Vihjailusi Wikipediasta ovat mauttomia etenkin, kun ilmiselvästi kopioit suoraan Paasikivi-teesisi Wikipediasta. Tuossa muodossa niitä ei löydy Paasikiven päiväkirjoista. 
Noh, arvasin, että et voinut jättää viestittelyäsi tähän, joten kirjoitin siihen häthätää vastineeni uutisten lukemisen lomassa. Siis etukäteen.
Neuvostoliiton hajoaminen ei häirinnyt kaikkein pinttyneimpiä suomettujia, joilta olisi luullut kadonneen elämältä pohjan. He jatkoivat siitä huolimatta. Osan silmät aukesivat vasta vuonna 2014 – viimeisten vasta vuonna 2022. En tiedä onko Lipposen tai Halosen silmät auenneet vieläkään.
Paasikiven julkaistuista päiväkirjoista löytyy tausta Paasikivi-Kekkosen linjalle, joka nojasi yya-sopimukseen.
Paasikivi määritteli Suomen ulkopolitiikan linjan näin:
- Suomen ulkopoliittinen probleemi on Venäjä ja suhteemme siihen. Kaikki muut ovat poliittisesti toisarvoisia.
- Hyvät ja ystävälliset välit Neuvosto-Venäjään.
- Konflikteja vältettävä.
- Suomen on kartettava Venäjän vastaista ja Venäjälle vihamielistä politiikkaa. Suomen ulkopolitiikka ei saa olla Venäjän-vastaista eikä Venäjälle vihamielistä.
- Tähän on pyrittävä, huolimatta pettymyksistä, joita olemme saaneet ja saamme kokea.
Näistä viidestä kohdasta kolmelta putosi pohja täysin Neuvostoliiton hajottua ja yya-sopimuksen jäädessä historiaaan. Muutoksen merkitystä ei voi vähätellä. Jäljelle jäivät vain kohdat 2 ja 3, jotka olivat itsestäänselvyyksiä suhteissa kaikkiin Suomen naapureihin.
Emme ole eri mieltä siitä, että ulkoisesti Suomen ulkopoliittinen linja ei näyttänyt juuri muuttuvan Paasikiven-Kekkosen linjasta, sillä eihän se muuttunut. Suomi oli edelleen “chill ja easy-going” – tai oli ainakin ennen sitä, kun lähetimme Ukrainan puolustuksen avuksi aseita.
Maassamme tehtiin jo 90-luvulla paljon erilaisia päätöksiä ja ratkaisuja, jotka olisivat olleet aikaisemman linjan vastaisia. Hävittäjäkaupat suoraan USA:n kanssa tai vaikka liittyminen Euroopan Unioniin eivät olisi olleet mahdollisia Paasikivi-Kekkosen linjan ja yya-sopimuksen aikana.
Lainasit virheellisesti edellisen viestini lausetta “Muutama suomettujien kärkikaartilainen ja yksittäinen toimittaja“ kääntäen sen muotoon “muutaman suomettuneen toimittajan”. Virhe lainauksessasi on sikäli merkittävä, että tämä toimittaja oli Hesariin jutun tehnyt, myös poliitikkona tunnettu, Unto Hämäläinen, josta hieman lisää…
Unto Hämäläisen fiksaatio Paasikiven-Kekkosen -linjaan kumpuaa luultavimmin hänen ajastaan Paasikivi-seuran valtuuskunnan jäsenenä vuosina 1980–1983. Korostan, että en ole nähnyt kenenkään muun toimittajan käsittelevän vakavissaan Paasikivi-Kekkosen linjaa vuosituhannen vaihteen jälkeen Suomen ulkopoliittisena linjana. Eikä siinä mitään järkeä tietenkään olisikaan.
Unto Hämäläisestä vielä sen verran, että hänet mainittiin myös historiantutkija Markku Salomaan “Tarza – Pasifistin odysseia voimapolitiikan maailmassa” -kirjassa, jossa väitettiin, että Hämälainen oli tehnyt yhteistyötä sekä KGB:n että Stasin kanssa. Hämäläinen myönsikin myöhemmin käyneensä keskusteluja itäsaksalaisten nuorisojärjestöjen kanssa, mutta kiisti tietovuodot.
Suomen ulkopolitiikka on ollut värikästä pujottelua Neuvostoliiton merkkaamalla pujotteluradalla. Suomen historiaa lukemalla oppii paljon myös niistä lukuisista virheistä, joita maassamme tehtiin ja siitä rähmälläänolosta, jota maassamme harjoitettiin. Jossain hiljattain esitetyssä tv-dokumentissa kuvattiin Suomen aseman olleen pahimmillaan sellainen, että poliitikkojemme päätökset ennakoivat Neuvostoliiton toiveita ennen kuin Neuvostoliitto ehti sellaisia pyytää. Suhtautumisellemme Neuvostoliittoon naureskeltiin ulkomaita myöten, eikä tämän ajan touhu ole kovin kevyttä luettavaa ainakaan minulle, vaikka tätä aikaa aikuisenakin eläneenä ymmärsin koko touhun järjettömyyden ja pakkorakomme koko pelleilyssä.
Arvostelustasi huolimatta Jukka Tarkan lukuisat teokset kylmän sodan ja suomettumisen ajasta ovat parasta antia, mitä on tarjolla historianahneelle lukijalle. Niissä otetaan toisinaan myös kantaa tavalla, joka epäilemättä harmittaa etenkin kestosuomettujia, jotka haikailevat vieläkin itänaapurista kumpuavan pahuuden kainaloon. Jukka tarkka on muuten edelleen aktiivinen blogi-kirjoittaja, jonka viisaita kirjoituksia löytyy maakuntalehdistä ja täältä. →
Nato oli viimeinen sinetti Suomen paikalle länsimaiden rivistössä. Neuvostoliiton ja Venäjän vaikutus maamme politiikkaan on vihdoin hiipunut lähes täysin.
Moni suomettuja teki kaikkensa, että suomettumisen karvas perintö sai vielä pitkän jatkon Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Emme edes osanneet käyttää mahdollisuuttamme liittyä Natoon jo silloin, kun muut aiemmin Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olleet maat päättivät tehdä niin.
Demaripresidenteillä (Koivisto, Ahtisaari, Halonen) 1982-2012 oli oma roolinsa Venäjää “ymmärtävän” ulkopolitiikan ylläpitäjinä ja heitä saamme pohjimmiltaan kiittää myös päätöksestä jättäytyä tuolloin Naton ulkopuolelle. Puhuttiinhan joskus 80-luvulla vielä Paasikivi-Kekkonen-Koivisto -linjasta. (syvä huokaus tähän väliin)
Natoon pääsimme sitten tänä vuonna hirveän hosumisen, puolipaniikin, ylimääräisten turvatakuiden, aneluiden, basaarineuvotteluiden ja muiden näyttävien käänteiden jälkeen. Tässä lajissa ei jaettu tyylipisteitä, mutta jos olisi jaettu, ne eivät olisi olleet kovin korkeat.
Isoin virhe viimeisen 30 vuoden ajalta on Natoon liittymisen myötä korjattu. Vielä kun saisi kaikki entiset demaripoliitikot meillä ja muualla järkiinsä. Paavo Lipponen oli eilen TV:stä tulleessa Gazprom-dokumentissa hyvin esillä, vaikka Gerhard Schröder veikin pääosan. Oli muuten hyvä dokumentti, tuossa linkki →
