Presidentinvaaleissa tulee usein sellaisia vaiheita, jolloin tekisi mieli jo ihan satavarmasti paaluttaa, miten tulee käymään. Tällä hetkellä ”satavarmalta” näyttää, että toisella kierroksella on Stubb-Haavisto, ja Stubb voittaa.
Tämä on neljäs kerta kun suora kansanvaali järjestetään niin että istuvaa presidenttiä ei ole ehdolla. Kolmella aiemmalla kerralla on tullut hurjia käänteitä ihan viimeisinä tammikuun viikkoina. Joulukuussa 1993 kärkikolmikko oli Ahtisaari, Ilaskivi ja Väyrynen. Elisabeth Rehnin kannatus oli jonkin verran korkeampi kuin RKP:n, olihan hän todella näkyvä puolustusministeri Hornet-kauppoineen. Kuitenkin kannatus oli alle 10% eikä kukaan aavistanut että hän rynnisi lopulta toisella kierrokselle.
Marraskuussa 1999 valjun epäsuosittu Tarja Halonen kynti gallupeissa neljäntenä, ja lehtien pääkirjoitukset povasivat maan ykköspuolueelle SDP:lle nöyryytystä heikolla ehdokkaalla, samalla kun ulos savustettu Ahtisaari nautti melko hyviä suosiolukuja.
Marraskuussa 2011 Haavisto oli muutaman prosentin kannatuksella yksi pikkuehdokas muiden joukossa, nousu alkoi vasta tammikuussa.
Mikäli tällä neljännelläkin kerralla tulee jokin yllättävä käänne lopussa, mikä se voisi olla? Melkoista onnenkauppaa arvailla tuleeko sellaista ja mikä se voisi olla, mutta Haaviston yllä leijailee mielestäni uhkakuvia. Hän oli 12 vuotta sitten raikas komeetta ensimmäisellä kierroksella. Seuraavina vuosina hän pyöri aina presidenttigallupeissa kakkosena, joksi hän sijoittuikin. Jo silloin tuntui, että edellisvaalien innostus oli vähän väljähtynyt. Toki siinä näkyi vahvasti Niinistön täysin selvältä ja ylivoimaiselta näyttänyt voitto.
Siitä lähtien kun näihin vaaleihin tähtääviä gallupeja alkoi muutama vuosi sitten tulla, Haavisto on aina ollut se josta ensimmäisenä puhutaan, hän on ollut kaikkein todennäköisin ehdolle asettuja ja useimmiten ykkössuosikki, olkoonkin että Aaltola kiilasi viime vuoden TV-ilmiönä hetkeksi ohi.
Haaviston hartioita on tänä vuonna painanut ennakkosuosikin raskas mantteli, ja hän on keskittynyt varomaan virheitä ja hiomaan kirkkaita värejä ja särmiä pois. Varma harmaus voi toimia jos etumatka riittää, mutta ei sellainen vihreiden ruohonjuuritasoa inspiroi nälkäiseen ja intohimoiseen työhön. Haaviston takana on paljon demarinaisia, jotka ovat häilyviä liikkeissään.
Tänään Jutta Urpilaisesta viimein tulee ehdokas. Hänet on jo leimattu poliittiseksi pahviruumiiksi näissä vaaleissa, viimeinen gallupnoteeraus oli neljä prosenttia. Hän menetti ison mahdollisuuden olla ainoana naisena Elämäni biisissä. Hän ei ollut koskaan erityisen suosittu demarien puheenjohtajana, komissaarina ei ole hirveästi Suomeen näkynyt kun kansainvälinen fokus on ollut ensin koronassa ja Ukrainan sodassa.
Urpilaisella on kuitenkin iso puolue ja koneisto takana, kaikista ehdokkaista korkein status juuri nyt, ja hän on ainoa varteenotettava naisehdokas kun muistetaan että Anderssonin vasemmistoliiton monet valtavirrasta poikkeavat ulkopoliittiset kannat vieraannuttavat isoja massoja. Lisäksi Urpilainen on monessa suhteessa kuin Stubb; ulkomailla raikastunut, rento, ehdolla vain velvollisuudentunnosta joten ei mitään hävittävää. Entä jos hän onnnistuu ensimmäisessä TV-tentissä, jossa kaikkien katseet tietenkin kohdistuvat häneen? Entä jos demarinaiset havahtuvat siinä vaiheessa, että meillähän on tuollainen mitat täyttävä oma ehdokas, karismaattinen nainen Euroopan huipulta?
Urpilaiselle alku on elintärkeä. Jos hän tekee hyvän ensivaikutelman ja gallupit ponnahtavat jouluun mennessä sinne kymmenen pinnan tuntumaan, hänellä on jonkinlaista potentiaalia olla se tammikuun yllätys. Ei se todennäköistä ole, mutta mahdollinen skenaario.
