Marx allekirjoittaa tämän muistilistan.
Mahdollisimman nuorena töihin, tulot ja sijoitukset maksimiin ja menot kohtuullisiksi. Korkoa korolle toimii jäätävän tehokkaasti vuosikymmenien kuluessa. Siksi pitää nuorena päästä kiinni hyvään kassavirtaan jos haluaa todellista taloudellista vapautta.
Itse päätin tehdä itsestäni vapaaherran vuoden kuluttua riitti rahat tai ei 
Oli ehkä vähän liian rajua tykitystä kymmenen vuotta töissä ja osakkaana firmassa ja viimein kun sain osuuteni myytyä ja saisi elää kevyemmin, iski tosi paha ahdistuneisuushäiriö päälle. Ei ois uskonut millaiset fyysiset oireet voi siitäkin tulla, vaikka sinällään pää toimii normaalisti. Nyt ois ikää 33v ja nettovarallisuutta n. 400 kiloa. Nyt vuoden olen töissä rauhallisesti ja yritän saada kaikki varat tuottamaan. Joka ei tunnu olevan aivan helppo rasti tällä hetkellä 
vasta murto osa laitettu, loput makaa korkotilillä. Tarkoitus olisi viettää puolet vuodesta lämpöisemmässä ja kesäksi ja syksyksi suomeen mökille kalastelemaan ja metsästelemään Elän muutenkin tosi nuukasti, joten tonnilla kuussa eläisin varmaan ihan mukavasti. Ja voihan sitä töitäkin välissä hieman tehdä jos huvittaa.
Tätä voisi hieman peesailla. Ei se niin helppoa ole riuhtaista itseään irti. Tai siis irrottaminenhan on, mutta sitten kun alkuhuuman jälkeen pitäisi päiviä alkaa täyttämään mielekkäällä tekemisellä, niin onkin haastavampaa. Ainakin itselleni on ollut.
Muutama kuukausi nyt viisikymppisenä harjoiteltu vapaaherrailua, eikä oikein suju. Vuosien jatkuva suorittaminen näkyy siinä, että koko ajan on fiilis että pitäisi saada jotain aikaan. Elämän perusjutut kuten aktiivinen liikunta, ok-talon hoito ja normaali perhearki sujuu hyvin, mutta silti on tyhjä olo. Jotain korkean suorituskyvyn masennusta ja ahdistusta ehkä myös, jota sitten myös alkoholilla on riittävästi tullut lääkittyä. Suht kohtuullisesti kuitenkin, mutta varmaan olosuhteisiin nähden liikaa.
Muitakin harrastuksia on, mutta ei niistäkään sellaista syvempää sisältöä elämään saa. Puuttuu se jokin “isompi päämäärä”, johon tähtää. Jotain, mikä on viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla mielessä. Ei sekään tosin ihan terve lähtökohda taida olla, jos yksi iso tavoite määrää niin paljon elämää. Myös työn myötä syntyneet luonnolliset sosiaaliset suhteet ovat radikaalisti vähentyneet, mikä ei tee hyvää. Hassua kyllä, ei moniakaan ihmisiä olisi kuvitellut kaipaavansa, ennenkö niin käy.
Suhtautuminen sijoittamiseenkin on muuttunut. Olen aktiivisesti ollut mukana osakemarkkinoilla vuosituhannen vaihteesta saakka ja sijoittaminen on aina ollut lähinnä rakas harrastus. Nyt muun tekemisen puutteessa kursseja tulee vahdattua monta kertaa päivässä, mikä tuntuu sinänsä täysin turhalta ja myös jotenkin turhauttavalta. Oma sijoitustyyli on kuitenkin pääosin hyvin passiivinen. Kai sekin on silti jotenkin ymmärrettävää, sillä sijoitukset todennäköisesti tuottavat lähes ainoan tai ainakin selkeästi suurimman tulon loppuelämän ajan. Silti olen täysin varma, ettei tulos ainakaan parane tällä tyylillä.
Tulipas varmaan vähän liiankin negatiivinen vuodatus, pääasiassahan asiat ovat kuitenkin oikein hyvin. Ehkä tuo tyhjyys pitkähkön hyvin aktiivisen jakson jälkeen tavallaan kuuluu asiaan, varsinkin kun on pääosin tykännyt siitä mitä tekee. Ja varmasti se myös kertoo omasta luonteesta muuten. Kun on aina tottunut intohimoisesti jotain yrittämään, niin on vaikea pysähtyä vaikka taloudellista tarvetta ei enää ole.
Harrastuksista ei kaiketi sitten kuitenkaan ole täyttämään omaa arkeani, joten olen päättänyt tutkailla vielä jotain uutta haastetta. Itseni tuntien olen puolen vuoden päästä taas kurkkuani myöten jossain kummallisessa suossa jota myös “haasteeksi” kutsutaan, mutta silti henkisesti ainakin näennäisesti hyvinvoivana. Riippuvuudet eivät taida koskaan poistua, ne vaan vaihtavat muotoaan. 
Miten olisi opiskelu tai osa-aikainen mielenkiintoa tuova työ? Tuo päiviin rytmiä ja älyllistä haastetta, viemättä kuitenkaan kaikkea vapaa-aikaa.
Molemmat on ihan hyviä ja realistisia vaihtoehtoja. Samoin joku pienimuotoinen yritystoiminta, jossa tosin on aina eskaloitumisen vaara.
Oman exitini earn-out päättyi hiljattain ja sen myötä pääsin ulos edellisestä yrityksestä. Ennen yrityskauppaa koin olevani jo silloinkin vapaaherra mutta earn-out aikajakso teki työstä osin pakonomaista suorittamista pelkästään sen takia, että firman valuaatiota saadaan ajettua mahdollisimman ylös. Mikä ajoi ainakin minut osin uupumukseen. Onneksi tuo aikajakso on elämästä jo hyvin takanapäin ja osaa tulevaisuudessa miettiä omat prioriteetit paremmin.
Toki myös taloudellinen riippumattomuus palkitsee tietysti tässä vaiheessa. Sitä ei voi kiistää. Itselleni vapaana nykyään on tärkeää, että sitoudun vain ja ainoastaan sellaisiin juttuihin, joissa koen olevani jatkossakin vapaa täysin valitsemaan omat menemiseni ja mielipiteeni. Palkkatyötä en usko näkeväni koskaan realistisena vaihtoehtona myöskään taloudellisten kannustimien ollessa hyvin heikot verrattuna yrittäjyyteen. Vaikka rahaa on täysin riittävästi oman arjen rahoittamiseen, niin silti jostain kummasta syystä positiivinen taloudellinen aktiviteetti pitää ainakin minun yrittäjäsielun virkeänä. On paljon mielekkäämpää tienata rahaa yrittäjyydellä kuin sijoittamalla. Mutta jatkossa loputon rahan kerääminen ei ohjaa kuitenkaan tekemään epämieluisia asioita.
Ehkä vähän vanhempana sitten tekee mieli rauhoittaa tahtia mutta tällä hetkellä en koe siihen mitään tarvetta, kunhan reissuun voi lähteä milloin vain haluaa.
Ketju soljuu pikku hiljaa eteenpäin, ja lukijoita/kommentoijia riittää, niin kysytäänpäs palkkatyöläisenä tälläistä.
Riskin kantaneena, mikä on exitin arvo jälkikäteen? Lapset, perhe, kaverisuhteet yms. Oliko kaiken arvoista? Oliko kaiken jälkeen kuitenkaan unelmien täyttymys?
Vaikea vastata kun toista vaihtoehtoa ei ole kokenut. Sanonta ”raha rauhoittaa” pitää paikkansa mutta ei elämästä vitutus ja muut tunteet poistu. Ei aina ole onnellinen vaikka on varakas. Rankka polku ja tilasta haluaa nauttia mutta ei se todellakaan ole ainut asia elämässä. Pidän ajattelusta ”matka on määränpää” V
Helppoa todeta osuman jälkeen että ehdottomasti kannatti. Ville hyvin tiivisti että eipä tuo kaikkia ongelmia elämässä ratkaise, mutta vastaa ainakin omia toiveita ja odotuksia.
Mä olen kans aina mieltänyt, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Sitä kun ei tiedä milloin matka jää kesken. Jokaisen pitäisi elää semmoista elämää, missä viihtyy - ei semmoista elämää mikä vastaa muiden odotuksia. Siinä vaiheessa ei ole oikeastaan merkitystä paljonko sulla on euroja salkussa. Toki jos elämää haluaa upgreidata tai downgreidata, niin usein joutuu luopumaan joistakin asioista. Itse en ole ikinä tehnyt kovin pitkää päivää ja olen laittanut perheen/kaverit aina etusijalle työelämästä. Työelämä on mulle tapa ansaita rahaa ja kaikki kiva tapahtuu muualla. Eli exitin takia en ole joutunut uhraamaan lähtökohtaisesti mitään tärkeää elämästä muutakuin kestämään hetkellisen vitutuksen siihen liittyvissä asioissa.
Minulla ei ole yritystoiminnasta tulossa exit:iä vaan olen ihan palkkatyöläinen. Itse en ole vielä vapailuun siirtynyt, jollain laskukaavalla (keskimäärin 7% vuotuinen tuotto tms.) voisi saada tuloksen, että suuruusluokkaa nettopalkan verran saisi tekemättä töitä. Itseni tuntien päätyisin siinä kuitenkin hermoilemaan viimeistään silloin kun sijoitukset sukeltaakin suhdanteiden perässä miinukselle vuoden tai useammankin putkeen, jos/kun leipä pöydässä on niistä kiinni. Kokopäivätyöt siis helposti vaihtuisi (henkisesti) puolipäiväsijoittamiseksi, lähes ojasta allikkoon.
Lisänä vielä se, että jos/kun töistä jättäytyy pois, useamman vuoden jälkeen olisi todella iso kynnys enää palata, henkisesti ylipäätään sekä osaltaan myös rapistuneen ammattitaidon myötä. Töihin palaamista en siis katso vaihtoehdoksi.
Jos omaa pääomaa onnistuu haalia luokkaa 50% tai enemmän lisää, tai vastaavasti eläkeikä lähenee riittävästi, sitten varmastikin jään töistä pois. Takaraivossa on muutaman vuoden päästä tehdä tiukempi tarkastelu asialle, kuinka edetä ellei ratkaisua syntynyt ennen sitä (omatoimisesti tai jonkun odottamattoman tapahtuman tehtyä sen puolestani).
Luulenpa että tärkeintä sitten kun on vapaa herra/rouva on se että on jotain mielekästä ja tavoitteellista tekemistä.
Esim jokin harrastus jossa voi kehittää itseään ja edistyä on aika hyvä sellaiseen. Jokaisen vain pitäisi keksiä se laji missä haluaa tuota kehittymistä suorittaa.
Kannattaa vaikka hyödyntää työväenopiston kursseja asian testaamiseen.
Olen tätä asiaa pohtinut paljon itsekin, olen kuitenkin itsessäni havainnut että rutiininit on erittäin tärkeitä ja oletan että 1-2 kuukautta voisi mennä ihan hyvin olla ilman mitään konkreettista tekemistä mutta sen jälkeen voi ruveta tekemään tiukkaa. Itse olen ajatellut että voisin hyvin 60-65 vuotiaana kyllä jatkaa työntekoa mutta tehdä vain jotakin tunti ja keikkatöitä muutaman päivän viikossa.
Omassa lähipiirissä olen huomannut että ne jotka on jäänyt eläkkeelle ja jopa aikaisin jäänyt niin jonkinlainen uupumus on sattunut kun ei ole mitään muuta sisältöä kuin telkkarin katsomista.
Oma isäni on 70 vuotias ja hän on sanonut että hän voi kaikista parhaiten kun saa olla työelämässä, ei ne työtehtävät varsinaisesti kiinnosta mutta se sosiaalinen kanssakäyminen on sen verran arvokasta että haluaa jatkaa niin kauan kuin vain terveys sen sallii.
Henkilökohtaisia eroja on varmasti paljon, jos työ on tai on ollut henkireikä, aktiivisen tekemisen ja sosiaalisten suhteiden pääasiallinen (tai jopa lähes yksinomainen) lähde, muutos on epäilemättä suuri. Aiemminkin vapaa-ajallaan aktiiviselle tai erityisen hyvin itsekseenkin viihtyvälle henkilölle lisääntynyt vapaa-aika tuskin tuottaa isompia ongelmia.
Itse havahduin siihen että se kiinni pitävä voima onkin vaimon ura ja lapsten koulut, eli ei sitä vaan tosta noin Sisiliaan muuteta. Eli hetken pohdittuani palasin takaisin toimistolle kun en jaksannut sitä nurmikkoa 5x viikossa leikata, eikä sen kummosempia harrastuksia ole. Yrittäjyys on kyllä sillä tavalla hyvä, että palkan lisäksi voi saada paljon enemmänkin jos järjestelee asiat fiksusti.
Hainkin “oikaistua” arvoa kaikkien kulutettujen vuosien jälkeen ennen exitiä. Palkkatyöläisenä ei reissutyö ole “ihan” arvostetuinpien työnlistalla. Exitin ja yrittäjyyden puolelta on varmasti yöttömiä öitä, kun on tehty omia vero- tai palkkalaskelmointeja. Toki tämä on sitä kuluttavinta, mikä on osalta suorilta ulkoistettu…osalle nämä on kuluerä, ja ne on tehty itse… tämä on se osa, mikä ei ole ns. laskutettavaa yrittäjänä.
PS. 28 tykkäystä kysymykseeni tähän hetkeen, niin ihmisiä jopa sijoittajafoorumilla kiinnostaa arvo palkanmaksajan tai palkansaajan välillä…osa jopa miettii heittäytymistä palkanmaksajan puolelle.
Vapaa-ajan menetys perheellisenä ei varmasti ole yrittäjän etu palkansaajaan verrattuna, jos mennään keskiarvojen mukaan. Näitä hain kysymykselläni.
Kyllä oma työnikin on 250-300 päivää vuodessa upeata maailmalla, kun ei ole lapsia, ja ei tarvitse huolehtia kuin vain itsestään.
Itse voin lopettaa reissutyöt palkansaajana perhetilanteen mukaan, mutta miten se menee yrittäjänä tai omistajana missä tahansa tilanteessa… kuinka ruusuista tämä on? Kaikki ei ole pelkästään työstä nauttimisesta. Palkanmaksaja ei myy sieluaan 24/7. Tätä hain.
Löytyykö myös @Ville_Tolvanen tarkempaa vastausta?
Edit. Jatketaan vielä monien pohjalta “nollasta” lähtevästä haaveilusta FIRE:ttämiseen. Suosituksena on monilla ollut yrityksen perustaminen, myyminen ja sitä kautta taloudellinen vapaus. Ketjun nimessä on “kokemuksia”, niin olisi hienoa kuulla myös oppeja virheistä…Ollaan kuitenkin sijoitusfoorumilla. Tuskin kaikki on kuitenkin ollut ruusuista?
Kiitos, anteeksi ja hattu päästä onnistuneen exitin tehneille.
-SP-
Omasta yrittäjä- ja exit-kokemuksesta voin vastata tähän: Lähes suoraan koulun penkiltä hyppäsin yrittäjäksi ja sen jälkeen useampia vuosia tuli tehtyä noin 45-75h/viikko töitä ennen exit:iä. Perhettä tuli mukaan kuvioihin yrittäjyyden aikana ja hyvin usein tuntui kuin perhe ja parisuhde olisi vain “tärkeämmän asian”, eli vaurastumisen tiellä. Työn merkityksellisyys tuntui todella suurelta ja fokus ja tavoitteet pitivät miehen ja mielen koko ajan liikkeessä, ja se oli sitä mitä halusin.
Voisin jopa sanoa, että earn-out ajanjakso on ollut kaikkein parasta aikaa omassa työelämässä. Silloin exit oli varmistunut ja hetken aikaa pystyi vain täysin keskittymään yrityksen ja kaikkien osakkaiden tuloksen maksimointiin, jonka päätepysäkkinä olisi pieni lottovoitto. Käytännössä tuo earn-out aika meni ihan dopamiini-huurussa. Pian exitin jälkeen tuli todella tyhjä olo ja varmaan lievä masennuskin. Vieläkään en ole pystynyt täyttämään elämää tekemisellä, joka tuntuisi yhtä merkitykselliseltä.
Sellainen erikoinen asia myös tullut eteen, että ennen exit:iä tuntui että mahtavaa että aika kuluu eteenpäin, kehittymistä tapahtuu ja tavoitteet lähestyvät. Exitin jälkeen on tullut tunne, että asioiden eteneminen on pysähtynyt, mutta päivät ja viikot vain valuvat sormien välistä ilman, että niiden aikana saa juuri mitään sen kummempaa aikaan . Eli vertaistukea täältä palstalta haen itsekin.
Edit: Kysyttiin myös reissaamisesta tai muusta rajoittavasta tekemisestä verrattuna palkansaajaan. Omassa tilanteessa suurimman osan yrityksen pakollisesta tekemisestä pystyi hoitamaan kotoa etänä tai omalla paikkakunnalla, joten siinä mielessä yrittäjyys ei juurikaan rajoittanut läsnäoloa kotona tai vapaa-ajan viettoa. Mutta tähän vaikuttaa eniten toimialan ja yrityksen toiminnan luonne.
Mulla täsmälleen sama kokemus exitistä ja sen jälkeisestä ajasta. on jotenki tosi vaikea orientoitua ja löytää ammatillista merkitystä.
Mulla on taas aivan päin vastoin, eli olen vain tyytyväinen ettei tarvitse roikkua enää menneessä vaan voi keskittyä uusiin huomattavasti mielenkiintoisempiin asioihin omassa arjessa 
Mitkä asiat erityisesti ovat pystyneet korvaamaan merkityksellisyyden ja ehkä myös tavoitteellisuuden arjessa?