että toinen puoli tarjoaa lisääntyviä leipäjonoja ja toinen puoli jotakin joulupukin tapaista unelmahöttöä.
En silti edelleenkään ole pessimisti. Eurooppalaiset tuotteet ovat edelleen todella laadukkaita ja ihmisten osaaminen on todella korkealla tasolla, kannustimet vain puuttuvat. Euroopassa kannattaa ehkä aina erottaa valtioiden talous ja kansantalous toisistaan. Kansantalouksissa itsessään ei ole hälyyttäviä piirteitä. Ongelmana lienee valtioiden kontrolli ja karmeassa kunnossa olevat julkistaloudet niin Suomessa kuin muissakin Euroopan maissa.