Teidän erinomaisten lukusuositustenne jälkeen rohkenen suositella tähän kohtaan kirjallista kevennystä.
Suositukseni ei ole aivan uusi, mutta silti tällä hetkellä ajankohtainen, keskustellaanhan Kahvihuoneessakin länsinaapurimme sodan uhasta
Arto Paasilinnan esikoisteos vuodelta 1972: Operaatio Finlandia. Kuvitteellinen kertomus Suomen ja Ruotsin keskinäisestä sodasta. Nämä synkät ajat kaipaavat piristystäkin. Vaikka Paasilinna “hieman” urautuikin uransa loppupuolella, niin älkää lukematta dissatko hänen varhaista tuotantoaan.
Voi vitsit… Pitää kyllä ehdottomasti ottaa lukuun kun ehtii.
Ensimmäisessä tosiaan oli todella paljon uutta liikaa sotahistoriaa lukeneelle.
Kaupnkäynnistä ja monesta muustakin saisi kirjoittaa paljon enemmän. Kun lukee historiaa liian sotahistoria painotteisesti muodostuu yhtä kattava kuva menneisyydestä kuin lukisi nykyhetken maailmasta pelkän Putinin ja Bidenin kautta.
Vastaavanlainen ja aikoinaan omanakin yliopiston pääsykoekorjana ollut Verkottunut ihmiskunta on vastaavanlainen yleistajuinen yleisteos.
Se käy ihmiskunnan historiaa läpi painottaen vaihdantaa ja tiedonkulkua, mutta käytännössä näppärä ihmiskunnan historia yksissä kansissa. Ei eurosentrismiä, sodat kuitataan muutamille virkkeillä osana isompaa kokonaisuutta.
Lämmin lukusuositus!
Sen verran pätevä että jos olisi oikein sluiba ollut niin tuolla yksin olisi jo päässyt vähän älyä käyttäen yliopiston läpi. Jäi sitten enemmän aikaa monen muun asian lukemiselle ja opiskelulle, kuten sijoittamiseen.
Tuosta Uudet Silkkitiet kirjasta sen verran että luin sen ja mielestäni se ei yltänyt ollenkaan samalle tasolle kuin Silkkitiet kirja. Eli suosittelen laskemaan odotuksia kirjan suhteen, mutta silti lukemaan sen
Kenties suurin ongelma kirjassa on että ainakin omassa ajattelussa monesti historioitsijoiden tulkinnat lähihistoriasta ovat hivenen vähemmän loistavia kuin mitä tekevät kaukaisemmasta historiasta. Selittävänä tekijänä voisi olla objektiivisuuden katoaminen, koska ovat itse jo asioiden tapahtuessa muodostaneet subjektiivisia näkemyksiä. Vaihtoehtoinen selitys onkin sitten lukijan päässä tapahtuvaa toimintaa ja vähemmän yleistettävissä olevaa - arvostaisin jos historiaa lukevat vaivautuisivat kommentoimaan omia ajatuksiaan/kokemuksiaan lähihistorian tutkimuksen laadusta.
Kirjan antia on kuitenkin tarkastelut käynnissä olevista kehityksistä eri valtioiden näkökulmasta. Pohdiskelin kirjan luettuani että laittavatko geopolitiikan tutkijat/tulkitsijat liikaa painoa isojen valtakeskittymien toimille ja unohtavat että maailma on muutakin kuin nykyisessä tilanteessa muutama isoin maa? En tiedä, mutta tällaista hajanaista pohdiskelua kirja kuitenkin herätti.
Katselin, että jos lista pitää paikkansa, niin 41 kirjaa tuli printtinä luettua ja se tekee sellaisen 12 000 sivua vuoteen ja se puolestaan on reilu 30 sivua päivässä. Aika paljon enemmän kuin kuvittelin, koska viime vuonna tuntui, että lukemisharrastelulle jäi kovin huonosti aikaa. Ehkä vuoden jälkipuoliskolla hankittu herätyskello, joka sai minut vihdoin lopullisesti ja kokonaan (?) luopumaan kännykän iltaselailusta,lisäsi lukemiseni määrää kuitenkin aika paljon.
Listalta saattaa ehkä jotain puuttuakin ja voi olla, että joku kirja livahti myös vuodelta 2022 vuodelle 2023, mutta eiköhän tuo aika tarkka ole. Näiden lisäksi luulisin selailleeni tai lukeneeni osittain sellaisen 15-30 kirjaa enemmän tai vähemmän tarkasti. Muutama kirja jäi myös kesken, vaikka aloin lukea niitä sillä ajatuksella, että tämä vedetään maaliin.
Jos kalenteri suo, niin voisin paremmalla ajalla heittää vielä hieman tarinointia parhaista lukukokemuksista, mutta noista arvosanoista nyt jo pääsee aika hyvin kärryille siitä, että mitkä kirjat minulle ovat toimineet ja mitkä ei.
Hauska muuten huomata, että meidän lukuhistoria on ainakin tämän kuvauksen perusteella melkein identtinen sillä erotuksella, että minä olin lukenut täysi-ikäistyessäni varmaan jopa alle kymmenen kirjaa ja niistäkin sivistävin oli joko Juoppohullun päiväkirja tai Viikinki-Halmeen Jumala armahtaa, minä en.
Omavaraisuushaasteen blogista:
Olin käytännössä läpi peruskoulun, lukion ja jopa kauppakorkeakoulun surkea lukija. Aina kun otin kirjan käteen, pidin kyllä lukemisesta, mutta jostain syystä siitä ei koskaan muodostunut tapaa. Kotona meille luettiin kyllä lapsena kirjoja, mutta ei juuri luettu tämän jälkeen. Kun täytin 18 vuotta olin todennäköisesti lukenut elämässäni alle 10 kirjaa (jos koulukirjoja ei lasketa).
Kaikki tämä muuttui yllätyksekseni, kun valmistuin KTM:ksi kuusi vuotta sitten. Olen aina pitänyt oppimisesta ja aloitinkin etenkin tietokirjojen lukemisen siitä lähtien. Lopputuloksena rakastuin lukemiseen ja siitä on tullut iso osa elämääni ja viimeisen kuuden vuoden aikana olen lukenut lähes 200 tietokirjaa – erilaisista aiheista. Olen edelleen perinteisen fyysisen kirjan rakastaja ja kuuntelin vain yhden kirjan tänä vuonna (se erikseen merkattuna).
Meillä näyttää olevan myös jossain määrin samat kiinnostuksen kohteet (yllätys, yllätys) ja laskeskelin lukeneeni Esan listalta jonkin verran toistakymmentä kirjaa ja antaisin niille aika vastaavat arviot. Ainoa poikkeus on tämä:
2. The ride of a lifetime : lessons in creative leadership from the CEO of the Walt Disney Company / Robert Iger 4/5
Disneyllä ei ole yrityksenä mennyt viime vuosina aivan putkeen, mutta se mitä Bob Iger teki Disneyssä ennen tätä vuosikymmentä on kaikin puolin poikkeuksellista. Ajattelin, että kyseessä on jälleen yksi sokerikuorrutettu muistelu menneistä, mutta kirjassa oli poikkeuksellisen mielenkiintoisia, rehellisiä ja jopa liikuttavia tarinoita sekä oppeja yritysjohtajuudesta ja työelämän arkihaasteista.
Kirja kertaakin kiehtovasti etenkin Bob Igerin uran alun, mikä oli itselleni se ylivoimaisesti mielenkiintoisin vaihe – harvoin pääsee lukemaan rehellistä näkökulmaa ja etenemisaskeleita näin hienon uran tehneeltä ihmiseltä. Usein alku-ura ohitetaan erittäin nopeasti alle parissa kymmenessä sivussa näissä kirjoissa ja keskittyminen on isossa tarinassa, mahtivuosissa ja mysteeriksi aina jää ne haasteet ja mahalaskut, joita uralla on tullut vastaan ennen sitä.
Kirja on kirjoitettu viihteellisesti, tarinankertojan taidoin ja sisältää samalla hyviä oppeja. Ainoa syy, miksi kirja on ”vain” 4/5 on, että kirja pikakelaa lopussa tiettyjä asioita aivan liian nopeasti ja käytännössä jotkut isot Igerin liikkeet jäävät täysin ilman syvällistä kontekstia verrattuna kirjan äärimmäisen vahvaan ensimmäiseen puoliskoon.
Minulle Igerin kirja ja tarina oli vähän liian “amerikkalainen” ja huomasin aika ajoin Igerin menestystarinoita lukiessani kiemurtelevani aika tavalla. Kirjassa lienee tavoiteltu hieman periamerikkalaista nöyrempää näkökulmaa huipulle nousemiseen ja siellä loistamiseen, mutta kun samaan aikaan mässäillään omilla verkostoilla, onnistumisilla ja bisnes-elämän highlifellä, niin lukukokemus jätti vähän ontoksi. Olisin mieluummin lukenut hieman laajemmin Igerin suhteista myös ei-niin-nimekkäisiin kollegoihinsa, mutta se osuus jäi tällä kertaa saamatta. Siksi vain pari tähteä minulta.
Noh, tämä(kin) arvioni ja kokemukseni kertonee enemmän minusta kuin Igeristä tai hänen kirjastaan.
Lopuksi vielä muistutus. Vilkaisin yksi päivä ohimennen tuota vuoden takaista aloitusviestiäni. Olen vahingossa onnistunut elämään aika hyvin omien ohjeideni mukaista elämää, joka oli iloinen yllätys. Ehkä se mahdollisti näinkin monen kirjan lukemisen vuonna, jolloin aika oli vähän tavallista enemmän kortilla. Nostan nuo aiemmin mainitut tavat siksi jälleen (omahyväisesti) esille.
Hyvä kattaus! Jäin 0,25:n päästä nelosesta, aijai, vähän kyllä kirpaisee Mutta hei korkeampi kuin Psychology of Money, joten I’ll take it.
Mietin kyllä, onkohan kuinka yleistä, että moni myöhäsheräilee lukemaan, koska oli mielenkiintoista lukea samankaltaisista kokemuksista. En kauhean montaa ihmistä tunne, jotka ovat myöhään heränneet lukemaan, joko lukeminen on aina elämässä ollut tai sitten ei. Oma lemppari nosita kymmennestä lapsena lukeneena kirjasta oli Juhannustanssit, heh.
Noista miten lukea-vinkeistä mielestäni etenkin 2. ja 4. kohdat ovat kyllä mielestäni äärimmäisen tärkeitä. On vaikea tarttua doomscrollaamaan puhelimella, kun on monta eri kirjaa eri fiiliksiin kesken ja samalla kirjat tuijottavat sinua koko ajan siinä pöydällä odottaen vain vuoroaan.
Tuli itseasiassa viestin lähetettyä jossain kohtaa mieleen, että sulla taisikin olla Taloushistorian tausta ja varmaan aika tuttua asiaa.
Mut en viitsinyt enää muuttaa.
Sitten myös ajattelin, että onpa itselläkin paljon teknologioihin liittyviä opuksia lukematta.
Aloinkin heti kartottamaan, mistä löytyisi. Yliopistolta ainakin. Ikäväkseni pelkkinä fyysisinä opuksina.
Äsh. Varmaan sitten sama juttu kuin Sapienssin kanssa. Jatko-osat ratsastavat ensimmäisen menestyksen varjolla.
Pitää silti varmaan lukea tai kuunnella.
On tullut huomattua, että historian kirjatkin on muuttunut enemmän tarinana kerrottuun muotoon äänikirjojen myötä.
Nuorempana muistan, miten historian kirjoissa oleellisena osana oli erilaiset kuvat ja kartat.
Myös lukuja käytettiin paljon enemmän.
Varmaan luvuista on silti opittu, että ne muuttuvat herkästi historian tutkimuksen tarkentuessa.
Jokunen vuosi sitten tuli käytyä Laukan kartanossa. Omistaja on pyrkinyt herättämään entisen suurtilan historiaa henkiin. Hän on itsekin opiskellut historiaa yliopistossa. Se, miten haastavaksi on osoittautunut esimerkiksi sankarihaudan esiin kaivaminen, vaikka kohteen tarkka sijainti tiedetään todella tarkasti. Sitä käytiin ihmettelemässä. Tähän asti paikalta ollaan löydetty mm. keskiaikainen miekka, rannalta muistaakseni rannekoru.
Paikan merkityksellisyyskin on tärkeä siinä mielessä, että tutkijoille on ollut yllätys, että niinkin pohjoisessa Suomessa on eletty niin rikkaasti noina aikoina.
Silti Suomessa historian tutkimukselle ei löydy resursseja siinä määrin, että pystyttäisiin kunnolla tutkimaan, mitä kaikkea sieltä löytyy.
Jos näin huonosti löytyy rahoitusta noille, mitenhän huonosti Suomen historia oikeasti tunnetaan.
Meni hieman ohi kirjallisuusaiheen, mutta tosiaan… Museoita ja muita kulttuuripaikkoja kompanneena itseä aina jaksaa ihmetyttää, miten varmasti historian kirjoissa tehdään analyyseja sen suhteen, miten asiat ovat olleet.
Ovatko ne siis lopulta olleet kuten olemme oppineet?
Minäkin voin myös suositela viime vuonna lukemaani Terra Cognitan julkaisemaa Anil Sethin kirjaa ‘‘Sinuna oleminen’’.
Lukemistan romaaneista Olli Jalosen kirjoittama kirja ‘‘Taivaanpallo’’ oli jäi mieleen.
Tämä vuosi alkoi hyvin Antti Järven kirjoittaman kirjan ‘‘Minne katosi Antti Järvi’’ parissa.
Ei tainnut olla sijoitus-/talouskirjoja liiemmin listoilla.
Aikamoista monokulttuuria monissa kategorioissa. Vaikka tarjonta takuulla kasvaa vuosi vuodelta, niin yhä harvempi voittaja vie kaiken myynnin. Tai ainakin tähän suuntaan oletan tilanteen koko ajan menevän. Suuri osa listojen teoksista saattaa olla ihan parilta kolmelta eri tekijältä, kultakin useampia myyntimenestyksiä. Tunnetut nimet, joilla on myyntikanavat ja markkinointikoneisto, rohmuavat leijonanosan koko myynnistä samaan tapaan kuin esim. musiikissa.
Printtiä luetaan ihan sietämättömän vähän äänikirjoihin verrattuna.
Lasten ja nuorten kirjoja myytiin ilahduttavan paljon eri formaateissa (vaikkakin hyvin suppea valikoima sielläkin rohmunnut suuren osan myynnistä).
Puolet kotimaisista tietokirjoista näyttää olevan erilaisia alamaailma-/true crime -teoksia. Kotimainen TV-tarjontakin taitaa olla nykyään aika suurelta osin tätä samaa tavaraa.
En osaa, tai ehkä edes pysty, linkkaamaan viestiäni kahvihuoneelta tänne, joten liitän sen nyt vain copy-pastena tähän. En tiennyt tämän ketjun olemassa olosta, ja viestini soveltuukin huomattavasti paremmin tänne, kuin kahvihuoneelle
"Pidin tuossa viime viikon lomaa, ja sen aikana pääsin lukemaan yhden kirjan, jonka lukemista olen odottanut jo puoli vuotta. Kokemus oli niin päätä huumaava, että haluan tänne kirjoitella tuosta jotain pientä, koska minulla ei oikein ketään muutakaan ole, kelle tästä voisin hehkuttaa. Luen ja kuuntelen vuodessa n. 15 - 30 kirjaa, ja tämä nousi heittämällä kärkipaikalle kaikista koskaan lukemistani/kuuntelemistani kirjoista. Tästä on jokaisella varmasti paljon saatavaa.
Kirja siis on The Chimp Paradox ja kirjoittajana Dr. Steve Peters.
Lyhykäisyydessään simpanssi paradoxilla tarkoitetaan jokaisen ihmisen tunnekeskusta, joka reagoi kaikkeen uuteen informaatioon aina nopeammin, on n. 5x voimakkaampi ja saa sen järjestyksessä aina ensimmäisenä. Aiheena muistuttaa mielettömän paljon Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow (joka on varmasti monelle täällä tuuttu). Pureutuu siis samalla tavalla ihmisten luonnosta peräisin olevan ja järkiperäisen ajattelun jatkuvaan taisteluun. Mikäli joku täällä on pitänyt Kahnemanin kirjasta, niin tämä on siitä (ainakin omasta mielestäni) huomattavasti parempi versio. Kirjaa ei taida valitettavasti löytyä suomennettuna, mutta teksti on melko helppoa vaikka Lontoota ei taitaisikaan loistavasti. Kirja on vielä sen sorttinen, että kaikki kappaleet kannattaa lukea hitaasti ja vähän käsitellä siinä puhuttua asiaa ennen seuraavaan aiheeseen hyppäämistä.
Itse löysin tämän kirjan The Diary of A CEO YouTube kanavan haastattelusta, jossa Steve Peters esittele tämän kirjan jatko osaa, joka on itsellä vielä lukematta. Steve on siis tunnettu eliitti urheilijoiden mentaalivalmennuksesta, mutta tämä kirja ei fokusoidu heihin millään tapaa. Tuo video kannattaa katsoa, sillä siinä avataan tämän simpanssi paradoxin logiikkaa jo aika hyvin, mikäli ei jaksa kirjaa jaksaa hankkimaan. Videolla Steve vaikuttaa fiksulta ja on oikein sympaattisen oloinen ihminen, jollaiselta varmasti monella on opittavaa.
Toivon sydämeni pohjasta, että mahdollisimman moni teistä kiinnostuu kirjasta Mikäli et ole lukijatyyppiä, tai ei muutoin nappaa, niin katso/kuuntele ainakin tuo YouTube pätkä joskus, sillä pääsee pitkälle. Voisin hyvin kirjoittaa tästä kirjoituksesta paljon pidemmänkin, mutta pidetään lyhyenä, että mahdollisimman monen haaviin osuisi Lämmin suositus!"
Nyt tarvitaan lukusuosituksia. Aiheena englanninkielinen elämänkerta eurooppalaisesta teollisesta yritysjohtajasta/yrityksestä. Eli kirja tyyliin Leif Östling: On the Road: My Time at Scania and Volkswagen
Olen itsekin lukenut stoalaisuuden kaikki keskeiset teokset, mikä on ollut elinehto puhtaaseen energiaan sijoittavalle. Kaiken voi menettää, eikä sillä ole mitään merkitystä.
Stoalaisuuden avulla monet kohtaavat kuolemansa, kun se tulee kesken kaiken ja yllättäen. Niinkuin edesmennyt humanisti, ajattelija, toimittaja ja tietokirjailija JWallenius sanoi sairastaessaan parantumatonta syöpää, että näistä ajatuksista on hyödyksi olla perillä jo etukäteen, muuten on myöhäistä rypistää. Tilinsä joutuu tekemään silloin selväksi niillä työkaluilla, joita sattuu olemaan. Kristillinen kuoleman kieltäminen on tietysti se kaikkein suosituin keino.
Minulla on aina ollut taipumus lukea sitä, mikä ihmisiä yleensä ei kiinnosta tai sitä, mitä he eivät halua edes ajatella. Niinpä viimeisin kirjani oli kirpputorilta ostamani Sherwin B. Nulandin Kuinka kuolemme. Olen nyt tätä kuoleman teemaa pyöritellyt, kun viikatemies niittää satoa lähipiirissä. Toinen lukemistani määrittävä tekijä onkin myös se, että luen sitä, mikä on jollain tapaa ajankohtaista. Tarkoituksena saada tietoa ankkuroitua johonkin kiinni ja sitä kautta mahdollisimman paljon pitkäkestoiseen muistiin. Olen huomannut, että joku kaikesta irrallinen teos tuppaa haihtumaan mielestä helpommin. Tietokokonaisuuksia täytyy ehkä jotenkin linkittää toisiinsa ja tai jollain merkityksellisellä tavalla arkeen. En juurikaan enää lue jonkun täysin satunnaisen henkilön elämäkertaa, jos se ei liity mihinkään.
Tuossa kirjassa oli tosiaan raadollisia ja kaunistelemattomia kuvauksia siitä, miten lähestyvä kuolema näyttäytyy ihmisessä ja mitä tapahtuu, kun sen aika on. En ollut koskaan lukenut mitään ihan tällaista teosta. Kannatti lukea, uusi näköala avautui taas asioihin jotka tavallaan kaikki tiesin, mutta nyt tiedän paremmin ja ehkä jopa rajallisten kykyjeni rajoissa ymmärränkin.
Taas olen tyhjän päällä, että mihin kirjaan tarttuisi seuraavaksi. Tai en aivan, nimittäin luen tänään Tolstoin pienen teoksen Ivan Iljitšin kuolema, mutta se on jo huomenna luettu ja taas sama ongelma edessä.
Heitän ketjuun oman viisimetr…senttiseni. Koska tämä on hyödyllistä faktaa pullollaan oleva foorumi, teen sen pullollisella fiktiolukusuosituksia. Jokainen saa kohdallaan vapaasti valita ovatko ne fiktiota kirjan sisällön vai sen lukemisen osalta. Ne ovat ideoita eivätkä niinkään kehoituksia, koska jokaiselle varmasti löytyy paljon paremmin itselle sopivaa kun vain etsii. Aloitetaan Paul Cliffordin “Oli synkkä ja myrskyinen yö…” sijasta omalla foorumin lempialoituksellani: “Jos ase ohimolla pakotettaisiin valitsemaan…”
…lukusuositeltavaa. Sanoisin saman kuin ilman aseella uhkaamista. Asterix-albumit. Tämän jälkeen valitsin 3 kirjailijaa/teosta. Kaikista löytyy suomennettu versio. Ne eivät ole ehkä parhaita kirjoja maailmassa, mutta ne ovat jotain ajatusmaailmaa minkä intertekstuaaliseksi rattaaksi itseni helpoimmin mieltäisin.
1.
Jim Thompson. Tappaja sisälläni ja Pakotie
Tämän kirjailijan kohdalla on paikallaan Disney+ -henkinen sisältövaroitus ajan kestävyydestä. Jokainen voi sen itse sanoittaa kannet avattuaan.
Ei silkkibisnesmies Jim Thompson ei eikä yhdysvaltalais-suomalainen dekkaristi Jim Thompson mitä täälläkin tulee kirjakauppojen hyllyissä ja kirpputoripöydillä vastaan. Vaan James Myers “Jim” Thompson. Stephen King kuvaili Dimestore Dostojevskiksi kutsuttua pulpjyrää näin: “The guy was over the top. The guy was absolutely over the top. Big Jim didn’t know the meaning of the word stop. There are three brave ‘lets’ inherent in the foregoing: He let himself see everything, he let himself write it down, then he let himself publish it.”
2.
J.M. Coetzee. Michael K:n elämä ja Häpeäpaalu
Voisi ehkä pitää uran kannalta Thompsonin vastakohtana. Nobelia, Bookeria ja arvostusta satoi ennen kuolemista (joka ei onneksi ole vielä tapahtunut). Suomennuspuolella vakikasvo Keltaisessa kirjastossa. Kirjoitti kolonialismista, kulttuurieroista, raiskauksista, ikäeroista, työmoraalista ja kokolailla kaikesta mistä kuluva vuosituhat on netissä melskattu, tosin teki sen akateemisen rakentavasti ja kiehtovasti jo 80-luvulta lähtien. Silti kirjoista jää fiilis, että jos tätä nyt joku tarjoaisi vaikka Suomessa kustantajalle, sanottaisiin varmaan ei koska jonkun ex-rikollisen tai riittävän nuoren eläkeläisurheilijan aivoitukset olisivat turvallisempi ratkaisu. Influenssereita vastaan kirjallisuuden professorilla ei olisi myyntitilastoissa mitään jakoa. Lisäksi kirjat on kirjoitettu ennenkuin some ja media ovat määrittäneet uuskielen millä sanoilla ja mistä näkökulmista vaikeista sukupuoliin ja kulttuureihin liittyvistä asioista kuuluu kirjoittaa. Oma suosikkikirjailijani ja inhimillisyyden inspiraatio. Työskenteli IBM:llä ohjelmoijana 60-luvulla. Joten voisi sanoa että sivujen ulkopuolellakin käsitteli asioita ~30 vuotta aiemmin kuin niistä tuli cooleja.
3.
Samuel Beckett. Huomenna hän tulee
On suomennettu myös Godota odottaessa. Jos Coetzee on lempikirjailijani. Tämä näytelmä on lempikirjani. Ironisesti en ole vielä koskaan nähnyt sitä näyteltynä. Absurdi teos kertoo mielestäni ihmisestä yksilönä ja sosiaalisena olentona enemmän kuin mikään muu kirjoitettu teksti joka on tullut vastaan. Ymmärrän myös täysin ihmisiä joiden mielestä se ei kerro mistään mitään ja siinä päähenkilöt vain odottavat tekemättä mitään järkevää. Ja siinä on sen kauneus ja syy miksi se että jonkun päätös raapustaa jollekin toiselle pelkkiä ääniaaltoja säilyvämpään muotoon on vienyt ja tulee viemään meitä ihmisinä johonkin suuntaan mikä tekee meistä ihmisiä.
Ylipitkä loppukaneetti
Sanotaan että susien kasvattamista tulee susia ja esineiden kasvattamista tulee esineitä. Olin onnekas että lamasta huolimatta minut kasvatti ehjä perhe, ystävät ja kaupungin pienuudesta huolimatta kaupunginkirjasto. Nyt kun meille syntyi loppuvuodesta esikoinen, on paljon tullut mietittyä millaiseen maailmaan hän syntyy ja kuinka hyödyllistä tai hyödytöntä sitä on verrata omiin aakkosellisiin alkuaskeleisiin 90-luvun alkuhetkillä.
Lineaarinen televisio on muuttunut äärettömäksi kuvastoksi jonka kuukausiveloituksesta voimme kinastella ja valittaa. Tai jonka toteuttajien dipeistä voimme kauhoa ilman sipsejäkin, pelkillä poppareilla. Mutta koko suhteemme kieleen on edennyt hypertekstuaalisuuden aikaan, jossa keskittymisen ja rauhoittumisen peilaaminen menneeseen tuo varmasti itsetuntoa, muttei ilman rakentavuutta auta niitä jotka pääsevät/joutuvat siihen kasvamaan. Liitän lyhyen videon mikä mielestäni hyvin tiivistää hypertekstuaalisuuden luonnetta ja miten paljon enemmän se on kuin puhelimien sijaintia kouluissa tai alas istumista kirjan tahi tabletin kanssa. Koko hieroglyfikollaasi on levittynyt ympärillemme hypertodellisena simulaatiota, joka saisi Baudrillardin (snadi lukusuositus tähänkin väliin) lakonisesti toteamaan että tässä teille nyt se Matrix.
Meillä aapiskukon, päälledubbausten ja Aku Ankan lapsilla on mahdollisuus vaikuttaa pääsevätkö vai joutuvatko nykylapset näkemään mitä kaikkea postmodernin ja informaatioajan jälkeen seuraa. Kiitän kaikkia ketkä osallistuvat talkoisiin enemmän kuunnellen ja lukien kuin puhuen, mutta silti valtavasti puhuen ja kirjoittaen.
J.M. Coetzee on todellakin lukemisen arvoista. Ei tosiaan mitään valtavirtaa edustavaa, mutta todella laadukasta ja hienoa kirjallisuutta! Ja mikä tärkeintä aina tarjoilee uusia näkökulmia miettiä elämää, maailmaa ja kaikkea.
Jotta ei mene ketjua ajatellen ihan nollaksi, nostaisin yhdeksi helpommaksi lähtökohdaksi Paul Austern ja J.M. Coetzeen ‘Tässä ja Nyt - kirjeitä ystävyydestä’. Tuossa siis kahden hienon kirjailijan ajatusten vaihtoa kirjeiden muodossa.
Ehkä noloa myöntää, mutta vasta 30 ikävuoteen päästyäni sain Mika Waltarin klassikon, Sinuhe Egyptiläisen viimein luetuksi. Onneksi isäni, joka kirjan yläasteella joululahjaksi antoi, ei pannut pahekseen, vaikka pojalta sen lukeminen vei 15 vuotta. Ja kun oikein tarkkoja ollaan, kuuntelin teoksen.
Kuten monessa hyvässä teoksessa, myös Sinuhessa tarinan sisälle pääseminen vaatii aikaa. Turhan usein sitä ennen tulee luovuttaneeksi. Äänikirjan kanssa tämä punnerrus kesti ehkä 1,5-2 tuntia. Viimeistään yksityiskohtainen kuvaus Faaraon kallonporauksesta sai otteeseensa. Kallonporausta harjoitettiin myöhemmin sitten useampaan otteeseen, onneksi vähemmin sanankääntein.
Äänikirjana Sinuhe Egyptiläinen on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäisessä tarina kulkee vielä huomattavasti iloisemmissa merkeissä. Kaptahin koomisuus kantaa silti loppuun asti muuten synkemmäksi kääntyvässä tarinankulussa. Kaptahin ja hänen hulvattoman päivittelynsä saavat kuuntelemaan kirjan joskus vielä uudelleen. Lisäksi Lars Svedberg äänikirjan lukijana on aivan verraton. En jäänyt kaipaamaan Jukka Pitkästä.
Lopuksi täytyy ihmetellä, miten Waltari onnistui kirjoittamaan näin mittavan romaanin, yksityiskohtaisine kuvauksineen ilmeisesti vain kolmessa ja puolessa kuukaudessa. Ja vieläpä käymättä koskaan Egyptissä.
Maailma on täynnä upeita kirjoja. Ja pelkästään Suomessa on kirjoitettu tuhansittain lukemisen arvoisia teoksia. Itselläni on tapana pisteyttää kirjoja 4-10 arvostelun mukaan ja kun katson kotimaisten kirjojen mieltymyksiäni niin esiin nousee
ainakin kaksi erinomaista kirjoittajaa, jotka ovat Erno Paasilinna ja Pentti Linkola.
Molemmat suoran tyylin mestareita. Vaikka ei pitäisi Linkolan ajatuksista ovat hänen kirjansa erinomaisen tekstin ilotulitusta. Unelmat paremmasta maailmasta on suosikkini. Pitänee paikkansa, että ao. ukko mietti jokaisen lauseen erikseen kalalla ollessaan. Myös hänen esseensä ja lehtikirjoituksensa ovat poikkeuksetta hyvin laadittuja.
Ja tämä toinen suosikkini Suomessa eli E Paasilinna paukutti sellaisen tuotannon, että ei rajaa. Petsamosarja oli aivan mahtava, mutta vielä vaikuttavampi oli kirja Matkakuvia menneiltä ajoilta. Koskettavaa erinomaisen taitavasti punottua tekstiä läpi paksun kirjan.
Yritin joskus E Paasilinnaa lukea, mutta siitä ei tullut mitään. En muista enää, miksi. Sait kiinnostumaan uudelleen.
E:sta puheen ollen, en juuri lue hömppää ollenkaan, mutta A Paasilinna toimii. Olen elänyt lapsuuteni aikana, jolloin lahjapaketissa oli joko MitäMissäMilloin tai uusi Paasilinna. Ja jos sieltä ei tullut, niin kirjakerhosta tuli. Tämä ikään kuin näkyy kirpputoreilla ja vielä elossa olevissa antikvariaateissa.
A Paasillinan teokset ovat äärimmäisen kevyttä ja helppoa luettavaa. Aika harva kirja kuitenkaan onnistuu luomaan niin kepeästi sadunomaisen veijaritarinan, jonka huumori on sekä yksinkertaista että samalla kekseliästä. Paikoin tulee mieleen Giovanni Guareschin Isä Camillo sarja. Olen pantannut muutamia teoksia molemmilta, että en lue niitä. Säästän siihen, kun oikeasti kaipaan helppoa ja mukavaa luettavaa.
Linkolan tuotanto on tuttua. Hänen kirjansa näen myös hyvinä keräilykappaleina. Ne ovat minulla kirjahyllyssä pitkässä pidossa. Minulla on suunnilleen koko tuotanto hyllyssä ja alkupään teoksia ensipainoksina. Olen ollut aina kiinnostunut Linkolan ajattelusta, katsonut hänen kaikki haastattelunsa ja lukenut kriittisiä arvioita. Linkola kuuluu myös näihin helppolukuisiin ja kiinnostaviin tapauksiin. Hän kuuluu myös yleissivistykseen. Linkolan kautta ymmärtää myös vihreää liikettä. Jos ei sitä, mitä vihreä liike on, niin ainakin sen, mitä se ei ole.
Sinuhe egyptiläisen kuunnelmaversioon kannattaa myös tutustua. Löytyy nyt vuoden loppuun Yle Areenasta. Olen lukenut kirjan pari kertaa nuoruudessani, mutta sen jälkeen lukkiutunut tähän kuunnelmaan. Lars Svedbergin lukemaan äänikirjaan pitäisi itsekin tarttua, mutta kuunnelma on kaikin puolin täydellinen, niin on korkea kynnys tarttua muihin versioihin:
Luin vuonna 2003 julkaistun Sotatuomarin päiväkirjat, joka on toimitettu kooste Paavo Alkion jatkosodan aikana kirjoittamista päiväkirjoista. Kirja on toimitettu Alkion kuoleman jälkeen. Paavo Alkio toimi uransa aikana mm. Vaasan hovioikeuden presidenttinä. Hänen isänsä oli Santeri Alkio.
Nuorempana tuli luettua paljon itsenäisyyden alkuaikojen ja sotien henkilöhistorioita, mutta tämä lienee ensimmäinen päiväkirja, jonka olen lukenut. 508-sivuiseen kirjaan on mahdutettu n. 1/3 Alkion päiväkirjojen kaikesta materiaalista. Päiväkirja on formaattina erinomainen: kaunistelematon, henkilökohtainen ja tallentaa ajan kulumisen paremmin, kuin jos joku historioitsija olisi koostanut henkilöhistorian.
Kirjassa kuvastuu hienosti, kuinka nopeasti jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen mielialat muuttuvat huonommiksi jo syksyllä 1941. Saksan voitto ei enää vaikutakkaan varmalta, vaikka usko Suomen kannalta positiiviseen lopputulokseen säilyykin. Kontrasti on iso verrattuna saksalaiseen sotapoliisiin, joka vielä vuoden -44 elokuussa uskoo vakaasti Saksan voittoon “Führer hat so gesagt”.
Kirjan keskeinen teema on myös sotatuomarin jatkuva ristiriita yhtymän komentajan (erityisesti 11. D Kaarlo “Kylmä-Kalle” Heiskanen, myöhemmin mm. puolustusvoimien komentaja) kanssa. Alkio puolustaa tuomarin riippumattomuutta ja lainkäytön perimmäistä inhimillistä luonnetta, sotilaiden uskoessa lähinnä “nappi vaan otsaan” -teoriaan. Komentajien pyrkimys jopa suoraan määrätä tuomarin lain ja oman ammattitaitonsa perusteella antamia tuomioita on suorastaan häiritsevää.
Kirja avasi minulle oikeastaan ensimmäistä kertaa, miten paljon sotilasjohtaminen todella on näkynyt suomalaisessa yritysjohtamisessa.
Kyseinen vastakkainasettelu kun on myös minulle tuttu. Etenkin vanhemman polven yritysjohtajat yhä 2020-luvulla tuntuvat kuin Heisaksen karikatyyreiltä, uskovat lähinnä kovaan kuriin ja valvontaan. Terveydelliset ongelmat (erityisesti mt.) ovat luonteen heikkoutta ja alaisten asiantuntemuksen sijaan johtajan näkemys on se, minkä pitää ratkaista.
Olipa hyvä kirja, Alkiosta syntyi melkeinpä tuttu näiden sivujen aikana. Kenties käyn ensi kesänä Laihian hautausmaalla ja vien kimpun orvokkeja Alkion haudalle.
Muistona siitä kimpusta orvokkeja, jonka Alkio jätti huoneensa pöydälle Äänislinnassa 17.6.1944 valmistautuessaan viimeisen kerraan lähtöön Itä-Karjalasta, sekä tietysti kunnianosoituksena ihmiselle joka puolusti ihmisyyttä aikana, jolloin ihmisyys ei ollut kovin kovassa huudossa.
Mutta hei korkeampi kuin Psychology of Money, joten I’ll take it.
Mikäli et ole lukijatyyppiä, tai ei muutoin nappaa, niin katso/kuuntele ainakin tuo YouTube pätkä joskus, sillä pääsee pitkälle. Voisin hyvin kirjoittaa tästä kirjoituksesta paljon pidemmänkin, mutta pidetään lyhyenä, että mahdollisimman monen haaviin osuisi 