Olet vain jutellut vääränlaiset naisten kanssa.
Täällä ei ole koskaan naimisiin menty eikä menossa, mutta tällä päätöksellä ei ole mitään tekemistä varallisuuden tai siihen liittyvien asioiden kanssa.
Parisuhteista yleisesti kuitenkin sen verran, että kyllähän se helpottaa valtavasti kun kummallakin on sama tavoite, varsinkin tällaisessa lajissa mitä keskiverto suomalainen ei tunnu ymmärtävän ollenkaan. Ei ole tullut edes mieleen ajatella jotain viikkorahojen jakamista, kun kumpikin kerää sen oman potin. Enkä ainakaan vielä tässä vaiheessa osaa arvioida miksi siitä tulisi jotain ongelmia, jos toinen onnistuu haalimaan huomattavasti suuremman potin kuin toinen (mikä tässä edes on vertailuajankohta, jos toinen on nelikymppisenä edellä, mutta kuoleman hetkellä toinen onkin taas pyyhältänyt ohi).
Talo on kuitenkin jo hankittu, kumpikaan ei haaveile esim muutosta ulkomaille, eli vaikka varallisuus lähtisikin jossain vaiheessa dramaattisesti eriytymään, näkyisi se todennäköisesti vain siinä, että toisella on vähän kalliimpi auto ja kustantaisi todennäköisesti molempien lomareissut. Eläkkeelle en saisi toista puoliskoani minun rahoillani jäämään vaikka haluaisin, ei suostuisi sellaiseen ikipäivänä.
Vapaaherroja ei täällä tosiaan vielä olla, mahdollisesti vuoden 2025 aikana olisi tarkoitus jäädä 1-1.5 vuoden ajaksi kokeilemaan, miltä se sitten tuntuu. Reilun vuoden aikana ehtii jo varmasti huomata, alkaako töitä kaipaamaan vai mikä yhdistelmä olisi se itselle paras. Kannustaa myös toivottavasti viemään firen loppuun, kun saa jo maistiaisia tulevasta.
Olen miettinyt, että pystyykö suuren osakesalkun ylipäänsä suojaamaan avioehdolla, jos kyseessä on salkku, jonka sisältö voi muuttua matkan varrella? Entäs salkkuun muodostuvat tuotot? Jos menet naimisiin 2M€ salkun kanssa ja saat tehtyä sille ehdon.
Eikös tavanomainen avioehdon kaava kuulu jotakuinkin: ”Me allekirjoittaneet aviopuolisot sovimme, että kummallakaan meistä ei ole avio-oikeutta toistemme nykyiseen tai tulevaan omaisuuteen, sen tuottoon tai sen sijaan tulleeseen omaisuuteen.”
Kuten sanoin, niin ratkaisun tasa-arvoisuuteen en ota kantaa, koska sen määrittelemistä ei mielestäni pysty mitenkään objektiivisesti toteamaan, vaan se on kokonaisuutena täysin subjektiivinen kokemus.
Meillä on ihan “perusluonteinen” avioehto, jossa todetaan, ettei puolisolla ole oikeutta toisen omaisuuteen. Mitään 100% varmuutta ei ole sen aukottomuudesta, mutta sen laati käräjäoikeuden tuomarina toimiva siskoni, joten kohtuu hyvä luotto siihen on. Siitä en ainakaan toistaiseksi halua luopua, koska ilman sitä ero voisi pahimmassa tapauksessa vesittää koko vapaaherrailusuunnitelman tai ainakin viivästyttää sitä merkittävästi. Eli tässä kysymyksessä tulen taas siihen, mikä on oman elämänlaatuni kannalta parasta
Miksi viet keskustelua henkilökohtaisuuksiin? Ei minulla ole tällä hetkellä edes kumppania. Sijoitusfoorumin vapaaherra ketjussa ollaan, niin mielestäni varallisuuden säilyttämiseen ja riskienhallintaan liittyvistä asioista pitää kyetä keskustelemaan järkevästi ilman tunnepurkauksia.
Kiitoksia kaikille tilannettani kommentoineelle, iloiseksi yllätyksekseni vastauksissa ainoastaan yksi kitkerä kommentti. Tässä muutama tarkennus yleisöä puhuttaneisiin kohtiin.
Vaimo jäi työelämästä pois jo muutama vuosi sitten, ennen omaa eläköitymistäni. Lupasin maksaa hänelle enemmän kuin hän sai palkkatöistä käteen. Lisäksi hän oli palkattomalla vapaalla puolisen vuotta kun olin ylikiireinen firmaa lihoiksi laitettaessa. Ja on huolehtinut enemmän jälkikasvusta kuin minä. Annan näille asioille kovastikin arvoa. Vaimon kuukausirahat eivät kulu mihinkään humputteluun vaan valtaosin ruokaan sekä jälkikasvun hankintoihin. Hän ostaa usein kaupasta laputettua ruokaa ja käyttääpä teepussitkin kahteen kertaan
Autoilun kulut ovat väliaikaisia kun otin vähän kalliimman auton lyhyellä maksuajalla. Asuntolainaa maksamalla sen noin 1 000 euroa kuussa varallisuuteni kasvaa ~500 euroa kuussa, olettaen ettei asunnon hinta muutu. Halpa velka on mielestäni hyvä työkalu. Laskeskelin tuossa velkaantumisprosenttiani, eli jaetaan velan määrä kokonaisvarallisuudella (sijoitukset + asunto) ja sain vastaukseksi 19%. Tätä tekisi mieli oikeastaan kasvattaa
Ymmärrän toki olevani äärimmäisen onnekas päästyäni tähän taloudelliseen tilanteeseen. Sekä sen että kulutuksestani voisi hyvinkin leikata puolet pois elämänlaadun juuri kärsimättä. Ensimmäinen askel on ollut kulutuksen systemaattinen seuraaminen, sitten voi miettiä mahdollisia säästökohteita jos tarvis. Toisaalta nautin suuresti rahan tuomasta vapaudesta. Se sallii minun ostaa vaikka huomenna lennot koko perheelle Teneriffalle hiihtolomaksi - ilman että tarvitsee murehtia kaataako 8 000 euron lomamatka perheen talouden. Perheen yhteiset lomareissut ovat kyllä kategoriassa “priceless”
Superg:in mainitsema vapaus tehdä tuollaisia valintoja on se, mitä vapaaherrailu tarkoittaa minulle. Firettäminen penniä venyttämällä ei ole minun näkökulmastani vapautta. Minulle tähän riittäisi hyvin se, että sijoitustuotot vastaisivat suunnilleen työurani palkkatuloja.
Ja kun yllä on puhuttu puolisoon liittyvistä asioista, niin en kyllä kokisi olevani vapaaherra jos puolison pitäisi käydä töissä taloudellisista syistä. Etenkin kun on ihan realistista että itse pystyisin 45-vuotiaana lopettelemaan, niin tuntuisi aika karulta, jos puoliso käy vielä 25 vuotta töissä sen jälkeen.
Jep, se on mielenkiintoista miten tulotason tai omaisuuden määrän noustessa monesti myös kulut nousee. Ei kaikilla, mutta useammalla kyllä ja itsekin sortunut siihen että sitä rahaa saa kyllä kulumaan ja jälkijäteen ihmettelee että oliko se sen arvoista. Jos hankkii sen uuden kallin auton, niin ehkä oppii siinä sen, ettei se juurikaan onnea enemmän tuo, kuin 10 vanhalla ajaminen, joten loppujenlopuksi on ihan se ja sama millä ajaa. Itse ajon suraavaksi kokeilla sitä että hankin lähinnä välttämätöntä ja mietin mistä eniten saa oikeesti hyvää mieltä per käytetty euro. Luultavasti ne rolexit jää kauppaan
Meillä on työn-/rahanjako toteutettu niin, että molemmat valmistautuvat tuomaan pöytään suunnilleen keskipalkan verran tuloja. Siitä sitten jaetaan yhteisiin menoihin mitä tarvitaan ja osa jää yli.
Vaimo tekee töitä enemmänkin rakkaudesta lajiin, kuin taloudellisesta pakosta. Välillä ollaan oltu molemmat kotona ja sekin sujuu. Lapsien ollessa vielä kouluikäisiä ei yhteisestä ylimääräisestä vapaa-ajasta ole vielä kovin paljoa hyötyä, kun esim matkailla ei kouluaikoina voi. Senkin puoleen vaimon työssäkäynti puolustaa paikkaansa. Ja on työnteolla ihan elämänsisällöllinen tehtävä hänelle.
Minulle päivätyönteko ei ole pitkään aikaan ollut kynnyskysymys vaan keksin tekemistä ja viihdyn ilmankin.
Emme koe elävämme mitenkään kituuttaen. Meillä on tavaraa ja tilaakin aivan riittävästi. Olemme pikemminkin tuskailleet liian tavarapaljouden kanssa, kun olemme käsitelleet kolmen kuolinpesän lopputulemat viime vuosina. ”Voitte varmaan ottaa, kun teillä on sitä tilaa?”
Lapset vertailevat itseään kavereihin ja enimmäkseen kokevat olevansa jopa liian hyvässä asemassa. Meillä on tilaa hiukan enemmän kuin keskimäärin, joten harva se viikko meillä on joku kaveri yökylässä ja synttäriaikaan tupa muistuttaa mustalaisleiriä.
Kun normipalkansaaja miettii millaisen osakesalkun kanssa voi heittäytyä työstä pois, tuppaa maali siirtymään koko ajan edemmäs. Itse arvostan vapaa-aikaa niin paljon, että olin valmis luopumaan lisätuloista jo hyvissä ajoin. Jälkikäteen päätös on vaikuttanut erinomaiselta. Ehkä takaraivossa on vielä pieni ajatus siitä, että pitäisi saada aikaan jotain tai tuottaa hyötyä jollekin. Mutta toisaalta lieneepä näistä kirjoituksistakin iloa ja hyötyä jollekin. Vaikka vain vähän.
Naisasiasta pitää mainita vielä se, että jos olisin nykyisen vaimon kanssa ensimmäisillä treffeillä esitellyt itseni miljonääriksi tai edes keskustellut sijoittamisesta, ei toisia treffejä olisi tullut. En toki tuolloin ollut lähellekään miljoonaa, mutta tavoite oli selkeä jo silloin. Meni todella pitkään ennen kuin varovasti vihjaisin, että saattaisin elättää itseni sijoittamalla.
Vaimo on minuakin nuukempi, vaikka eli huomattavasti minua leveämmän lapsuuden tai ehkä juuri siksi.
Vaikka itsellä matkaa vapaaherruuteen varmaan vielä noin vuosikymmen, niin kun asiasta avovaimolle sanoin, että luonnollisesti varallisuuden pitää elättää koko perhe, niin hän totesi, ettei edes halua jäädä töistä kokonaan pois, koska pitää siitä niin paljon.
Itsekin pidän työstäni paljon, mutta mitä olen lukenut kokemuksia, sama työ mikä kolmekymppisenä maistuu hyvin, ei välttämättä sitten yhtä hyvin maistukaan viisikymppisenä. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä muuttuuko tämä iän myötä kummallakaan meistä. Itselle tämä on lähinnä juuri hyvä vapaudu vankilasta -kortti, jos työelämä alkaisikin jostain syystä maistumaan puulta.
On kuitenkin selvää, että jos kumppanin hankkii, niin käsityksen kulutuksesta, rahasta ja muutenkin pitää jollain tavalla matchata - ja tavoitteet ovat toivottavasti yhteisiä. Harvoin olen nähnyt onnellista paria, jos raha-asiat eivät ole sovittu hyvässä yhteisymmärryksessä, oli tilillä 10 euroa tai miljoona euroa.
En tiedä laskitko minun kommenttini kitkeräksi, mutta viestissäsi oli mielestäni havattavissa tietynlaista komiikkaa (tahallista tai tahatonta) johon tulin vastanneeksi hiukan kieli poskessa.
Todella mielenkiintoista lukea kaikenlaisista kokemuksista, elämäntavoista, elämän sisällöistä, arvoista ja muista asioista, jotka liittyy taloudelliseen vapauteen. Jokainen on omanlaisensa persoona, ja lähestyy aihetta omasta näkövinkkelistään.
Täällä on yrittäjiä ja toisaalta pitkän linjan sijoitussäästäjiä, suloisesti sekaisin ja sehän on hyvä, kun siinä saadaan erilaisia näkökulmia.
Lisäillään hiukan vielä yllä olevaan keskusteluun liittyen, että minunkaan elämäntapa ei vaadi erityisen paljoa rahaa. Arvostan ja saan eniten asioista, jotka eivät maksa kovin paljoa. Se on itseasiassa tosi kiinnostavaa, että osaa ahdistaa liika säästäväisyys ja toisia liika “humputtelu”. Sitten on keskitien kulkijoitakin.
Lisäily2 varmaan tietyt synnynnäiset luonteenpiirteet myös on erojen taustalla. Introvertti ei ehkä kaipaa niin paljoa menevyyttä kuin ekstrovertti. Toki tätäkään ei voi mitenkään yleistää. Mutta jos tykkää enemmän rauhallisesta menosta ja parhaita ajanvietteitä on vaikka lautapelailu kavereiden kanssa tai syvälliset keskustelut sulkapalloerän jälkeen saunassa tai kahvilassa tai vaikka joku yhdistystoiminta niin kulutuksen näkökulmasta se on kevyempää kuin vaikka purjeveneily tai ahkera matkustelu ympäri maailmaa. Ei ole oikeaa tai väärää, vain erilaisia kiinnostuksen kohteita… tämä on tällaista pohdiskelua ja tajunnanvirtaa
Vaimoke/perhekuvio on kyllä omasta 3,5v kokemuksesta jonkin verran haastava vapaaherrailussa.
Meilläkin on ihan parhaita hetkiä nuo perheen yhteiset lomareissut niin etelään, alpeille, kuin pohjoiseen. Vaimo onneksi tykkää ihan aidosti käydä töissä, hänellä on vapaat työt ja vapaita n. 20 vkoa vuodessa. Tienaa sieltä omat rahansakin tietysti. Aika puoliksi meillä taitaa maksut mennä kaikkiaan.
Alkuun itse otin aika törkeästikin vapauden omiin käsiin eikä paljon meikäläistä kotona näkynyt. Sen koommin olen tullut ainakin vähän järkiini. Jonkin verran pientä poikien reissua ja omaa aikaa, mutta pakko on kunnioittaa kotona oleviakin ja olla ihan tässä lähistöllä. Firmaprojektit on nyt tuoneet rytmiä itsellekin, eikä koko ajan ole polte lähteä jonnekin reissuun. Tänäänkin kyllä mietin viimeksi, minkä hiton takia sitä vapaaherran pitää jo melkein ressata työhommista Ja firmat imee rahaa koko ajan hitto soikoon!
Tämä se juuri on, että omaa tapaa elää pidetään yleensä oikeana ja muiden tapaa vääränä. Varsinkin jos joku elää jollain tavalla normista poikkeavasti, niin se viimeistään saa aikaan vimmaista kritiikkiä tai vähintään naureskelua.
Esimerkiksi kun olen kirjoittanut blogiini minimalismista, niin huumoriveikkoja riittää. Yleensä kyse on siitä, että ei aivan ymmärretä, mistä puhutaan sekä toisaalta kyvyttömyys nähdä oman kuplan ulkopuolelle ja varsinkin kykenemättömyys suhtautua kriittisesti omiin valintoihin.
Rahapodissa vieraana ollut velkaneuvonnan asiantuntija totesi, että ihmisiä joutuu yleensä herättelemään sen suhteen, mitä tarkoittaa “välttämättömyys”. Se on lopulta aika vähän: suojaa (17m2 vuokrayksiö lähiössä), ruokaa (kaurapuuroa ym.) ja lämpöä. Sitten toisaalta jos on varaa käyttää 10 000€/kk matkusteluun, niin miksi ei käyttäisi, jos se on mitä elämältä haluaa.
Mielestäni olennaista tässä nimenomaan on omien valintojen tiedostaminen. Ketjun otsikkoon liittyen on aika olennaista se, millaista elintasoa tavoittelee, että millaisen salkun turvin voi heittäytyä vapaalle.
Olen täysin samoilla linjoilla @OldSchool ja @superg kanssa vapaaherrailusta. Minimillä toteutettu FIRE ei ole aitoa vapaaherruutta. Sijoitussalkulla on oltava sekä kokoa että turvamarginaalia: Kokoa tarvitaan toimentuloon, ettei rahaa tarvitse miettiä arkisessa kulutuksessa ja turvamarginaalia, ettei tarvitse pelätä palkkatöihin joutumista.
Omalla kohdalla loppuvuoden 2023 tulot sekä sijoitukset osuivat sen verran hyvin kohdilleen, että varallisuuden ensimmäinen numero muuttui kakkosesta kolmoseksi. Elämäntyyli on huomattavasti superg:tä nuukempi, joten kyllähän tuo pääoma jo riittäisi, jos ei isommin sijoituksissa kämmäile. Olen kuitenkin tukevasti työelämässä kiinni ja hyvin motivoituneena myös, joten askelmerkit varallisuuden kasvattamiselle ovat suotuisat. Hieman yli nelikymppiselle perheenisälle täydelliseksi vapaaherraksi ryhtyminen ainakin toistaiseksi jännittää vähän liikaa sosiaalisesta ja lasten kasvatuksellisesta näkökulmasta. Oikeasti myös pieni pelko varallisuuden hassaamisesta ja pakotettuna palkkatöihin joutumisesta vapaaherraksi ryhtymisen jälkeen mietityttää. Lasten täyttäessä 18 tulee varmasti vapaaherran checkpoint, olisiko silloin aika?
Varallisuuden kasvaessa oman ajan arvo nousee koko ajan korkeammaksi. Menetettyä aikaa ei saa takaisin. Tästä syystä niitä perheen lomamatkoja ei enää jätetä tekemättä tai mietitä onko varaa lomailla. Aidolla vapaaherralla on siis aikaa ja riittävä varallisuus ajasta nauttimiseen.
Olen pidemmän aikaa mietiskellyt tähän ketjuun kirjoittamista, mutta on tuntunut niin työläältä alkaa kunnolla omaa tarinaa avaamaan että on jäänyt sitten kokonaan kirjoittamatta. Viime päivien aktiivinen keskustelu triggeröi nyt kuitenkin aloittamaan.
Se on hyvin mielenkiintoista miten erilailla vapaaherruus voidaan nähdä, mitä siltä kukin siis mieltää tai odottaa. Itse aloitin vapaaherrailun 33 vuotiaana, niin pienillä pääomilla ettei kukaan täällä ole tainnut uskaltaa sellaista miettiäkään, mutta itse en mielläkään vaoaaherrailua sellaiseksi että pitäisi olla täysi vapaus olla tekemättä mitään. Olen perusluonteeltani niin hemmetin laiska, että se ei sopisi minulle ei kyllä sitten ollenkaan. Minulle riittääkin vallan mainiosti se, että saan luokkaa 95% ajastani suunnitella omien/perheen ehtojen mukaisesti, en ole pakotettu heräämään herätyskelloon enkä ole lähes koskaan pakotettu olemaan tietyssä sijainnissa.
Omaan vapaaherrailuuni kuuluukin aktiivista sijoitustoimintaa, muutama konsulttikeikka vuodessa, paljon perheen kanssa olemista, liikuntaa, ja aika paljonkin oleilua muualla kuin kotona itselle tärkeissä paikoissa, etenkin pohjoisessa.
Tämä oli oikeastaan lause jonka takia en enää tosiaan malttanut olemaan kirjoittamatta ketjuun. Se on kiistaton fakta, että menetettyä aikaa ei tosiaan saa takaisin, ja itse olenkin päätynyt vapaaherrailemaan juuri siitä syystä nimenomaan jo nyt varhaisella iällä ja lasten ollessa pieniä. Aikaa perheen kanssa on nyt niin paljon, että en tunne minkäänlaista pakottavaa tarvetta lomamatkailla, eikä tunnu että juuri mitään jäisi tekemättä, koska niiden kaikista tärkeimpien ihmisten kanssa saa olla ihan juuri niin paljon kuin haluaa arjessakin. Tai no, yksin olisin toki mielelläni paljonkin enemmän, mutta sitä ei pienet lapset mahdollista eikä mahdollistaisi töissä oleminenkan.
Vapaaherrailu helpottaa omassa tilanteessani senkin suhteen, että tarvitsee kovin harvoin miettiä sitä onko johonkin varaa, koska tekemisiä voi aikatauluttaa ja toteuttaa varsin vapaasti, eli siis maksaa tekemisistään murto-osa siitä mitä valtaosa maksaa. Tätä toki helpottaa myös kovasti luonteeni, joka ei kaipaa juuri mitään materiaa tai mitään tiettyä tekemistä tai kohdetta. Suomeksi sanottuna siis pihi luonteeni, mikä ei kuitenkaan ole estänyt esimerkiksi puolen vuoden maailmanympärysmatkan tekemistä vielä töissä ollessani, tai sitä että jos jotain ihan oikeasti tarvitsen tai koen haluavani, niin sitten hintalapulla ei ole lähes mitään merkitystä.
Toki totuuden nimissä on sanottava, että monellakin tapaa olisi paljon helpompaa olla töissä kuin hoitaa kotona pieniä poikia joilta ei virta lopu koskaan, mutta toisaalta pitkällä tähtäimellä tämä ainakin toivottavasti osoittautuu investointina parisuhteeseen vaimon kanssa kuten myös suhteeseen omien poikien kanssa. Ja tällaisena se ainakin toistaiseksi näyttäytyykin, en olisi esim uskonut olevani tyytyväisempi kuin koskaan parisuhteeseeni 0,5v ja 2,5v poikien sekoillessa ympärillä aiheuttaen jatkuvaa univajetta, mutta näin on silti päässyt käymään.
Itse näenkin asian niin, että todellinen vapaaherra vapaaherrailee juuri silloin kuin siitä saa eniten irti eli kun se oma aika on kaikista arvokkainta, vaikka vapaaherrailun kestävyyteen ikuisesti liittyisikin siinä hetkessä epävarmuuksia. Pientä riskinottoa tämä tietysti vaatii jos ei ole syntynyt varakkaaseen sukuun, mutta riskiä pitänee joka tapauksessa lähes aina sietää jos meinaa vapaaherraksi ryhtyä.
Koen siis henkilökohtaisesti arvokkaammaksi olla vapaaherrana nuorena ja varata aikaa perheelle silloin kun se on arvokkainta, eli lasten kasvaessa vielä kotona, kuin kasvattaa varallisuutta mahdollisimman nopeasti ja paljon nauttien vapaaherraillusta sitten, kun arjessa olisi lasten kotoa muuton jälkeen joka tapauksessa muutenkin paljon aikaa. Jos yhtälö ei toimi ja pääomat ei kasva odotetusti, niin sitten voi mennä sinne töihin sen jälkeen kun lapset ovat isompia ja vaimokaan ei enää samaan tapaan jaksa aina vain kotona samaa naamaa katsella. Tämä toki vaatii sen, että pitää itsensä työelämäkelpoisena, mikä on ainakin itselleni ihan jo henkisesti tärkeää, vaikka tarkoitus ei koskaan olisikaan ns. oikeisiin töihin palata.
PS. Lisättäköön vielä, että nuorempana en todellakaan ajatellut näin, vaan olin henkisesti hyvin motivoituneena ja määrätietoisena työ-/rikastumisputkessa. Jossain vaiheessa tajusin, ettei matkustelu, materia ja asioiden tekeminen itseasiassa tunnu enää tuovan juurikaan lisäarvoa elämään, ja sitten gonahdin. Tein vielä pari vuotta töitä epämotivoituneena, kunnes hyppäsin kokeilemaan vapaaherrailua. Silti edelleen on tosi kiva välillä tehdä oikeita töitä, mutta vielä kivempi on saada projekti valmiiksi tietäen ettei ole mikään pakko tehdä mitään kuukausiin tai vuosiinkaan jos ei halua.
Tämä oli kyllä hieno kirjoitus! Hatunnosto @ollikohan. Olisi ollut kyllä todellista luksusta jos olisi voinut viettää enemmän aikaa lasten kanssa heidän ollessaan pieniä.
Oma lähtökohtani vapaaherruuteen on täsmälleen sama. Ryhdyin vapaaherraksi alle neljäkymppisenä, pienehköllä salkulla, säästäväisellä luonteella ja kurinalaisella budjetilla. Olin koti-isä pikkulapsiaikana, niitä vuosia en vaihtaisi mihinkään. Olemme hoitaneet puolisoni kanssa lapsia ja kotia tasaveroisesti. Me molemmat vanhemmat olemme tuoneet rahaa yhteiseen talouteen, minä pääomatuloa ja puolisoni palkkatuloa.
Koen vieraaksi ajatuksen, että minun pitäisi yksin kustantaa, sekä perheen, että tasaveroisen kumppanini elämä. Jos vaimonne olisi vapaaherratar, niin kuinka moni teistä miehistä lopettaisi työt ja alkaisi ottamaan vaimoltanne kuukausittaista taskurahaa?
Minulle vapaaherruus on aina ollut henkinen tila ei materiaalinen. Se tunne, että voi tehdä juuri niitä asioita mitä haluaa, silloin kun haluaa, tai sitten olla tekemättä. Aikaa meillä kaikilla on vain rajallinen määrä, sitä ei voi ostaa lisää, vaikka rahaa olisi kuinka.
Materia ei ole minulle tärkeää. Jos ajatuksissani olisi ollut matkustelu, premium autot ja kallis elämäntapa, en olisi varmaan vieläkään vapaaherra. Odottelisin, että salkku kasvaa kolmeen miljoonaan ja jäisin ehkä vapaaherraksi 59-vuotiaana. Sitten matkustaisin Thaimaahan golffaamaan ja maksaisin kakkosvaimolle humputtelurahaa.
Olen ajanut samalla autolla jo yli 15-vuotta, se toimii ja kulkee paikasta A paikkaan B. Olen tottunut siihen ja se vastaa tarpeitani, ei ole syytä vaihtaa. No, iso omakotitalo meillä on, mutta muuten emme elä erityisen leveästi. En halua totuttaa lapsiani kalliiseen elämäntapaan. Miltä heistä tuntuisi mennä töihin neljän tonnin palkalla, jos lapsuuden perheessä on kulutettu 15000 €/kk?
Tämä on hyvä pointti ja en muista että tästä olisi ollut juurikaan keskustelua. Kaikki eivät välttämättä saa lapsiaan tuttaviensa tai omiin firmoihin töihin ja kaikilla kasvateilla ei riitä pää parempiin hommiin vaikka olisi miten hyvät lähtökohdat ja kannustavat vanhemmat. Miten opetatte jälkikasvunne rahan arvostuksen? Miten paljon täytätte heidän toiveitaan ja joutuuko jälkikasvu tienaamaan omat rahansa esim. kesätöillä?
Itse olen perheestä joka oli varakas siihen asti kun täytin 9-vuotta. Lama ja pörssiromahdus vei tuon pois. Siinä iässä en oikein ymmärtänyt kunnolla asiaa ja vanhemmat varmaan osin suojelikin aiheelta. Se oli kuitenkin hämmentävää aikaa, kun tiesi, että talo on hieno ja jotkut saattoivat nälviä porvareiksi mutta samaan aikaan huomasi sen niukkuuden. Uskoisin, että on rikastuttavaa, että on kokenut “rikkauden” ja “köyhyyden”. Työnteon kulttuuri perheessä on ollut aina ja viikko- ja kuukausirahan eteen piti tehdä aina jotain työtä. Kesäisin saamani henk.koht raha koostui pelkästään omalla työllä ansaitsemasta rahasta.
Polveilevasta tarinasta siis uudestaan siihen, että kuinka olette valmistaneet jälkikasvua karuun palkkatyöläisen arkeen?
OT. Käytetään samaa viestiä hyväksi. Ihmettelin @superg menolaskelmasta ruoka- ja ravintolamenojen pienuutta. Ruokakaupat ja ravintolat yhteensä kuukaudessa alle 1k ja kyseessä 5-henkinen perhe? Tein viime vuoden ajan budjettia ja huomasin, että itselläni menee n. 600-800€ ja tuohon ei tosiaan ole alkoholiakaan laskettu mukaan Kk-kulutus muuten noin 3000-3500 kaikkinensa.
Loistava kirjoitus @ollikohan
Me joilla ei lapsia ole, niin kyllähän myös riskit kasvaa sitä suuremmiksi mitä myöhemmäksi vapaaherrailun aloittamisen siirrät - kenellekään meistä kun ei ole annettu mitään takeita edes huomisesta, puhumattakaan kun aletaan puhua 20-30 v päästä tapahtuvista asioista. Jos joudunkin lähtemään vapaaherraksi pienemmällä pääomalla, niin ainakin varmistan sillä sen, että ehdin nauttia edes hetken siitä vapaudesta.
Kiinnostaisi myös tietää, minkälaisella salkun koostumuksella ihmiset ovat tähän vapaaherrailuun lähteneet? Osakkeet vrt. Asunnot, vai molempia?
Täällä varmaan pääpaino osakkeissa, oletatko saavasi niille tuottoa tietyn % osuuden vuodessa vai ovatko osingot se juttu? Jos taas näistä olet sen tuoton perässä, niin oletko indeksissä vai omalla osakepoiminnalla liikkeellä?
Entä jos matkalla tulee -50% romahduksia, onko teillä käteistä tilillä tai muuta turvaamassa nämä laskut, vai nostetaanko osakkeista aina jokatilanteessa oli hetki mikä hyvänsä?
Minulla on melkein kaikki pörssiosakkeissa ja ETFissä. Hieman vertaislainoja ja jotain listaamattomia lottoarpoja.
Olen tehnyt eläkesalkun ( aot, ost, sijoitusvakuutus ) 90% tylsäksi ( yhä enenevä määrä ETFiä ja jotain vanhoja vakaita osakepoimintoja aot:llä joilla en pelaa mutta holdaan koska en halua maksaa veroja niitten myymisestä - jos myyn yleensä hankin tilalle jotain ETFää ) ja noin 10%lla otan jotain näkemystä ( joka usein kostautuu ).
Vaikka tulisi joku 50% globaali pörssiromahdus taitaisin selvitä pelkästään kuormasta syödenkin ( ei osinkoja ) eläkeikään asti. Tosin kuten aiemminkin totesin, näen hyvin epätodennäköisenä että pysyn täysin poissa työmarkkinoilta siihen asti.
Onko se työeläkeotteella näkyvä eläkesumma se, jonka pitäisi saada silloin, kun pääsee eläkkeelle olettaen, että ei enää tee mitään, joka kerryttää sitä? Eli jos nyt lopettaa hommat, niiin senkä sitten saa, kun jää eläkkeelle (olettaen, että systeemiä ei muuteta)
Ja firmat imee rahaa koko ajan hitto soikoon!