Tämä on hyvä kirjoitus ja kuvastaa sitä todellisuutta, että hankalia päätöksiä tehdään vasta sitten, kun on pakko, eli pitää valita IMF:n ohjauksen ja itsenäisyyden välillä. Kuten Suomessa 90-luvun alussa. Kreikka on hyvä esimerkki viime vuosikymmeneltä. Siellä olisi voitu aivan hyvin välttää 2010-luvun talouskriisi, jos olisi tehty tarvittavat poliittiset päätökset edes joitakin vuosia aiemmin. Niin ei kuitenkaan tehty, koska se oli poliittisesti mahdotonta. Ne toimenpiteet olisivat hankaloittaneet liian monen ihmisen elämää ja vallassa ollut poliittinen puolue ei olisi saanut päätöksiä läpi ja sen lisäksi olisi seuraavissa vaaleissa hävittänyt itsensä poliittiselta kartalta. Poliitikkojen “ainoa vaihtoehto” oli jatkaa vanhaa tapaa, kunnes paska lensi tuulettimeen.
Hyvä meidän on Kreikkaa arvostella, mutta muistetaan kuitenkin se, että mm. Sipilän hallituksen aktiivisuusmalli - joka oli peanutseja ja todella heppoinen verrattuna Kreikassa tehtyihin tervehdyttämistoimiin - ajoi Keskustan vaalitappioon ja ohjelma julistettiin vasemmiston taholta suorastaan kansanmurhaksi ja työttömien kiduttamiseksi. Miksi? Siksi, että työttömiltä vaadittiin omaa aktiivisuutta enemmän kuin aiemmin ja laitettiin pientä keppiä mukaan.
En väitä, että Keskustan työllisyys ohjelma oli täydellinen, mutta talousosaajilta se sai selvää kiitosta ja auttoi työllisyysastetta nousemaan, nosti verotuloja ja pienenti kansantalouden alijäämää. Fakta on kuitenkin se, että Suomessakin jos poliittisen puolueen pitää valita joko Kreikan tie tai yrittää tehdä tarvitttavat toimet ja ratkaisut etupeltoon, se ei siihen proaktiiviseen toimintaan kykene, mikäli haluaa olla politiikassa myös jatkossakin.
Jos me ei saada edes mietoa aktiivimallia menemään läpi, ilman että siitä vedetään julkiseen hirteen, kuinka me voidaan tehdä mitään tarvittavia talousuudistuksia ennen kuin ollaan taas 90-luvun tilanteessa? Voi mennä vielä 15-20 vuotta ennen kuin ollaan siellä, mutta näin ei tarvitse olla, jos osataan nyt tehdä oikeat asiat vaikka se joitakin harmittaisi.
Kuitenkin kysytte, Mitä nämä oikeat asiat ovat? En ole talous- enkä sosiaalitieteilijä, joten heitän pari yleisasiaa:
- Työn vastaanottamisen kannattavuuden parantaminen.
- Pitkäaikaistyöttömyyden etujen pienentäminen. mm. ansiosidonnaisen päivärahan lyhentäminen, jatko/muutoskoulutuksen tuki, muuttokannuste (velvoite?) sinkuille. Yleensäkin siten, että kotona makaaminen ei olisi kenellekään laiskuuttaan realistinen vaihtoehto.
- Aluepolitiikka siten, että pidetään alue elinvoimaisena keskittämällä palvelut suurempiin kokonaisuuksiin.
- Maksuton ja universaali päivähoito.
- Kasvatetaan koulutuksen ja varhaiskasvatuksen resursseja. Tulos näkyy 10-15 vuodessa, jos sitä ei sössitä.
- Migrin resursseja ja päätöksenteon läpinäkyvyyttä kasvatettava
- Matalakoulutetuille maahanmuuttajille pakolliset kieli- ja ammattikoulutukset, jos ei työpaikkaa löydy heti.
No niin, nyt kun olen tunnustautunut riistoporvariksi ja empatiakyvyttömäksi kapitalistiksi, tunnustettakoon, että en halua ketään laittaa mahdottomaan tilanteeseen ja että useimmat työttömät varmasti haluaisivat saada töitä. Todettakoon myös, että 2022 Suomen työllisyysaste saavutti Lokakuussa 74,4% työttömyysasteen ollessa 6,9%, Yhdysvalloissa työttömyysaste oli Tammikuussa 2023 vain 3,4%. En sano, että meidän pitää mennä niin ankariin toimiin kuin siellä, mutta varmasti voimme sieltä jotakin oppia? Varmasti tuosta Suomen työttömyysasteesta voisi prosenttiyksikön tai kaksi nipistää ilman, että orjatyövaltioksi mennään? Vai voiko?
Edit: korjattu prosentin → prosenttiyksikön
