Muutama irrallinen ajatus Euroopan turvallisuuspolitiikan kehityksestä ja NATO:n roolista…
Kalkkuna saattaa ymmärtämättään kirjoittaa uutta lukua Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan.
Ennen sotaa EU:n roolille Euroopan yhteisessä puolustuspolitiikassa lähinnä naureskeltiin – paitsi Suomessa. Jo vuosikymmenten ajan on ollut selvää, että NATO on se liittouma, joka on vastuussa maanosan yhteisestä puolustuksesta.
Kalkkuna on toiminnallaan haastanut tämän asetelman samaan aikaan, kun eurooppalaiset ovat tutkimusten mukaan vahvasti EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan takana. Kalkkunan ja kalkkunapäällikön suhmurointi omien tavoitteiden ajamiseksi tilanteessa, jossa Euroopassa on suurin sota toisen maailmansodan jälkeen on saanut monet eurooppalaiset miettimään, miten NATO-yhteistyö oikeastaan toimii tositilanteessa.
Miettimiseen on aihetta, sillä Kalkkuna on politisoinut yksimielisyyteen perustuvan puolustusliiton perusperiaatteet samaan aikaan, kun se on pitänyt merkillepantavan hyviä yhteyksiä koko Euroopan turvallisuuden vaarantajaan ja hyökkäyssodan aloittajaan. Ainakin monessa pienemmässä Euroopan maassa kysymys varmasti kuuluu voisiko Kalkkuna vastustaa myös artikla 5:n mukaista avunpyyntöä NATO:lle ja mikä NATO:n merkitys lopulta olisi. Onko kahden- tai monenkeskiset sopimukset ja vakuuttelut lopulta tärkeämpiä?
USA:ssa tilanne on kaksijakoinen. On selvää, että vakaa Eurooppa on USA:n etu ja siihen pyritään jatkossakin kaikin tavoin, mutta Euroopan puolustusta ja etenkin sen kustannusta on jo pitkään yritetty siirtää enemmän eurooppalaisten omalle vastuulle. USA haluaisi joka tapauksessa säilyttää tilanteen kontrollin ja NATO:n nykyiset liittolaissuhteet. NATO:n pitää olla vahva tai EU:n puolustuksen USA:n liittolaisena pitää olla vahva. Lopulta kyse on lähes samasta asiasta. Samaan aikaan USA virittelee erillisiä yhteistyösopimuksia esim. itäisten NATO-maiden kanssa.
Kalkkunan pihamaa on strategisesti tärkeä alue NATO:n ydinaseineen, mutta onko Kalkkuna jäämässä tai jo jäänyt puolustuspolitiikassa sivuraiteille? USA:n haluttomuus Kalkkunan tiettyjen asejärjestelmien modernisointiin tai Kalkkunan oma asejärjestelmien hankinta Venäjältä ovat vahvoja signaaleja ongelmista. Kalkkunan päätön meno NATO:n jäsenenä ei tilannetta ainakaan paranna.
Ehkä EU:n oman puolustuspolitiikan kehittämiselle koittaakin uusi kevät tai ensimmäinen kevät. Jos Kalkkuna nimittäin jatkaa Euroopan yhteisten arvojen mallioppilaiden, Ruotsin ja Suomen, NATO-jäsenhakemusten viivyttämistä voi luu jäädä vetävän käteen. Eurooppa ottaa jälleen oppituntia siitä, kuinka tärkeää on tehdä liittoumia ainoastaan oikeusvaltioiden kanssa ja kuinka tärkeää on tehdä selväksi, että muunlaista käytöstä tai kehitystä ei laajojen liittoumien sisällä suvaita.
On selvää, että Euroopan maissakin mietitään, miksi Kalkkuna voi olla ratkaisevassa roolissa NATO:ssa. Siis Kalkkuna, jonka arvomaailma on ajautunut yhä kauemmas eurooppalaisesta. Kalkkuna, joka ei kelpaa läheiseksi yhteistyökumppaniksi EU:n jäsenenä. Kalkkuna, joka rientää puolustamaan omasta poikkeavaa arvomaailmaansa missä tahansa EU-maassa. Vai rientääkö?