Nyt kun on pari vuotta ollut aikaa totutella niin ajattelin kirjoitella vähän auki omia kokemuksia töistä poisjäämisen kanssa ja vastata noihin ketjun alussa oleviin kysymyksiin. Moni asia askarrutti kun puolet elämästä oli mennyt intensiivisesti työelämässä. Tämä on tietty vain yksi datapiste, mutta jos muut ovat samassa tilanteessa niin toivottavasti hyödyllistä.
Millaista oli jäädä pois töistä? Miten tuo transitio on mennyt?
No, omituistahan tuo aluksi oli. Kesti hyvän tovin ettei keskellä päivää tuntenut oloaan jotenkin syylliseksi kun olikin salilla tai tekemässä jotain ihan muuta kuin toimistossa. Tai kun naapuri kysyi “miten pitkän kesäloman ajattelit viettää tänä vuonna?” 
Perheen arki ja lapset pitävät kuitenkin rutiinit säännöllisinä. Ensimmäisen vuoden tuntui että maanantai aamuisin aina jotekin häkeltyi (hyvällä tavalla) kun vastassa ei ollutkaan intensiivinen työviikko.
Nyt hiljan huomasin ajattelevani että tämä on muuttunut uudeksi normaaliksi.
Mistä olette löytäneet elämän sisällön toimiston ulkopuolelta ja jäittekö kaipaamaan adrenaliinia tai tiimiä?
Töistä pois jäädessäni ajattelin että tästä voisi tulla oikeasti ongelma. Mietin käykö niin että pidemmän päälle arki muuttuu tylsäksi kun ei ole enää “uusia vuoria valloitettavana”. Oma kokemus on kyllä päinvastainen. Aika ei ole käynyt yhtään pitkäksi ja on hienoa kun voi oikeasti olla läsnä perheen arjessa ja ystävien kanssa. Kiinnostuksen aiheita riittää vaikka tahti on nyt paljon rauhallisempi.
Teettekö nyt sijoittamista “päätyönä” ja mitä neuvoisitte meille muille kokemuksienne pohjalta?
Siinä missä mielenkiinto päivätöihin on vähentynyt niin kiinnostus sijoittamista kohtaan on lisääntynyt. Loogista sinäänsä kun salkku on se merkittävin tekijä oman ja perheen tulevaisuuden kannalta. Mutta aika rentoa ja passiivista tämä sijoittaminen on, eikä erityisen tavoitteellista. Ennenkaikkea kiinnostaa korkean tason markkinan ymmärrys ja salkun käyn läpi 3-4 kertaa vuodessa.
Oliko jotain yllätyksiä?
Suhtautuminen työhön on muuttunut aikatavalla. Olen niin onnellisessa asemassa että sijoitukset tuottavat enemmän kuin perhe kuluttaa ja kaikki isot asiat (asunnot, autot jne) on hankittu. Tästä seuraa se että palkkalla ei enää ole merkitystä. Kun kuukausipalkka ei oikeastaan enää vaikuta elämänlaatuun niin miksi juosta sen perässä?
Tämän voisi kärjistää vaikka niin että kuinka moni meistä kävisi töissä jos siitä ei saisi taloudellista kompensaatiota? Itse olen aina ollut intohimoinen töiden ja uran suhteen, mutta on ollut hämmentävää huomata että jos tuossa ei ole enää mitään voitettavaa (arvostusta/mainetta en enää kaipaa ja taloudellisella kompensaatiolla ei ole juurikaan vaikutusta omaan elämään) niin ei tuo puhuttele enää samalla tavalla.
Onko virheitä tai juttuja joista olisi hyvä olla tietoinen jos asiat järjestyvät kuten aina toivotaan?
Tämän hetkisen kokemuksen pohjalta eipä juuri. Olen itse ollut varovainen sijoitussalkun kanssa ja tavoitteena on pitää salkku sopivan likvidinä elämän yllätyksiä varten ja hakea sitä “turvallista 5-7% tuottoa” vuosittain. Tämä on sopinut omiin askelmerkkeihin.
Köyhänä en jaksanut murehtia rahojen riittävyydestä, enkä näköjään miljonäärinäkään. Kyllä asiat järjestyy.