Tuo hesarin vuonna 1973 julkaistu kirjoitus heijastelee osaltaan 70-luvun Suomea. Julkisessa sanassa myötäiltiin kritiikittömästi Neuvostoliittoa.
Tänään tekstiä lukeva lukija kiinnittää huomiota sanamuotoihin. Kirjoituksessa käytetään nimitystä liittotasavalta eikä sosialistinen neuvostotasavalta. Kirjoittajan mukaan asevoimain suorituskykyä heikentävät pyrkimykset ovat täysin tuntemattomia.
Artikkelin kiinnostavuutta lisää se, että sen kirjoittaja on tunnettu kenraali. Kenraaliluutnantti Jorma Järventaus oli 60-luvun alussa yksi ennakkosuosikeista seuraavaksi puolustusvoimain komentajaksi. Kekkonen kuitenkin valitsi komentajaksi kenraali Yrjö Keinosen. Järventaus toimi eläkevuosinaan Helsingin Sanomien sotatieteellisenä asiantuntijana ainakin 70-luvun loppupuolelle saakka. Seurasi Hesarin asiantuntijana mm. rauhanturvaoperaatiota Kyproksella.
Itse katsoisin Järventauksen edellä mainitun tekstin heijastelevan 70-luvun tilannetta Suomessa. Neuvostoliitto pyrki kiristämään otetta Suomesta, kun suurvaltojen liennytyksen kausi päättyi. Linjanvetoa käytiin etenkin YYA-sopimuksen sotilaallisesta soveltamisesta. NL pyrki saamaan Suomen tiukemmin kontrolliin ja muistutti jatkuvasti YYA-sopimuksen sotilaallisten ehtojen tärkeydestä. Tästä ajasta on muuten hyvä esitys esimerkiksi Pekka Visurin teos Idän ja lännen välissä: Puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella. Monelle Visurin teoksista tykkäävälle varmaankin tuttu kirja.
NL:n painostus paheni 70-luvun loppua kohden. Huipennuksena voidaan varmaan pitää NL:n puolustusministeri Ustinovin Kultaranta-vierailua heinäkuussa 1978. Painotus jatkui myös Ustinovin vierailun jälkeen, kun puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela vieraili Neuvostoliitossa. Siellä hänet eristettiin muista ja hän joutui simputettavaksi. Karua kertomaa YYA-aikakauden tilanteesta.
Vuodelta 1978 löytyi Helsingin Sanomista toinen kenraali Järventauksen artikkeli, joka ilmestyi Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4. kesäkuuta 1978. Siinä Järventaus käsitteli Suomen puolueettomuuspolitiikkaa ja sotilaallista valmiutta. Lainaus, lihavointi minun.
Helsingin Sanomat 4.6.1978 (https://www.hs.fi/lehti/hsarchive/22c05854-f63c-42bf-8974-38f606f39417)
“Mikäli sotilaallinen tilanne syystä tai toisesta kärjistyisi Euroopassa, sen vaikutukset tuntuisivat välittömästi juuri Skandinaviassa. Paine kohdistuisi erityisen voimakkaana Tanskan salmiin ja Pohjois-Norjaan. Välialueella sijaitsevat Ruotsi ja Suomi puolestaan jäisivät näiden polttopistealueiden puristukseen, kuitenkin niin, että mahdollisuudet pysyä sivustakatsojina olisivat olemassa. Ulkopuolelle jääminen edellyttää kuitenkin, että Nato ja Varsovan liitto arvioivat maittemme puolueettomuuspolitiikan tukena olevan sotilaallisen valmiuden niiden suureksi, ettei poliittista tai sotilaallista yllätystä tarvitse ottaa laskelmissa huomioon.”
Järventaus korosti tekstissään Suomen sotilaallisen valmiuden merkitystä puolueettomuuspolitiikan tukena. Suomessa osa edelleen ymmärsi sotilaallisen valmiuden tärkeyden ja uskalsi myös tuoda se esille kuukautta ennen Ustinovin vierailua. Varmasti myös toisen suuntaisia kirjoituksia löytyy vuodelta 1978. Yhtä kaikki, suomalaiset onnistuivat kenraali Sutelan johdolla torppaamaan Ustinovin ehdotukset yhteisistä sotaharjoituksista.
Samaan aikaan Suomi pystyi pitämään yllä suhteita myös länsimaihin. Voidaan kysyä, mikä merkitys oli Suomen osallistumisella rauhaturvatehtäviin? Auttoiko se ylläpitämään länsisuhteita ja sotilaallista valmiutta kylmän sodan aikana?
Jukka Pesun pari vuotta sitten ilmestynyt poliittisen historian väitöskirja Suomi, rauhanturvaaminen ja kylmä sota 1956-1990 tarkastelee rauhanturvaamista osana Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Kiinnostava väitöskirja, joka kannattaa lukea, jos aihepiiri kiinnostaa.
Pesun mukaan (s. 4 ja 345) puolustusvoimissa rauhanturvaminen nähtiin aluksi kotimaan puolustusta haittaavana lisätehtävänä. Muutos tapahtui 70-luvulta alkaen. Siinain operaation positiivisten kokemusten myötä puolustusvoimissa oltiin muita hallinnon sektoreita valmiimpia osallistumaan hankaliin rauhaturvaoperaatioihin.
Pesu kytkee rauhanturvaamisen osaksi Suomen puolustusvoimien länsimaistumista:
Pesu, s. 538:
“Puolustusvoimien länsimaistuminen ja standardisointi rauhanturvaamisen siivellä on tapahtunut 1960-luvulta saakka niin suhteessa Pohjoismaihin ja erityisesti Ruotsiin kuin myös Natoon. Viime vuosina tapahtuneet suuren kehitysaskeleet Ruotsin, Norjan ja Suomen välisessä puolustusyhteistyössä ja Suomen Nato-suhteessa saivat rauhanturvaamisen suojassa alkunsa jo kuusikymmentä vuotta sitten.”
Eivät rauhanturvaoperaatiot tietysti suoraan ylläpitäneet yhteyksiä Nato-maihin, mutta ainakin se ylläpiti edes jonkinlaisia suhteita länsimaiden puolustusvoimiin. Itse uskoisin, ettei Suomella olisi nykyisen tasoista Nato-yhteensopivuutta, jos Suomi ei olisi ollut rauhanturvaamisessa mukana kylmän sodan ajoista lähtien. Vielä 2000-luvun alussa enemmistö suomalaisista ei hyväksynyt edes osallistumista Nato-johtoisiin rauhanturvaoperaatioihin.
Tätä Nato-yhteensopivuuden kehityskulkua osaa paremmin selittää auki Jarmo Lindberg tammikuussa julkaistussa blogikirjoituksessaan. Lindberg toteaa Puolustusvoimien tien Nato-yhteensopivuuteen olleen varsin pitkä. Hänen mukaansa muutostarve alkoi kehittyä jo kylmän sodan aikoina, jolloin Suomi toimi yksin ilman yhteistyötä muiden maiden kanssa. Merkittävä päätös oli Suomen liittyminen Naton Partnership for Peace (PfP) prosessiin 1994.
Tuon PfP-liittymispäätöksen taustat näkyvät myös vuoden 1995 turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa.
Jo vuoden 1995 selonteossa tuotiin esille kansainvälisen yhteistoimintakyvyn tärkeys ja Suomen tavoite parantaa PfP:n kautta omaa yhteistoimintakykyään. Lainaus selonteon sivulta 24, alleviivaukset minun.
Jarmo Lindberg kirjoitti blogissaan PfP-yhteistyön tuoneen mukanaan myös Naton arviointitilaisuudet, joissa tarkasteltiin myös puolustusvoimien Nato-yhteensopivuutta. Näin pitkä tie kohti Nato-yhteensopivuutta oli siis käynnistynyt.
1990-luvun lopulta alkaen Suomi osallistui myös Nato-johtoisiin rauhaturvaoperaatioihin, kuten KFOR-operaatio Kosovossa. Yksi tärkeä etappi tapahtui vuonna 2003, kun suomalainen prikaatinkenraali Paavo Kiljunen johti ensimmäisen kerran Nato-operaatiota Kosovossa. https://www.nato.int/KFOR/structur/whoswho/cv/bio_kiljunen.htm
Nyt Suomella oleva Nato-yhteensopivuus hieman helpottaa nykyistä tilannetta. Siitäkin huolimatta Suomella on presidentti Sauli Niinistön 4.4. antaman lausunnon mukaan edessä merkittävä työ Suomen puolustuksen yhteensovittamiseksi osaksi Naton yhteistä puolustusta.
Mielestäni suomalaisten rauhanturvaajien tekemällä työllä kylmän sodan aikana oli tärkeä merkitys Suomen kansainvälisen yhteistoimintakyvyn luomisessa. Kiitos siitä sinibareteille.
