Kun huomioidaan suomalaisten pitkä elinikä ja nykyisin yleiset hallintaoikeus testamentit, perintö kuitataan uskoakseni useinmiten 50 ja 65 ikävuoden välillä. Kun paras into on jo pitkälti laantunut ja elämä on enempi jähdyttelyä. Sen jälkeen sitä massia hillotaan mitä idiootimaisimmilla tavoilla seuraavat 30-40 vuotta. Vimeistään 70 ikävuoden jälkeen yksi jos toinenkin putoaa lopullisesti rattailta ja kyky tehdä taloudellisesti järkeviä päätöksiä on korkeintaan keskinkertainen.
Joku ostaa viimeinkin sen ensimmäisen tuliterän auton, jolla köröttelee 3000 km vuodessa. Yksi pitää kynsin hampain kiinni neljästä kesämökistä, joissa ei enää kukaan käy ja joiden ylläpito ei ole kenenkään vastuulla. Toinen rakentaa hevonkuuseen hirsilinnan, jolla on tietysti valtava käyttöarvo, jos siellä joku ehtisi käymään. Kolmas hassaa kaikki rahansa vanhan perintötilan entisöintiin seurauksella, että kenelläkään lapsista ei ole varaa lunastaa kiinteistöä omakseen. Neljäs sijoittaa koko salkunsa Nigerialaisen neuvomana. Kaikkia em. investointeja perustellaan mielellään lasten eduilla. Kustannustehokas perinnönjako tulee harvemman mieleen vaikka se on nimenomaan vanhempien asia ottaa puheeksi ja järjestää.
Samaan aikaan jälkikasvu sinnittelee ensin opintotuella ja sen jälkeen toimeentulotuella vailla minkään näköistä mahdollisuutta ottaa ylimääräisiä riskejä toimeentulonsa ja muutenkin elämänsä suhteen. Esimerkiksi hankkia lapsia.
Entisaikaan vanhemmat useammin älysivät kuolla ajoissa, jolloin lapset saivat perintönsä, mikäli perittävää oli, silloin kun heillä vielä oli unelmia, riskinottokykyä ja -halukkuutta.
Itse olen tehnyt lapsilleni selväksi, että he voivat ottaa uravalinnassaan riskejä ja toteuttaa haaveitaan. Voi lähteä ulkomaille, vaihtaa alaa, … Se ei ole rahasta kiinni. Mutta parhaansa pitää tehdä.
Ennen kuin täytän 70-vuotta olen jakanut ylimääräisen omaisuuteni ja järjestänyt lopunkin osalta asiat lasten kesken.